Vaaleanpunainen vauvantossu

Unta. Kaksi viivaa raskaustestissä. Vain unta. Miehen veljen uni kauan odotetusta tuntemattomasta lapsesta. Unta sekin. Ehkä joku toinen sai ilouutisen raskaudestaan. Emme me. Ei tänä jouluna. Ei tänä vuonna. Toivoin joululahjaksi jälleen vain sitä yhtä asiaa. Sain materiaa, mutta en sitä, mitä kaikkein eniten maailmassa toivon. Sitä, jonka vuoksi antaisin pois kaikki muut lahjat – ja paljon muutakin. Positiivista raskaustestiä – ja lasta. Ehkä ensi vuosi on parempi. Ehkä ensi vuonna.

Kolme kertaa olen kuullut itseni sanovan nämä sanat. Uskotellut itselleni, että ehkä ensi vuonna. Ensi vuoden on pakko olla parempi. Jälleen on kuitenkin kulunut vuosi. Itse asiassa kohta neljä. Ja joka vuosi on vain toinen toistaan masentavampi. Toivo omasta lapsesta hiipuu vuosi vuodelta pienemmäksi. Ystävien ja sukulaisten lapset kasvavat ja muistuttavat meitä samalla siitä, että meillä ei ole lasta vieläkään. Ei tänäkään vuonna. Siskon lapsi syntyy pian. On kulunut jo seitsemän kuukautta siitä kun kuulin uutisen raskaudesta. Vatsa on jo valtava. Kateus ei hellitä. Se on vaan niin väärin. Koska on meidän vuoromme? Tuleeko sitä koskaan? Miten jaksan jatkaa eteenpäin ja yrittää vain pettyäkseni jälleen kerran? Miten jaksan uskoa siihen, että meillekin jonain päivänä oma lapsi suodaan? Löysin itseni taas itkemästä kylpyhuoneen lattialta vierelläni raskaustesti, jossa yksi yksinäinen punainen viiva. Tunnen itseni niin typeräksi kun edes kuvittelin muuta. Tuijotan sitä samaa viivaa, jonka olen nähnyt jo kymmeniä kertoja. Sitä samaa säälittävää viivaa, joka on ja pysyy merkkinä siitä, että vieläkään ei ole meidän aika. Se viiva muistuttaa minua aina siitä, miten ei kannata odottaa ja toivoa liikoja. Toiveet eivät aina toteudu.

Olen syönyt DHEA:ta kohta jo kuukauden. Vaikutuksia ei luvattukaan vielä näin nopeasti, mutta ei sivuvaikutuksistakaan varoitettu, joten ne tulivat täysin puun takaa. Kierto on mennyt aivan sekaisin. Normaalisti 32-34 päivää kestävä kierto on nyt kestänyt jo 41 päivää, eikä loppua näy. Ovulaatiosta ei ole ollut mitään merkkejä, liekö tapahtunutkaan. Ovulaatiotestit ovat näyttäneet järjestäen negatiivista, samoin raskaustestit. Raskauttakin tottakai epäilin/toivoin, kun kuukautiset jättivät saapumatta totuttuun aikaan. Turhaan. Testissä näkyy kerta toisensa jälkeen vain yksi viiva ja digitaalisessa testissä vilkkuvat sanat “ei raskaana.” Tänään löysin netistä todisteen epäilyilleni: DHEA saattaa aiheuttaa epäsäännöllisiä kuukautisia. DHEA on aiheuttanut minulle myös järjetöntä väsymystä, päänsärkyjä, pahoinvointia, hiustenlähtöä ja ihokin on mennyt todella huonoon kuntoon. Ja tämä kaikki siis vain 3 x 25 mg annostuksella, joka on ymmärtääkseni kuitenkin suhteellisen kohtuullinen. DHEA siis vaikuttaa, mutta ei vielä ainakaan toivotulla tavalla. Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia? Ovatko nämä sivuoireet kärsimisen arvoisia vai onkohan tästä koko hormonista loppujen lopuksi enemmän haittaa kun hyötyä?

