Asemalla

Nyt on itkut itketty, ainakin uskallan varovaisesti sanoa sen ääneen. Enempää ei taida kyyneleitä yhdeltä ihmiseltä tullakaan. Olen antanut itselleni luvan surra, koska minulla on siihen täysi oikeus. Taas kerran menetin jotain mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Miten se voikin tuntua niin pahalta? Miten kaipaus voikaan olla näin suuri? Minulle on aina ollut selvää, että haluan perheen ja lapsia. On raskasta, kun niin luonnollinen asia kun perheen perustaminen, ei onnistu, ei sitten millään. Kyllä te tiedätte. Ei ole kyse tahdosta, sinnikkyydestä eikä yrittämisestä, eikä siitä etteikö asialle olisi annettu aikaa. Ei ole kyse rahasta, sillä joitain asioita elämässä ei vaan voi ostaa. Vaikka kuinka paljon syytäisimme rahaa hoitoihin, se ei takaa meille lasta. On lannistavaa, kun edes moderni lääketiede, johon niin paljon alussa uskoi, ei sekään tunnu pystyvän meitä auttamaan. Silti on vaan jaksettava uskoa, että vielä onnistumme.

Alussa olimme ehkä kärsimättömiä, mutta enää ei voi sanoa niin. Olemme odottaneet jo aika kauan. Emme ehkä kauimmin, mutta kauemmin kuin kenenkään pitäisi joutua odottamaan. Makuuhuoneen seinällä oleva edelliseltä asukkaalta jäänyt sisustustarra muistuttaa minua joka päivä siitä, miten itsestäänselvyytenä perheen perustamista pidetään. Tarrassa lukee: “ Family – only because two people fell in love.” Tuo tarra tekee minut välillä surulliseksi, ja pahimpina päivinä on tehnyt mieli repiä se pois. Kun ei meille tule mitään perhettä, vaikka kuinka paljon rakastettaisiin! Pois muuttaessaan – toki hyvää tarkoittaen - kysyivät meiltä myös, olisiko meillä tarvetta hoitopöydälle vai heittävätkö sen roskiin. Roskiinhan se meni, ja samaan paikkaan olisi joutanut se tarra.

Minusta tuntuu siltä kuin odottaisin junaa, mutta juna ei vain koskaan tule. Lippukin on jo ostettu etukäteen, ja olen asemalla ajoissa, mutta junaa ei näy eikä kuulu. Odotan ja odotan, mutta se ei auta. Viereiselle laiturille tulee junia vähän väliä, mutta minun junani ei tule. Seison yksin asemalla, kuukaudesta toiseen, aina vaan odottaen sitä samaa junaa, joka ei tule. Kengät ovat märät ja viluttaa, mutta odotan sinnikkäästi. Ihmiset vaihtuvat muilla laitureilla ja häviävät omien juniensa mukana kohti määränpäätään. Osa heistä tulee jo uudelleen. Katselen kun heidän junansa saapuvat ajallaan tai enintään vähän myöhässä. Minä en tiedä, onko junani vain pahasti myöhässä vai tuleeko se koskaan. En voi luovuttaa ja lähteä, koska pelkään, että juna tulee lähdettyäni. Silloin en saisi koskaan tietää, olisiko juna tullut. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa junaa, joka ei ehkä koskaan tule. Se on ainoa mahdollisuuteni päästä sinne, mihin olen menossa.

Ehkä se meidän juna tulee vielä. Se on vaan myöhässä. Pakko uskoa, että tämä tästä vielä jonain päivänä iloksi muuttuu. Tavalla tai toisella. Matka voi olla vielä pitkä ja raskas, mutta kestän, sillä olen vahva. Olen paljon vahvempi kuin luulin. Vaikka murrun, en katkea. Enkä takuulla anna periksi.

Tiedän, että monta kiveä on vielä kääntämättä, ja yksi niistä on lahjasoluhoito, jolle olen viime päivinä suonut ajatuksen jos toisenkin. Ajatus tuntuu vielä vähän vieraalta, mutta uskon tottuvani ajatukseen, jos se tulee ajankohtaiseksi. Lapsi tuntuisi varmasti ihan yhtä omalta, kun hänet on kohdussaan kasvattanut ja synnyttänyt. Nimenomaan tuo raskaana oleminen ja synnyttäminen tuntuvat niin tärkeiltä asioilta, joihin koen olevani naisena oikeutettu ja minulle on todellä tärkeää päästä ne kokemaan. Siksi myös luulen, että lahjasoluhoito on adoptiota luonnollisempi vaihtoehto meille (tosin ei adoptiokaan ole missään nimessä pois suljettu vaihtoehto!). Olisikohan lahjasolu mahdollista saada omalta siskolta?

