Asemalla

Nyt on itkut itketty, ainakin uskallan varovaisesti sanoa sen ääneen. Enempää ei taida kyyneleitä yhdeltä ihmiseltä tullakaan. Olen antanut itselleni luvan surra, koska minulla on siihen täysi oikeus. Taas kerran menetin jotain mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Miten se voikin tuntua niin pahalta? Miten kaipaus voikaan olla näin suuri? Minulle on aina ollut selvää, että haluan perheen ja lapsia. On raskasta, kun niin luonnollinen asia kun perheen perustaminen, ei onnistu, ei sitten millään. Kyllä te tiedätte. Ei ole kyse tahdosta, sinnikkyydestä eikä yrittämisestä, eikä siitä etteikö asialle olisi annettu aikaa. Ei ole kyse rahasta, sillä joitain asioita elämässä ei vaan voi ostaa. Vaikka kuinka paljon syytäisimme rahaa hoitoihin, se ei takaa meille lasta. On lannistavaa, kun edes moderni lääketiede, johon niin paljon alussa uskoi, ei sekään tunnu pystyvän meitä auttamaan. Silti on vaan jaksettava uskoa, että vielä onnistumme.

Alussa olimme ehkä kärsimättömiä, mutta enää ei voi sanoa niin. Olemme odottaneet jo aika kauan. Emme ehkä kauimmin, mutta kauemmin kuin kenenkään pitäisi joutua odottamaan. Makuuhuoneen seinällä oleva edelliseltä asukkaalta jäänyt sisustustarra muistuttaa minua joka päivä siitä, miten itsestäänselvyytenä perheen perustamista pidetään. Tarrassa lukee: “ Family – only because two people fell in love.” Tuo tarra tekee minut välillä surulliseksi, ja pahimpina päivinä on tehnyt mieli repiä se pois. Kun ei meille tule mitään perhettä, vaikka kuinka paljon rakastettaisiin! Pois muuttaessaan – toki hyvää tarkoittaen - kysyivät meiltä myös, olisiko meillä tarvetta hoitopöydälle vai heittävätkö sen roskiin. Roskiinhan se meni, ja samaan paikkaan olisi joutanut se tarra.

Minusta tuntuu siltä kuin odottaisin junaa, mutta juna ei vain koskaan tule. Lippukin on jo ostettu etukäteen, ja olen asemalla ajoissa, mutta junaa ei näy eikä kuulu. Odotan ja odotan, mutta se ei auta. Viereiselle laiturille tulee junia vähän väliä, mutta minun junani ei tule. Seison yksin asemalla, kuukaudesta toiseen, aina vaan odottaen sitä samaa junaa, joka ei tule. Kengät ovat märät ja viluttaa, mutta odotan sinnikkäästi. Ihmiset vaihtuvat muilla laitureilla ja häviävät omien juniensa mukana kohti määränpäätään. Osa heistä tulee jo uudelleen. Katselen kun heidän junansa saapuvat ajallaan tai enintään vähän myöhässä. Minä en tiedä, onko junani vain pahasti myöhässä vai tuleeko se koskaan. En voi luovuttaa ja lähteä, koska pelkään, että juna tulee lähdettyäni. Silloin en saisi koskaan tietää, olisiko juna tullut. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa junaa, joka ei ehkä koskaan tule. Se on ainoa mahdollisuuteni päästä sinne, mihin olen menossa.

Ehkä se meidän juna tulee vielä. Se on vaan myöhässä. Pakko uskoa, että tämä tästä vielä jonain päivänä iloksi muuttuu. Tavalla tai toisella. Matka voi olla vielä pitkä ja raskas, mutta kestän, sillä olen vahva. Olen paljon vahvempi kuin luulin. Vaikka murrun, en katkea. Enkä takuulla anna periksi.

Tiedän, että monta kiveä on vielä kääntämättä, ja yksi niistä on lahjasoluhoito, jolle olen viime päivinä suonut ajatuksen jos toisenkin. Ajatus tuntuu vielä vähän vieraalta, mutta uskon tottuvani ajatukseen, jos se tulee ajankohtaiseksi. Lapsi tuntuisi varmasti ihan yhtä omalta, kun hänet on kohdussaan kasvattanut ja synnyttänyt. Nimenomaan tuo raskaana oleminen ja synnyttäminen tuntuvat niin tärkeiltä asioilta, joihin koen olevani naisena oikeutettu ja minulle on todellä tärkeää päästä ne kokemaan. Siksi myös luulen, että lahjasoluhoito on adoptiota luonnollisempi vaihtoehto meille (tosin ei adoptiokaan ole missään nimessä pois suljettu vaihtoehto!). Olisikohan lahjasolu mahdollista saada omalta siskolta?