Melkein onnellinen

Ihan ensin haluan pyytää anteeksi pitkää hiljaisuutta. Aika kuluu niin nopeasti, eikä aina jaksa kirjoittaa. Aina ei tiedä, mitä kirjoittaisi. Joskus jopa välttelen kirjoittamista, koska tiedän sen nostavan taas kaikki lapsettomuuden mukanaan tuomat ikävät tunteet ja surun pintaan. Ne on vaan helpompi työntää taka-alalle, melkein kun niitä ei olisikaan. Melkein kun pystyisi elämään normaalia elämää. Melkein kun voisi olla onnellinen.

Kun hoidoissa ollaan tauolla, kuten nyt, ei oikeastaan ole edes mitään kirjoitettavaa. Mitään ei tapahdu ja tämä sama tuttu taakka kulkee selässä, minne tahansa menenkin. Töissä tai lomalla, sama se, olen edelleen lapseton, eikä se näytä muuksi muuttuvan. Elämä rullaa paikallaan, samaa rataa, samaa kurjaa lapsettomuutta ja täyttymättömiä toiveita. Mihin se tästä muuttuisi. Odotellaan vaan sitä, että jotain taas tapahtuu. Odotellaan, että hoidot jatkuvat, ja siihen on vielä aikaa. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet yhtä odottamista. Eipä tässä enää muutama kuukausi tunnu miltään.

Teimme päätöksen yrittää vielä kerran omilla soluilla. Tuntuu ihan kamaltalta luopua ajatuksesta omasta biologisesta lapsesta, enkä ole siihen vielä valmis. Huomaan työntäväni ajatuksen pois mielestä aina kun se sinne yrittää hiipiä. Sen ajatteleminen tuntuu liian raskaalta nyt. Tarvitsen aikaa, jotta voin prosessoida asiaa kunnolla. Totutella pikku hiljaa ajatukseen. Se on vaikeaa. Mies ja jonkun tuntemattoman naisen geenit. Juuri nyt se on liikaa. En kestä koko ajatusta, ja alkaa itkettämään. Kuten kuka tahansa nainen, minäkin olen jo suhteen alkuajoista asti miettinyt, minkähän näköisiä lapsia sitten joskus saamme. Yhteinen lapsi, jossa on puolet minua ja puolet miestäni. Rakkautemme hedelmä, ja meidät ikuisesti yhdistävä tekijä. Tuosta haaveesta on vaikea päästää irti. Vaikeampaa kuin kuvittelin.

Edessä on vielä toinen välikierto, ja seuraavan kierron alussa testataan uudelleen FSH-, LH- ja androgeenitasot. Jos munasarjoissa on havaittavissa hiipumista, tai tasot ovat ylipäätään laskeneet edellisestä kerrasta, jolloin testit on otettu (2012), aloitetaan DHEA-kuuri. Resepti on jo valmiina. Hoitojen aikana ei ole voitu saada luotettavaa tulosta näistä hormonitasoista, minkä vuoksi joudun odottelemaan testiin pääsyä niin kauan kun viimeisetkin hoitojen myötä ihon alle pistetyt hormoninrippeet ovat hävinneet elimistöstä. Sen jälkeen, mikäli hormonitasojen hiipumista havaitaan ja aloitan DHEA-kuurin, on odotettava vielä ainakin 6 viikkoa. DHEA:n vaikutus alkaa nimittäin näkyä vasta vähintään 6 viikon kuluttua. Näillä näkymin 4. IVF-hoitokierto on mahdollista toteuttaa maaliskuussa. Siihen on kolme pitkää kuukautta.

Olin pelännyt, että lääkäri on eri mieltä hoitojen jatkamisesta omilla soluilla, mutta onneksi pelko osoittautui turhaksi. Jos lääkäri ei laske meitä toivottomiksi tapauksiksi, on meillä kai vielä toivoa. Toivon, että pääsen kokeilemaan DHEA:ta, sillä olen lukenut siitä ja sen vaikutuksista paljon hyvää. Se taitaa olla meidän viimeinen oljenkortemme, johon tarrautua. Sitä en tiedä, mitä teemme, jos testitulokset tulevat takaisin normaaleina ja lääkäri ei näe perusteita DHEA:n käytölle. Onko se sitten se pitkä hoitokaava, joka on vielä kokeilematta? Millaisia kokemuksia teillä on pitkän ja lyhyen kaavan eroista? Onko kaavan vaihtamisella ollut vaikutusta munasolujen laatuun?