Vielä ei ole kuitenkaan se hetki, jolloin on aika luopua toivosta omien solujen suhteen. Etsin täällä taas kuumeisesti keinoja, joilla voisin vaikuttaa munasolujen ja alkioiden laatuun. On pakko olla jotain, mitä voin tehdä. Minulla on niin suuri tarve yrittää parantaa mahdollisuuksiamme, etten voi vain istua kädet ristissä ja toivoa parasta. Minun on pakko tehdä jotain! Ehkä se tuo tunteen, että edes jollakin tapaa pystyn kontrolloimaan tätä tilannetta. Ehkä paras olisi vain antaa olla, unohtaa koko yritys hetkeksi ja nauttia kesästä. Ottaa kunnot kännit (mitä en ole kolmeen vuoteen tehnyt) ja olla huoleton edes hetken. Mutta kun ei pysty. Olen vakuuttunut, että terveillä elämäntavoilla, ruokavaliolla ja liikunnalla on pakko olla jotain vaikutusta. Harkitsen palaamista gluteenittomaan- tai ainakin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon ja luen Niels H. Lauersenin & Colette Bouchezin kirjaa “Eat Love Get Pregnant – A couples guide to boosting fertility & having a healthy baby.” Olen myös ajatellut ostaa ubikinonia (Q10) luettuani tämän artikkelin:

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=news&id=2233

Onko kellään kokemusta ubikinonista alkioiden laadun parantamisessa? Ymmärtääkseni sitä ei saa käyttää hoitojen aikana, koska se saattaa estää lääkkeiden imeytymistä, mutta nyt hoitotauolla siitä tuskin on haittaa. Mahtaakohan olla ihan humpuukia?

Mission impossible

Kyynel vierähtää pitkin poskea. Se jatkaa matkaansa, vierii alas kaulalle ja paidalle. Kyyneleiden joukkoon yhtyy yhä useampi, ja pian kasvot ovat yltä päältä märät ja laikukkaat. Ripsiväri on levinnyt poskille. Silmät ovat turvonneet itkemisestä. Puhelin on yhä vierellä muistuttamassa juuri käydystä lyhyestä keskustelusta hoitajan kanssa. On testipäivä ja päässä soivat hoitajan sanat: “Olen pahoillani, mutta se on negatiivinen. Koitahan jaksella siellä.” Mumisen jotain sen tapaista kuin “Joo.. ei voi mitään. Joo.. olen saanut ohjeet lääkkeiden lopettamisesta. Joo.. varataan vaan samantien aika jälkitarkastukseen. Joo. Kiitos hei.”

Toinenkaan IVF ei valitettavasti meidän kohdallamme johtanut raskauteen. Vieläkään ei ollut meidän vuoro. Meille ei tule talvivauvaa. Olen niin pettynyt. Olemme molemmat todella pettyneitä, enkä tiedä kuinka tästä jaksaa taas ponnistaa ja aloittaa kaiken alusta.. kun se typerä pakkanenkin ammottaa edelleen tyhjyyttään. Lääkäri puhui lisätutkimuksista, mutta enempää emme tiedä. Jälkitarkastusaika on varattu kesäkuun puoliväliin. Hoitoja päästään jatkamaan ilmeisesti vasta elokuussa, koska klinikka on heinäkuussa kiinni. Siihen on pitkä aika, vaikka toisaalta tauko tekee hyvää. Mietinkin, pitäisikö laittaa koko kesä ihan ranttaliksi vai aloittaa kuntokuuri. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja otinkin jo ensi askeleen lähtemällä kesän ensimmäiselle juoksulenkille. Lenkki kuitenkin tyssäsi heti alkuunsa selän kipeydyttyä. Jouduin kääntymään takaisin. Eli nyt on selkäkin kipeä, ihan kuin ei olisi tuo henkinen paha olo jo yksinään riittänyt. Tuntuu siltä kuin mistään ei tulisi mitään ja koko maailma olisi minua vastaan. Ihmiset ympärillä nauttivat kesästä. Minä tulen koko ajan vain surullisemmaksi. Mutta ei tässä auta muu kun pyyhkiä kyyneleet ja jatkaa matkaa.

