perjantai 26. heinäkuuta 2013

Lapsettoman mieli

Monet onnekkaat eivät tiedä, miltä tuntuu olla lapseton. Kuinka sitä voisikaan ymmärtää jotain sellaista, mitä ei ole itse kokenut. Niin monelle ystävälle olen yrittänyt selittää, millaista se on ja miksi olen sellainen kun olen. Miksi olen joskus allapäin, ja miksi ei aina huvita. Olen yrittänyt selittää, millaista on, kun lapsettomuus rajoittaa normaalia elämää ja vaikuttaa oikeastaan kaikkeen, mitä teen. Halusin tai en. Kukaan ei tunnu ymmärtävän. Ei oikeasti.

En minä voi ovulaatioviikonloppuna juoda lasitolkulla viiniä ja juhlia festareilla, kuten ennen. Pelkään yhdenkin lasin tekevän hallaa. Hoidot ovat kalliita, joten miksi haluaisin tieten tahtoen sabotoida niitä? Olen varmasti myös hölmö, ellen jopa tyhmä, kun en suostu ottamaan särkylääkettä koko päivän vaivanneeseen päänsärkyyn, ellei ole ihan pakko. En voi enää noin vain varata lomamatkaa puolen vuoden päähän. Hyvä kun kuukauden päähän. En voi noin vain lähteä toiselle puolelle Suomea sukutapaamiseen, jos ovulaatio osuu juuri samalle ajankohdalle. En minä voi suunnitella asioita vuoden päähän. Joskus minulla tulee päänsärkyä tai muita sivuoireita hormoneista. Joskus olen hormonien vuoksi todella itkuinen ja herkkä, eikä minulle kannata silloin kertoa, kuinka joku kaverin kaveri on tullut taas raskaaksi, vaikka ei edes yrittänyt. Sellaisina hetkinä jopa naistenlehtien kuvat onnellisista perheistä tai vauvantarvikemainokset saavat kyyneleet silmiini.

Luen joka purnukan tuoteselosteesta sisältääkö se haitallisia kemikaaleja, ja jos sisältää, jätän sen hyllyyn. Suosin luomua, vältän muoveja, kassakuitteja, makeutusaineita, eineksiä sekä lisä-, ja säilöntä- ja torjunta-aineita. Siis ylireagoin, liioittelen ja ajattelen liikaa. Minun ei pitäisi ajatella koko asiaa, vaan elää normaalia elämää aivan kuin lapsettomuutta ei olisikaan. Minun pitäisi nauttia elämästä ja tehdä asioita, joita ei voi tehdä sitten kun on lapsia. Minun pitäisi lopettaa stressaaminen ja jopa yrittäminen. Kyllä silloin tärppää. Ihmiset eivät tosiaan ymmärrä.

Olen joutunut käsittelemään viime aikoina niin paljon erilaisia tunteita, etten edes tiedä mitä oikeastaan tällä hetkellä enää tunnen. Ehkä kaikkea yhtä aikaa. Surua, pettymystä, epätoivoa, masennusta, katkeruutta, kateutta, pelkoa ja ahdistusta. Mutta onneksi myös toivoa. Toivo, ja se että sitä vielä on, onkin kai ainoa positiivinen asia tässä tilanteessa. Toivon avulla jaksaa nämä hoidot ja pettymykset. Tai no välillä jaksaa, välillä ei. Pahimpina päivinä haluan vain lukkiutua kotiin neljän seinän sisälle, mielellään yksin, ja pysyä siellä. En halua, että kukaan näkee minua tällaisena. Tuntuu, että olen tämän asian kanssa niin yksin.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Alku

Meidän tarina kertoo lapsettomuudesta. Vaikka tarina ei ehkä ole ainutlaatuinen, eikä varmaankaan tarjoa kenellekään uutta tietoa, eikä se ehkä koskaan edes pääty onnellisesti, se on kuitenkin meidän tarinamme. Ja silläkin uhalla, että tarina ei pääty siihen, että kaikki elivät elämänsä loppuun asti onnellisina, aloitan kirjoittamisen. Katsotaan, mihin elämä ja tämä tarina vie.

Kaikki alkoi reilu kaksi vuotta sitten. Ihanat häämme oli juhlittu ja aika tuntui vihdoin oikealta hankkia perheenlisäystä. Olimme molemmat haaveilleet jo pitkään lapsesta ja leikillämme jo nimistäkin puhuneet. Jätimme ehkäisyn maaliskuussa 2011 ja annoimme lapselle näin luvan tulla. Lasta ei kuitenkaan kuulunut. Kuukaudet kuluivat, eikä lasta vieläkään kuulunut. Ystävät, jotka olivat aloittaneet yrittämisen meidän jälkeemme, tulivat raskaaksi ja saivat lapsia. Meille ei lasta kuulunut, vaikka kuinka toivoimme.