Kun on tämä taakka

Jenni Vartiaisen sanat Sivullinen-kappaleessa kuvaavat tunnelmiani vähän liiankin hyvin tällä hetkellä. Tältä minusta tuntuu.

Sivullinen

elämäni piirrettynä kartalle niin pieneen
sentti kertaa sentti siihen ison kylän viereen
oon nojaillut mä seiniin ihmetellyt nurkan takaa
miten pyörät pyörii miten maailmamme makaa

on toiset menneet tutkimaan jo miltä siellä näyttää
ja hyvin ovat osanneet siel kaiken ajan käyttää
myös luvattu on mulle että vielä joku päivä
tiedän mikä tarkoitus on minun elämällä

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

onnee haen paljain käsin pilkkopimeästä
haavat syvenee mut mä en lakkaa etsimästä
en kantajia kaipaa löydän itse vielä tieni
suuri on sun kyläsi mun maailmani pieni

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

siks olen yksin ja piiloon meen

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tai minua? Lääkäri soitti perjantaina kaksi tuntia ennen varattua alkionsiirtoaikaa, ettei ole mitään siirrettävää. Yksi elämäni kamalimmista puheluista ja ehdottomasti pahin takaisku tähän asti. Kyyneleet valuvat pitkin poskia jo puhelun aikana. Lääkäri lähettää halauksia. Kaksi päivää tämän jälkeen en voi vieläkään uskoa, että näin kävi. Ei yhtään ainutta alkiota. Ei kerta kaikkiaan mitään. Aamuisin kun herään, toivon, että tämä olisi ollut unta. Mutta ei, tämä tapahtuu ihan oikeasti. Annan itkun tulla. Meillä ei ole ainuttakaan alkiota. Kaikki menivät roskiin. Olo on lohduton. Mikään ei vie tätä surua pois, vaikka kuinka yritän olla urhea.

Kaikki ne pistokset ja hormonit ja punktion jälkeiset kivut, kaikki turhaan. Ei ole edes pienenpientä toivon hippusta tulla raskaaksi. Tunnen itseni niin hölmöksi kun uskoin tähän. Tämäkö on palkinto siitä kun jaksaa toivoa? Me niin uskoimme tähän kolmanteen yritykseen ja luulimme, että kaikki on hyvin kun lääkäristä ei kuulunut mitään koko torstai-päivänä. Hänhän sanoi, että soittaa vain jos tulee ongelmia. Miksi vasta kaksi tuntia ennen siirtoa? Eikö se ole aika julmaa? Ehkä alkioita seurattiin viimeiseen asti ja toivottiin, että jotain vielä tapahtuu. Turhaan. Ja ovathan lääkärit toki kiireisiä. Mutta silti. Saimme huonot uutiset niin myöhään, että olimme jo valmistautumassa lähtöön klinikalle. Ja tottakai olimme jo vahvasti siinä uskossa, että siirtoon päästään ja että tällä kertaa meillä on ehkä jopa useampi hyvä alkio. Uskalsimme jopa varovaisesti ajatella, että ehkä tällä kertaa saisimme jopa jotain pakkaseenkin. Mutta joku oli päättänyt, ettei se mene näin. Joku oli päättänyt, ettemme saa edes yrittää. Kunpa lääkäri olisi soittanut jo aikaisemmin. Kunpa lääkäri ei olisi soittanut ollenkaan.

Seitsemästä munasolusta ainoastaan kolme oli alkanut jakautumaan normaalisti. Yksi oli edennyt yhden päivän aikana 4-soluisesta hädin tuskin 5-soluiseksi, toinen oli pysähtynyt 6-soluiseksi ja kolmas alkanut fragmentoitumaan. Muut olivat jo alunperinkin jakautuneet poikkeavasti. Että se siitä Menopurista, johon niin uskottiin. Vähemmän tuli munasoluja, eikä laatu parantunut yhtään, ennemminkin mentiin askel huonompaan suuntaan.

Lääkäri oli sitä mieltä että näin ei kannata enää jatkaa. Tämä saattoi olla viimeinen IVF meidän kohdallamme. Ainakin omilla soluillamme. Lääkärikin mainitsi jo lahjasolut puhelun aikana. Hän sanoi ensimmäistä kertaa ääneen, että ongelma on todennäköisemmin munasoluissa kun siittiöissä – kuten olen aavistellutkin. Se tuntuu pahalta. En ehkä voi koskaan saada omaa biologista lasta. Se on kun läimäytys vasten kasvoja.

