Yksi lause. Yksi lause, joka muuttaa kaiken. Kolme pientä sanaa, joihin maailmani taas romahtaa. Sanat lähtevät puhujan huulilta täysin odottamatta. Sanat leijuvat ilmassa hetken ennen kun tajuan, mitä minulle sanotaan. Olemme syntymäpäiväjuhlissa ja meidät on vedetty sivuun muista vieraista. Sitten se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, päässä tykyttää, silmät kostuvat, henki salpautuu ja alkaa heikottaa. Veljen vaimo on raskaana. Noin vain, ensimmäisellä yrityksellä (kuulen myöhemmin). Heti näiden kolmen sanan perään tulee lisää sanoja, mutta en kuule enää mitään. Jotain siitä, kuinka pitkällä raskaus on. Kyyneleet valuvat silmistäni, ja näkökenttä sumenee. Istun alas. Lisää sanoja. Meidät halutaan kummeiksi. Aivan liikaa asioita käsiteltäväksi yhdellä kertaa. Joku halaa minua, en muista kuka. Haluan olla yksin. Haluan kotiin. En halua ihmisten näkevän minun itkevän, etenkään vieraiden. En halua kenenkään näkevän minua tällaisena. Miten hän voi olla raskaana, mutta en minä! Niin epäreilua. Soperran onnittelut ja samaan aikaan anteeksipyynnön kyynelten lävitse. Häpeän itseäni ja käytöstäni, mikä vain pahentaa tilannetta, eikä itkusta tule loppua. Itken kunnes on aika lähteä kotiin. Kotona itken lisää.
Luulin olevani vahva. Luulin selvinneeni pahimmasta. Luulin, että olin käsitellyt tuskan omasta biologisesta lapsesta luopumisesta. En kai ollutkaan, olin vain lakaissut kaiken maton alle ja antanut olla siellä. Toki olin hieman ihmetellyt, miten hyvin voin olosuhteisiin nähden. En ollut edes itkenyt kunnolla aikoihin. No nyt on maton alus tyhjä, tulivat kaikki ulos kerralla. Surut ja pelot ja kaikki muu moska. Ei tarvinnut kun vähän ravistaa. Liian kauan olen yrittänyt olla vahva ja uskonut, että kaikki on hyvin. Että kaikki kääntyy hyväksi. Ja ehkä kääntyykin, mutta juuri nyt tuntuu pahalta. Tämä kaikki tuntuu niin epäreilulta. Sitä se nimenomaan on. Epäreilu maailma.
Illalla saan kuulla vielä toisen raskausuutisen. Viime kesänä naimisiin mennyt serkkuni on raskaana. Muut ovat tienneet jo jonkin aikaa, mutta meille ei ole uskallettu kertoa. Antakaa tulla vaan kaikki yhdellä kertaa, tässä samalla ne menee. Ei tunnu enää missään.