Kestin piinapäivät kunnialla, vaikka ne kuluivatkin hitaasti. Alkion siirron jälkeen oli vatsakipuja kolmen päivän ajan. Ehkä alkio kiinnittyi silloin, tai ehkä se ainakin yritti kiinnittyä. Tai ehkä ei. Ehkä ne olivat vielä punktion jälkeisiä kipuja munasarjoissa. Rinnat olivat kipeät punktiosta asti, mutta kipu hiipui testipäivän lähentyessä, mikä ei tiedä koskaan hyvää. Muita oireita ei juurikaan ollut, tai ne olivat selkeästi lugesteroineista johtuvia (kuten päänsärky). Oikeastaan oireet noudattivat täsmälleen samaa kaavaa kuin ensimmäisen IVF:n jälkeen, mikä ei luvannut hyvää. Viimeisinä päivinä tunsin jo hyvin vahvasti, että ei tässä kyllä raskaana olla. Mikään ei viitannut siihen että olisin. Ja olin oikeassa.

Pettymystä tuli itkettyä jo perjantaina (jolloin tuli vahva tunne siitä, että en ole raskaana) ja sunnuntaina, jolloin tein ensimmäisen kotitestin, joka sitten näyttikin negatiivista. Maanantai-aamuna tein toisen testin, joka sekin näytti negatiivista. Myöhemmin huomasin, että siihen oli piirtynyt todella hailakka viiva, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Kai se oli sitten niin sanottu roskishaamu. Vaikka ehdin jo innostua, ei se raskautta kuitenkaan tarkoittanut. Ilmestyi siihen vain piruuttaan herättämään turhia toiveita. Olin jo käynyt aamulla verikokeessa, ja odottelin iltapäivää, jolloin saisin viimein tulokset. Ja sieltähän ne huonot uutiset tulivat taas. En ole raskaana. Verikokeesta tehty raskaustesti näytti niin negatiivista kuin vain voi näyttää. Ei kemiallista raskautta, ei kiinnittymisyritystä. Tulos oli jälleen tyylipuhdas nolla. Miten uskalsin edes ajatella muuta? Miten minä muka voisin olla raskaana? Se tuntuu tällä hetkellä lähestulkoon mahdottomalta. Sitä sanotaan, että paistaa se aurinko risukasaankin. Mutta ei se tänne kyllä paista.

Toivon pilkahduksia

Se yksi oli onneksi sitkeä. Se jaksoi kuin jaksoikin vielä elää! Pelkäsimme pahinta, mutta suureksi helpotukseksemme saimme aamulla klinikalta puhelun, jossa kerrottiin, että siirtoon päästään. En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä iloinen. Saimme sittenkin mahdollisuuden, vaikka pelkäsimme, että toivo on jo menetetty! Olimme jo valmistautuneet henkisesti siihen, että siirtoon ei ehkä päästä. Tänään kuitenkin kohtuuni siirrettiin pieni 7-soluiseksi edennyt alkio kolmen päivän viljelyllä. Näin sen itse ruudulta. Siellä se nyt on! Pidä tiukasti kiinni pikkuinen!

Kaikki meni siis sittenkin hyvin. Mutta vielä ei kuitenkaan olla maalissa. Sinne on vielä lähes kaksi viikkoa matkaa (tai oikeastaan 9 kuukautta). Pitkä odotus on edessä eli nämä karmeat piinapäivät alkavat nyt sitten tästä päivästä. Testipäivä on 26.5 ja se pelottaa jo. Toivottavasti voin silloin kertoa hyviä uutisia. Huonoja uutisia nyt on jo kuultu ihan tarpeeksi. Mutta jos uutiset ovat tälläkin kertaa huonoja, kestän sen. Vaikeampaa olisi ollut, jos emme olisi saaneet edes mahdollisuutta. Sitä olisi ollut vaikeaa hyväksyä. Nyt ei ole enää minusta kiinni, kiinnittyykö alkio kohtuun ja jatkaako se kehitystään sikiöksi ja vauvaksi asti. Olen tehnyt kaiken minkä voin. Luonto hoitaa loput. Tapahtukoon niin kuin on tarkoitettu. Jos tämä on matkan alku äitiyteen, olen saanut kaiken mitä toivoin. Jos tulossa on taas yksi pettymys muiden joukossa, suren aikani, mutta jatkan matkaa. Niin kauan kunnes pääsen perille.