Tottakai lahjasolulapsikin olisi aivan yhtä rakas ja oma, mutta on tässä silti sulateltavaa. Kaiken lisäksi lahjasolujonot ovat pitkät. Ainakin vuoden. Miten ihmeessä sen kestää? Ja mikä pahinta, onnistumisesta ei ole siltikään takeita. Ja se hinta. Mikä siinä lahjasoluhoidossa maksaa yli tuplasti IVF:ään verrattuna?! Eikö prosessi ole kuitenkin aika pitkälti sama kuin IVF-hoidossakin? Hinnan sanotaan olevan yksityisellä klinikalla noin 5000-8000 euroa. Onko meillä edes varaa tähän? Oletteko nähneet sen Facebookissa kiertävän kuvan, jossa lukee, että parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia? Ja ensimmäisenä siinä pistää silmiin sana “perhe. “ Niin no, kenelle on, kenelle ei.

Seitsemän pikku munaa

Sain kasvateltua Menopurin avulla 19 munarakkulaa. Saldo oli vähemmän kuin viimeksi ja niinhän oli tarkoituskin. Irroituspistos tehtiin Gonapeptylillä ja punktio oli eilen. Munasoluja saatiin kerättyä talteen 9 kappaletta, kaikki tasalaatuisia ja -kokoisia, mikä on edistystä edellisiin kertoihin, jolloin on ollut mukana myös paljon pieniä tai yleensäkin eri kokoisia soluja. Ehkä ne ovat syöneet voimia ja ravinteita isoilta. Lääkärin mielestä ainakin niitä oli nyt oikein sopiva määrä. Täytyy sanoa, että kyllä tässä nyt toiveet heräsivät. Jospa nyt onnistutaan...

Punktio oli kivuliaampi kuin aikaisemmin. Oikeastaan aikaisemmilla kerroilla en ole tuntenut mitään. Kerran sain jälkikäteen lisää kipulääkettä kun pyysin, mutta nyt sitä tarvittiin tupla-annos siihen nähden mitä muut saavat, sekä toimenpiteen aikana että jälkikäteen. Rakkulat olivat niin reunassa kiinni, että niitä joutui sieltä kuulemma vähän kaivamaan. Lisäksi ne painoivat suolta, joka aiheutti lisää kipua. Kun lopulta kivut loppuivat, aloin oksentamaan. Kumpikaan, ruoka eikä juoma, pysyneet sisällä. Noin kolme tuntia punktion jälkeen pääsimme viimein lähtemään kotiin, oksennuskipot ja särkylääke kainalossa. Onneksi niitä ei kuitenkaan enää tarvittu. Kotiin päästyäni vointi alkoi pikkuhiljaa paranemaan. Tämä kolmas punktio oli siis vähän epämiellyttävä kokemus aikaisempiin kertoihin verrattuna. Jokainen kerta on näköjään erilainen. Toivon, etten nyt tällä kertaa kärsinyt turhaan, vaan saamme tuloksia aikaan. Ainakin hyvältä näyttää tähän asti.

Lääkäri soitti tänään jo aamupäivällä ja kertoi, että yhdeksästä munasolusta kahdeksan on hedelmöittynyt, tosin yksi poikkeavasti. Meillä on siis seitsemän normaalisti hedelmöittynyttä munasolua eli oikein hyvä tulos. Hedelmöittymisessähän se ongelma ei ole koskaan ollutkaan, joten enemmän jännittää nyt se, miten alkiot lähtevät jakaantumaan. Meidän seitsemän pikku munaa. Jaksakaa, jaksakaa! 

Olisimme toivoneet pitkää viljelyä, mutta se ei ole nyt mahdollista, koska siirto osuisi viikonloppuun. Mikäli pääsemme etenemään suunnitelman mukaan, alkionsiirto on perjantaina. Ihanteellisessa tilanteessa yksi seitsemästä alkiosta siirretään ja siitähän se jännitys sitten vasta alkaakin. Voi kunpa saisin jonkun hyvän ja sinnikkään alkion matkaani. Voi kunpa se tällä kertaa onnistuisi. Ehkä siellä omassa kohdussa alkiolla on paremmat mahdollisuudet kasvaa ja kehittyä kun kalseassa laboratoriossa. Sen on pakko olla niin.