Vielä ei ole kuitenkaan se hetki, jolloin on aika luopua toivosta omien solujen suhteen. Etsin täällä taas kuumeisesti keinoja, joilla voisin vaikuttaa munasolujen ja alkioiden laatuun. On pakko olla jotain, mitä voin tehdä. Minulla on niin suuri tarve yrittää parantaa mahdollisuuksiamme, etten voi vain istua kädet ristissä ja toivoa parasta. Minun on pakko tehdä jotain! Ehkä se tuo tunteen, että edes jollakin tapaa pystyn kontrolloimaan tätä tilannetta. Ehkä paras olisi vain antaa olla, unohtaa koko yritys hetkeksi ja nauttia kesästä. Ottaa kunnot kännit (mitä en ole kolmeen vuoteen tehnyt) ja olla huoleton edes hetken. Mutta kun ei pysty. Olen vakuuttunut, että terveillä elämäntavoilla, ruokavaliolla ja liikunnalla on pakko olla jotain vaikutusta. Harkitsen palaamista gluteenittomaan- tai ainakin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon ja luen Niels H. Lauersenin & Colette Bouchezin kirjaa “Eat Love Get Pregnant – A couples guide to boosting fertility & having a healthy baby.” Olen myös ajatellut ostaa ubikinonia (Q10) luettuani tämän artikkelin:

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=news&id=2233

Onko kellään kokemusta ubikinonista alkioiden laadun parantamisessa? Ymmärtääkseni sitä ei saa käyttää hoitojen aikana, koska se saattaa estää lääkkeiden imeytymistä, mutta nyt hoitotauolla siitä tuskin on haittaa. Mahtaakohan olla ihan humpuukia?

Pitkä päivä

Mieltäni jäi vaivaamaan, olisiko kuitenkin jotain keinoja, joilla munasolujen/alkioiden laatua saataisiin parannettua. Lääkärini oli sitä mieltä, etten juurikaan itse pysty vaikuttamaan lopputulokseen. Ne ovat mitä ovat. Toisaalta tämä oli helpottavaa kuulla, koska sehän tarkoittaa, etten ole ainakaan tehnyt mitään väärin tai aiheuttanut tätä itse. Ainoa asia, millä lääkäri arveli kenties olevan vaikutusta, oli kehon ja mielen tasapaino. Minun on voitava hyvin, jotta kehoni toimii optimaalisesti. Lääkäri sanoi myös ääneen lapsettomuudesta kärsivän pahimman kirosanan. Stressi. 

Haluaisin kuitenkin niin kovasti uskoa, että voin itse tehdä jotain. Muutakin kun yrittää olla stressaamatta ainakaan sellaisista asioista, joihin en voi vaikuttaa ja voida niin hyvin kun voin tässä tilanteessa (jälleen helpommin sanottu kun tehty). Tuntuu niin typerältä vain luottaa sattumaan ja hyvään onneen. Täytyy olla jotain, mitä voin itse tehdä! Tietoa etsiessäni, löysin muutaman vuoden vanhan blogin, josta löytyi ihan kokeilemisen arvoisia niksejä. Ehkä jokin näistä on toiminut, sillä blogin kirjoittaja on plussannut. Tässä linkki:

http://haikaranpelatin.vuodatus.net/lue/2010/01/plussahoidon-niksit

Muualtakin sain sellaisen käsityksen, että myös lääkkeitä vaihtelemalla saatettaisiin saada aikaan erilainen, ehkä parempi tulos (toki vielä huonompikin tulos on kai mahdollinen). Ehkä tässä tosiaan ollaan koekaniinina, ja hoitoja muokataan jatkossa itselle parhaiten sopivaksi ja parhaimman mahdollisen tuloksen aikaansaamiseksi. Se vaan vaatii toistoja. Lisää hoitoja, lisää hormoneja, lisää piikkejä. Can't wait.. 

Puhun nyt ikäänkuin tämä kierto olisi jo menetetty, vaikkei se ole. Niin kauan kun puhelin ei soi, se ei ole menetetty. Toivon niin kovasti, ettei se soi. Koska silloin meillä on toivoa vielä. Hiljaisuus on merkki siitä, että kaikki on hyvin. Se on merkki siitä, että meidän kallisarvoinen pienenpieni alkiomme, jossa on puolet minua ja puolet miestäni, jaksaa sinnitellä. Urhea pikku alkio. Hiljaisuus on merkki siitä, että pääsen huomenna alkionsiirtoon. Se on jo niin lähellä. Mutta kuitenkin niin kaukana. Yksi puhelinsoitto voi romahduttaa koko maailmani. Tästä tulee pitkä päivä.