Lähetän lämpöisiä ajatuksia ja sylintäydeltä rakkautta kohtuuni, sillä siellä kasvaa ja kehittyy pienen pieni ihmisen alku, joka on nyt tällä hetkellä tärkeintä elämässämme. Sen on pakko jaksaa elää. Meidän pikkuinen. Älä vaan päästä irti!

Deja vú

Ihan kun olisin elänyt tämän päivän ennenkin. Kaikki on hyvin, kello on jo yli kaksi iltapäivällä, eikä lääkäri ole soittanut. Ajattelen, että hyvä niin. Klinikalta olisi varmasti soitettu, jos olisi huonoja uutisia. Niinkuin viimeksikin. Tietenkin olen siis toivonut, ettei soittoa tule, vaikka lääkäri kuinka vakuutti, että soittaa joskus hyviäkin uutisia. Ainiin, ne oli niille muille.

On aivan liian aikaista iloita, että kaikki olisi hyvin. Pelkoni käy toteen, kun lääkäri soittaa tasan kolme ja kertoo - mitäs muutakaan - kun taas kerran huonoja uutisia. Kuuntelen kun lääkäri selittää langan toisessa päässä, että kaikki tuntuu menevän taas saman kaavan mukaan kuin viime kerralla. Että ei hyvältä näytä. Kuulen, että tällä kertaa 11 munasolusta 6 on hedelmöittynyt, mutta suurin osa on jakautunut epänormaalisti eli on näitä fragmentoituneita. Vain yksi solu on jakaantunut normaalisti 4-soluiseksi. VAIN yksi. En voi uskoa tätä. Olemme jälleen samassa tilanteessa, pelkästään yhden ainokaisen varassa. Emme siis ole saamassa tälläkään kertaa mitään pakkaseen, ja mikä pahinta, ei ole edes varmuutta pääsemmekö huomenna alkionsiirtoon. Tämän yhden alkion etenemistä seurataan nyt huomiseen asti ja minulle ilmoitetaan aamupäivällä, tarvitseeko tulla ollenkaan. Kyllähän siinä taas itku pääsi. Pitihän se taas arvata, ettei kannata liian suuria toiveita elätellä. Toki on vielä toivoa sen yhden suhteen, mutta usko alkaa loppua kesken...

Gluteenittomalla ruokavaliolla ei näytä lääkärin mukaan olleen minkäänlaista vaikutusta, joten eikun pizza uuniin. Ottaa niin päähän, että en enää välitä mitä syön. Turhan takia kaikki. Tai kai sitäkin kannatti yrittää (ja tekihän se ainakin vatsalle hyvää), mutta harmittaa, kun sillä ei ollut mitään merkitystä hoitojen onnistumisen kannalta. Kai se on uskottava, etten pysty itse hirveästi vaikuttamaan tähän lopputulokseen, vaikka päälläni seisoisin. En voi uskoa, että olemme tässä tilanteessa taas. En tiedä kuinka monta epäonnistumista enää kestän.. mitä jos se yksikään ei jaksa..?

P niinkuin punktio

Se on nyt ohi. Samalla tavalla se jännitti kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta tälläkin kertaa turhaan. Edelleenkään se ei niin kamalaa ollut. Kaikki sujui oikein hyvin, enkä edes tarvinnut lisälääkkeitä. Kaipa se johtui siitä, että punktoitavaa oli tällä kertaa vähemmän kuin viimeksi. Munarakkuloita oli 32, ja munasoluja saatiin kerättyä 11 kpl (viimekertaisen 15 sijaan). Muuta emme vielä tiedä. Lääkäri soittaa, jos on jotain kerrottavaa. Jos mitään ei kuulu, pääsemme suunnitelman mukaan tuoresiirtoon torstaina. Toivon, ettei sitä soittoa tule, sillä viimeksikin se tiesi huonoja uutisia. Tänään solut ovat jo hedelmöittyneet. Ne mitkä ovat. Kaipa sieltä olisi jo soitettu, jos mitään ei olisi tapahtunut. Eikä meidän ongelmamme viimeksikään ollut vielä tässä, vaan nimenomaan siinä alkioiden jakaantumisessa. Fragmentoituneita soluja oli aivan liikaa. Ja ne jotka jaksoivat jakautua, jakaantuivat liian hitaasti.