Kateutta ja kerrosvoileipiä

“Etkö ole tosiaan koskaan kuullut kerrosvoileipä-elämänvaiheesta?”, kysyi eräs kollega. En ollut, mutta nyt olen ja tiedän, että vertauskuva kerrosvoileivästä tulee siitä kun ihmiset tekevät lapset niin myöhään, että heillä on samaan aikaan hoidettavanaan pienet lapset ja omat vanhenevat vanhempansa. He ovat ikään kuin puristuksissa siellä välissä. Kylläpä osasi tuntua pahalta. Se, että tuntuu jo tarpeeksi raskaalta kun lasta ei kuulu (saati että niitä lapsia aina tehtäisiin silloin kun halutaan), vielä isomman palan nosti kurkkuun ajatus omien vanhempien vanhenemisesta tai siitä, etteivät he ole täällä loputtomiin odottamassa niitä lapsenlapsia.

Se järkytys, kun huomaa ensimmäiset harmaat isän hiuksissa tai kuulee äidin väsyneen puolukkametsällä. Eivät he tästä enää nuorru, ja minäkin vanhenen joka vuosi. Minusta ei tule ikinä nuorta äitiä. Se on toki ollut oma valintani. Mutta kun sitä ei silloin tiennyt, että lasten saamiseen voi mennä näin kauan. Jos saamme lapsen, minusta tulee sitten varmaan juuri tuollainen kerrosvoileipävanhempi. Ei vielä, mutta ennen pitkää. Vanhempamme ovat nyt päälle kuudenkymmenen, vanhempia kuin omat isovanhempani saadessaan ensimmäiset lapsenlapsensa. He eivät näytä vanhoilta vielä tai silmissäni yhtään sen vanhemmilta kuin 10 vuottakaan sitten (lukuun ottamatta niitä harmaita hiuksia), mutta tiedän, että he vanhenevat vuosi vuodelta. Tiedän, etteivät he ole noin virkeitä ikuisesti. Ja se pelottaa. Minulle on ihan sama, kuinka puristuksissa olen minkä hyvänsä leivän välissä, kunhan siellä molemmilla puolilla on jotain. Omat lapset ja oma perhe, ne ovat kaikkein tärkeintä maailmassa. Ketä nyt haittaisi pitää huolta molemmista?

Kuulin vastikään tuttavapariskunnasta, joka oli adoptoinut lapsen ulkomailta. En ollut tiennyt adoptioprosessista mitään, vaan yhtäkkiä eräänä päivänä edessäni oli kuva, jossa oli maailman onnellisimman näköinen pieni perhe. Ja maailman kaunein lapsi. Tuijottelin kuvaa koko päivän ja itkinkin. Kuvasta huokui niin suuri onni ja ilo, etten voinut olla kuin onnellinen heidän puolestaan. Jostain syvältä hiipi kuitenkin myös kateus. Se mahdottoman ikävä tunne, jota et haluaisi tuntea, mutta joka on kuitenkin aina läsnä, halusit tai et. Minulla ei ole mitään syytä olla kateellinen heille, jotka ovat odottaneet adoptiolasta 5 pitkää ja raskasta vuotta. Kuitenkin halusin itse olla siinä tilanteessa. Siinä kuvassa. Olin kateellinen heille siitä mitä meillä ei vieläkään ole. Siitä mitä he ovat saaneet, mutta me emme. Perheen. He ovat sen todellakin ansainneet, siitä ei ole epäilystä. Mutta niin olemme mekin.

Tunnen kateutta myös siskoani kohtaan. Raskaus on nyt siinä vaiheessa, jolloin sitä ei voi olla enää huomaamatta. Vaikka hän ei olekaan raskautta julkisesti kuuluttanut, ovat ihmiset alkaneet huomata. Sekä tutut että tuntemattomat. Siskon Facebook-sivu täyttyy onnitteluista ja pyynnöistä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme pyytävät häntä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme, joita minäkin niin mielelläni useammin näkisin. Minua ei pyydetä mukaan. En kuulu joukkoon. Minä en ole kenenkään äiti. Haluaisin kyllä olla. Haluaisin niin mukaan mammatreffeille. Ehkä pian pääsen? Ehkä ei kauaa enää tarvitse olla kateellinen?