Olin lukenut, että tutkimuksiin kannattaa hakeutua vuoden yrittämisen jälkeen. Mies ei ollut vielä tässä vaiheessa niin huolissaan, kun minä olin, joten hakeuduin tutkimuksiin yksin. Painelin suoraan yksityiselle klinikalle, en edes harkinnut julkista puolta. Halusin parasta mahdollista hoitoa ja nopeasti, kärsimätön kun olin. Enpä arvannut, että vielä vuoden päästäkin olisimme yhä samassa umpikujassa. Nyt vuotta vanhempana ja viisaampana tiedän, että lapsettomuushoidot vaativat kärsivällisyyttä enemmän kuin mikään koskaan aikaisemmin elämässäni.

Vastaanotolla lääkäri kyseli, minä vastailin. Minut tutkittiin ja otettiin kokeita. Tuntui oudolta puhua niin henkilökohtaisista asioista täysin vieraan ihmisen kanssa. Vastaanotolta lähtiessäni lääkäri sanoi, että ensi kerralla tulette sitten yhdessä. Hän painotti, että lapsettomuus on parin yhteinen asia, ei pelkästään naisen. Lupasin, että tullaan. Salaa toivoin, ettei tarvitsisi tulla. Että olisin raskaana ennen sitä. Ettei tarvitsisi enää tulla tutkittavaksi, eikä tarvitsisi vastailla liian vaikeisiin kysymyksiin, kuten ovatko miehen kivekset laskeutuneet aikanaan normaalisti. Nauratti. Eipä ollut tullut puheeksi.

Kului useampi kuukausi ennen kun sain miehen vakuutettua siitä, että kyllä meidän on nyt molempien tutkimuksiin mentävä, jos tuloksia haluamme. Varsinkin miehelle tuntui olevan vaikeaa myöntää, että tarvitsemme ulkopuolista apua. Kaikille on elokuvista tuttu kohtaus, jossa on mies, pornolehti ja muovikuppi. Eipä mies ollut niille nauraessaan varmaan ajatellut joutuvansa itse joskus samaan tilanteeseen. Ei siinä voinut muuta kun niellä ylpeytensä. Pahinta oli varmaankin pelko siitä, mitä tutkimuksissa selviäisi. Mitä jos emme voisi saada koskaan yhteistä lasta?

Tottakai kuitenkin halusimme kovasti tietää, mikä on vialla ja miksi emme ole onnistuneet. Ja se selviäisi tutkimuksissa. Tai niin luulimme. Kauheasti jännitimme tuloksia, jopa pahinta peläten. Mutta mitään ei kuitenkaan oikeastaan selvinnyt. Miehestä ei löytynyt vikaa, päinvastoin hänellä olisi aihetta kehuskella erinäisillä luvuilla. Oma supermieheni. Minustakaan ei löytynyt varsinaisesti mitään vikaa. Munanjohtimet olivat auki, kohtu normaali, ei endometrioosia, ovulaation arvioitiin tapahtuvan jne. Lääkäri löysi lievää pco:hon viittaavaa rakennetta munasarjoista, mutta ei kuitenkaan riittävästi, että voisi diagnosoida pco:ta. Kuukautiset ovat olleet aina kovin epäsäännölliset, joten vian epäiltiin olevan mahdollisesti hormonitoiminnassa. Myös kohdunsuu on ahdas (sitä tosin venytettiin munanjohtiemien aukiolotutkimuksen yhteydessä). Hoitona aloitettiin ovulaation induktio (OI).

Minulle määrättiin kolmea eri hormonivalmistetta, yksi alkukiertoon kypsyttämään munasoluja (Femar), irroituspiikki varmistamaan, että ovulaatio tapahtuu (Ovitrelle) ja loppukiertoon keltarauhashormonia (Lugesteron). Tuntuu vähän pelottavaltakin napsia hormonivalmisteita, joiden tehosta ei ole varmuutta ja joiden pitkäaikaisista vaikutuksista keholle ei ole riittävästi tietoa. Pelottavimmalta tuntuu pistellä poskeen Femaria, joka on rintasyöpälääke. Pakkausselosteessa sanotaan, ettei valmistetta saisi käyttää, jos ei ole läpikäynyt vaihdevuosia. Lääkäri rauhoitteli, ettei se koske lapsettomuushoitojen yhteydessä käytettävää pienempää annosta. Toivon todella, että lääkärimme tietää mitä tekee. Olin niin kovasti toivonut, että hän pystyisi kertomaan meille syyn, mistä nämä ongelmat johtuvat, mutta ei hän ole pystynyt. Pelkkiä arvailuja vaan. Ehkä voimme saada lapsen hoitojen avulla. Ehkä emme. Pelkään, että kohtalomme on selittämätön lapsettomuus. Se pelottaa, ettemme saa koskaan tietää, mikä on vialla.

Juuri tämä epätietoisuus tuntuu tässä kaikkein pahimmalta. Onko jotain vialla vai kestääkö meillä vain tavallista pidempään tulla raskaaksi? Onko hoidoista meille mitään apua vai heitämmekö vain rahaa kaivoon? Voinko koskaan tulla raskaaksi? Tätä se nyt on, meidän elämämme. Täynnä niin suurta epätietoisuutta, pelkoa ja toivoa. Näin meidän tarinamme alkaa. Ehkä lapsettomuus jatkuu vielä kuukausia, ehkä vuoden, ehkä useampia. Ehkä koko elämän. Mutta toivosta en ole valmis luopumaan. Ehkä koskaan.