Jo tässä vaiheessa voin sanoa, että eri tavalla on mennyt kun viimeksi. Ensimmäisen punktion jälkeen olin monta päivää todella kipeä. Kuljin tuskissani sohvan ja vessan väliä, ja noin viikon kesti ennen kuin olo oli suht koht normaali. Tällä kertaa ei mitään. Ei kipuja, ei mitään. No okei, vähän jomottaa kävellessä, mutta sekin helpottaa kun hidastaa vauhtia. Tämä kivuton olotila on kuulemma normaalia, kun jokainen kerta voi olla erilainen. Myös follikkelien määrä ja koko vaikuttaa. Ehkä tämä nyt tosiaan menee eri tavalla paremmin. Ainakin lupaavalta vaikuttaa. Hämmästyin vaan, kun olo on niin eri kuin viimeksi. Olin valmistautunut samanlaisiin kipuihin kun viime kerralla. Ikään kuin ei mitään toimenpidettä olisi tehtykään! Mutta parempi tietysti näin. En valita.

Jokin muukin meni eri tavalla. Soitin aamulla klinikalle, kun tajusin eilen illalla kotona, että minulta ei otettu verta ennen punktiota, kuten viime kerralla. Pelästyin, että se oli unohdettu tai että olin itse möhlinyt ja unohtanut mennä labraan. Näin ei onneksi kuitenkaan ollut, vaan klinikalla on käytössä joku uusi tekniikka, jonka ansiosta verta ei enää tarvitse ottaa. Tai käyttävät tarvittaessa niitä vanhoja. Kukaan ei vain muistanut minulle tästä mainita. Viisi putkiloa verta otettiin viimeksi ihan turhaan. Kaipa ne ovat jossain tallessa, kun pakastusta varten otettiin. Pakastusta, jota ei koskaan päästy tekemään. Ehkä nyt tällä kertaa päästään. Alkioiden pakastukseen erotellaan verestä “äidin” omaa seerumia. Millähän tekniikalla sekin on korvattu, olisi mielenkiintoista tietää..

Huomenna tai viimeistään ylihuomenna tiedämme jo enemmän hedelmöittymisprosentista, jakautumisesta ja alkioiden laadusta. Toivottavasti minulla on silloin hyvää kerrottavaa. Siihen asti elämme jännityksessä.

Eri tavalla paremmin

Jännittää. Punktiopäivä on nyt määrätty. Se on maanantai. Munasarjoissani kasvaa 31 munarakkulaa eli taas aikamoinen määrä tavaraa tulossa. Siitäkin huolimatta, että Gonalin annosta pienennettiin. Minä vain nyt näköjään reagoin näin. Parempi kai paljon kun vähän. Kaikissa rakkuloissa kun ei kuitenkaan ole sisällä munasolua. Tyhjiä arpoja tulee aina. Ja eiväthän ne kaikki hedelmöity. Tänään piti ensimmäistä kertaa avata housujen nappia. Vatsaa turvottaa ja kävellessä täytyy vähän jo hidastaa. Joku pian luulee, että olen raskaana.

Maanantaina saadaan tietää, mitä olen saanut aikaan. Sisälläni kasvaa jotain, joka saattaa olla jonkin ihanan alku. Mutta emme vielä tiedä. Sydän on toivoa täynnä. Ehkä nyt joku näistä... Katselin tänään niitä eri kokoisia mustia mollukoita ultraruudulta ja mietin, onkohan joku noista meidän lapsemme alku. Lääkärillä kesti aika kauan taas laskea ne kaikki. Niin paljon niitä oli. Eikö niistä nyt yksi voisi...

Tähän asti olemme noudattaneet aika lailla samaa kaavaa kun viime kerralla (mm. samat lääkkeet), joten toivon, ettei lopputuloskin ole täysin sama. Toivon, että jokin menisi tällä kertaa eri tavalla. Eri tavalla paremmin. Mutta näillä korteilla mennään, mitä meille on jaettu. Siellä on mitä on, ja mitenkään en pysty enää lopputulokseen itse vaikuttamaan. Se pitää vaan muistaa, että on tehnyt sen minkä voi. Tässä tapauksessa se on kai ollut se pizzan syömättä jättäminen, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli, niin ja toki pistosten pistäminen ajallaan.