Kolmas kerta toden sanoo?

Uusi kierto on viimeinkin alkanut, ja uusi hoitokierto voidaan vihdoinkin aloittaa. 3. IVF. Olisiko se nyt sitten tämä, josta viimein tärppää? Sopii toivoa.

Vuoto alkoi Primolutin lopettamisesta kolmen päivän päästä. Primolut ei siis viivästyttänyt vuodon alkamista yhtä paljon kuin Lugesteron (6 päivää), mutta kierto venyi silti 39 päivään. Söin Primolutia kaiken kaikkiaan 13 päivää. Lääkärillä oli kai tarkoitus ajoittaa kierron alku tiettyyn ajankohtaan, koska söin niitä muutaman päivän yli kuukautisten oletetun alkamisajankohdan. Googlaamalla on selvinnyt, että Primolutia käytetään ihan yleisesti kuukautisten siirtoon. Primoluteista tuli ihan samanmoiset raskausoireet kun Lugeistakin. Oli palelua, hikoilua, pahoinvointia jne. Jopa lämmöt nousivat hetkellisesti. Onneksi tämä on jo niin tuttua edellisistä hoitokierroista, etten uskalla edes oman pääni sisällä ajatella, että kyse olisi jostain muusta kun lääkkeiden aiheuttamista oireista, saati sanoa sitä ääneen. En enää usko, että olen raskaana ennen kun näen ne kuuluisat kaksi viivaa. Ehkä sitä ennemminkin heräisi toiveet, jos ei tulisi mitään oireita! Siskokin sanoi samaa: siinä kierrossa kun plussa tuli, ei olisi mistään muusta tiennyt olevansa raskaana kun siitä positiivisesta raskaustestistä!

Olen käynyt – ainakin luulen niin – kaikki mahdolliset raskausoireet läpi mitä vaan naisella voi olla, joten en usko, että enää mikään oire herättää sen kummempia toiveita. Raskaustestejä en ole enää pitkään aikaan tuhlannut kuten silloin alussa. Odotan kiltisti ja kärsivällisesti ensin, että kuukautiset ovat myöhässä ennen kun uskallan edes toivoa moista. Jos joskus hairahdun miettimään, voisinko sittenkin olla raskaana, mies tiputtaa minut kyllä nopeasti maan pinnalle. Ja ehkä ihan hyvä niin. Minun parastani hän vain ajattelee. Sitä vaan pettyy entistä pahemmin, jos erehtyy mitään sellaista edes ajattelemaan. Mielenkiintoista tulee kyllä olemaan, jos joskus raskaaksi tulen, nähdä, tuleeko oireita ja miltä se oikeasti tuntuu. Sitä niin luulee tietävänsä, miltä tuntuu olla raskaana, mutta oikeasti ei tiedä mitään.

Menopur-pistokset on aloitettu eilen. Onneksi päätin aloittaa pistokset illalla, enkä aamulla ennen töihin lähtöä. Aikamoinen show. Lääkkeen sekoitus oli nimittäin ainakin nyt ensimmäisellä kerralla aikaa ja keskittymistä vaativaa puuhaa, mutta lopulta siitä yhdessä selvittiin. Enpä olisi uskonut, että tarvitsemme kulmapihtejä sekoitusneulan irroittamiseen lääkeruiskusta, niin tiukalle se meni.. Ja niitä ei muuten tullut paketin mukana, vaikka näköjään olisi tarvinnut. Vähän nauratti, mutta vähän myös hirvitti, että jokin menee rikki tai pieleen ja kalliit lääkkeet hukkaan ja pitää tehdä uusi reissu apteekkiin. Tämä nyt vaan on sellainen asia, joka pitää tehdä oikein. Siksi nämä pistokset ovatkin niin stressaavia, kun voi itse mokata koko hoidon vaikkapa unohtamalla yhden päivän pistoksen tai pistämällä väärän määrän tai vaikkapa hajottamalla sen ruiskun niillä kulmapihdeillä. Tarkkana täytyy siis olla ja etenkin tässä tilanteessa tulee kyllä korvista savua, jos joku kehtaa tulla sanomaan sen kuuluisan (ja maailman typerimmän) neuvon, joka auttaa kuulemma niin hyvin lapsettomuuteen: “Älkää ajatelko koko asiaa niin kyllä se sitten tapahtuu!” Mutta ei mennä tähän sen enempää kun on sanomattakin selvää, että se on täysin mahdotonta. Mutta kuukauden positiivisena asiana täytyy vielä sanoa, että kyllä lämmitti mieltä kun apteekin tiskillä kävi ilmi, että 641,97 euron arvoisesta laskusta minulle jäi itse maksettavaksi 3 euroa Kela-korvausten jälkeen! Ja tuo oli tosiaan vasta se Menopur. Hakematta on vielä Orgalutran, Ovitrelle ja Lugesteron (joista kaksi viimeksi mainittua eivät tosin ole valitettavasti Kela-korvattavia). Kyllä näiden laskujen kanssa oltaisiin pulassa ilman Kelaa!