Hyvin pian saamme tietää, onko tällä gluteenittomalla ruokavaliolla ollut yhtään mitään merkitystä. Lääkärimme mukaan gluteeniton ruokavalio parantaa gluteeniherkillä ihmisillä alkioiden laatua. Toivon olevani gluteeniherkkä, jos noin yksinkertaisella tavalla kun viljojen pois jättämisellä ruokavaliosta saadaan aikaiseksi parempilaatuisia alkioita ja raskaus alulle. Kunpa se vain olisikin ratkaisu tähän, mutta jotenkin olen vieläkin vähän skeptinen.. jotenkin tuntuu siltä, että ei se voi niin helppoa olla. Miten kaikkien näiden vuosien jälkeen kaikki voisikin ratketa vain yksinkertaisella ruokavaliomuutoksella? En meinaa löytää uskoa siihen... Pyörrän toki puheeni, jos tässä kierrossa tärppää.

Uskokaa tai älkää, mutta asiakas toivotti tänään minulle hyvää äitienpäivää. Myös pomo toivotti kaikille hyvää äitienpäivää. Anteeksi mutta mistä lähtien siitäkin on tullut yleinen toivotus kuten hyvän joulun toivotuksesta? Joulu tulee kaikille, mutta äitienpäivä ei. Harmittaa ihmisten ajattelemattomuus. Tässä herkässä tilassa, kaiken tämän hormonimyllerryksen, jännityksen ja pelkojen keskellä sitä teki melkein mieli purskahtaa itkuun. Huutaa, etten ole kenenkään äiti, vaikka kovasti haluaisin. Että hyvää lapsettomien lauantaita vaan ja mieti seuraavan kerran mitä sanot. Huomennahan on lapsettomien lauantai, mutta sekin on minulle ihan yhtä surullinen päivä kuin äitienpäivä. Ihan oikeasti hienoa, että sellainen päivä on, mutta mieluummin viettäisin kyllä äitienpäivää.

Uskoa, toivoa ja rakkautta

Vatsanahka rullalle, ja neula sisään. Taas mennään. Gonal kirvelee vähän, mutta en anna sen haitata. Pieni kirvely on pientä sen kaiken rinnalla, mitä on vielä tulossa. Sitä paitsi olen jo tottunut näihin neuloihin ja näihin joka-aamuisiin hormonipistoksiin. Kun ensimmäinen IVF ei tuottanut toivottua tulosta, ei auta muu kun yrittää uudelleen. Nyt on aika.

Kevät on ollut pitkä. Olen elänyt normaalia arkea ja nauttinut elämästä sen minkä olen pystynyt. Blogiin en ole keksinyt kirjoitettavaa, ja pahoitteluni tästä hiljaisuudesta. Ei ole ollut mitään sanottavaa, mutta joka päivä olen ajatellut lapsettomuutta. Se ei vain häviä minnekään, vaikka kuinka toivoisin, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta. Joka aamu olen kuitenkin herännyt lapsettomana ja lapsesta haaveillen. Mikään ei ole eri tavalla kun ennen. Mikään ei ole muuttunut. Olen edelleenkin se sama nainen, joka ei vaan tule raskaaksi, vaikka päällään seisoisi.

Olen odottanut toukokuuta, ja tätä uutta tärkeää mahdollisuutta. Ymmärrän, että minulla on nyt taas oikeasti mahdollisuus tulla raskaaksi (en tuohon luomuraskautumiseen enää omalla kohdallani juurikaan usko). Prosentuaalisesti mahdollisuus on jopa suurempi kuin tammikuussa. Nyt nähdään myös, onko gluteenittomalla ruokavaliolla ollut mitään vaikutusta. Nyt nähdään, meneekö mikään eri tavalla. Huomenna on ensimmäinen ultra, jossa nähdään kuinka monta follikkelia sisälläni kasvaa. Viimeksi niitä oli tähän aikaan 23, ja määrä vaan kasvoi. Nyt Gonalin alkuannosta pienennettiin 150:stä 125:een yksikköön. Ehkä tällä kertaa laatu korvaa määrän. Hartaana toiveenamme on myös saada alkioita pakkaseenkin, se kun ei viimeksi onnistunut.

Edessä on taas rankat kolme viikkoa, jonka aikana tunneskaala vaihtelee toivon ja epätoivon välillä. Nämä viikot tulevat olemaan todennäköisesti täynnä huolta, murhetta, hermoilua, odottamista, jännittämistä ja myös fyysistä kipua. Kenties iloakin. Ihan varmasti epävarmuutta ja epäuskoa. Mutta myös uskoa ja toivoa ja rakkautta. Onhan aina se mahdollisuus, että nyt onnistuu. Uskon vieläkin ihmeisiin.