Ensimmäinen ultra on maanantaina. Punktio on näillä näkymin lokakuun ensimmäisellä viikolla. Lyhyellä kaavalla mennään tälläkin kertaa, ja toivotaan kovasti Menopurin sisältävän LH:n parantavan alkioiden laatua verrattuna aikaisempiin hoitoihin, jolloin käytössä oli eri lääke. Kunpa jäisi tällä kertaa jotain pakkaseenkin (niitä huuruneniä meillekin kiitos!), vaikka tärkeintä on tietenkin saada edes se yksi mahdollisimman hyvä alkio, jotta päästään siirtoon - ja mieluusti vielä onnistuneeseen siirtoon. Olisin valmis myös kahden alkion siirtoon, jos tällä kertaa saisimme toisenkin siirtokelpoisen alkion. Mutta pelkäänpä ettei lääkäri siihen suostu, etenkin kun lähisuvussamme on monikkoraskaushistoriaa (luomu). Meille on tehty selväksi, että kaksi alkiota siirretään vain hyvin harvinaisissa tapauksissa ja meidän tapauksessamme siihen tuskin päädytään. Tosin samaahan lääkäri sanoi pitkän kaavan hoidosta ensin, mutta nyt sitäkin jo harkitaan. Minä en pahastuisi kaksosista, eikä mieskään. Siinähän ne lapset olisivat sitten kerralla saatu. Ei tarvitsisi huolehtia siitä, ehditäänkö/pystytäänkö saamaan enää toista. Kaksoset olisivat unelmien täyttymys. Ihan oikeasti. Meille ainakin. Ymmärrän toki monikkoraskauksien aiheuttamat riskit, jonka vuoksi alkioita pyritäänkin siirtämään vain se yksi kerrallaan. Mutta kun kahdella alkiolla olisi kaksinkertaiset mahdollisuudet onnistua ja saada edes se yksi lapsi. Mitä jos meitä ei haittaa jos tulee kaksi? Kolme on ehkä sitten jo liikaa, mutta mielestäni silti parempi kun ei yhtään. Onko teidän muidenkin lääkäreillä ollut yhtä tiukka linja kahden alkion siirtämisen suhteen?

Usko huomiseen

Olo on toiveikas. Olen nimittäin juuri tajunnut, että nimenomaan Menopurin avulla voidaan saada aikaiseksi paremman laatuisia munasoluja, vaikka lääkäri ei suoraan niin sanonutkaan. Niin ovat kuitenkin sanoneet lukuisat muut lääkärit muille lapsettomille. Vaati vain vähän Googlen apua ja kaikki se tieto oli edessäni. Oma lääkärimme sanoi, että tehdään pientä hienosäätöä. “Vain pieni muutos aikaisempaan.” Minusta tämä on kuitenkin isompi juttu.

Menopurissa on LH-hormonia, mitä ei esim. Gonal-F:ssä ole. Jos minulla on alhaisen puoleinen LH-taso, miksei tällä olisi merkitystä? Monet ovat saaneet Menopurilla aikaan vähemmän, mutta parempilaatuisia munasoluja. Juuri sitä mitä mekin toivomme. Tuntuu, että tähän asti munasoluja on kehittynyt hurja määrä nimenomaan laadun kustannuksella. Tuntuu myös siltä, että tällä tavalla niitä on mennyt myös iso määrä hukkaan vaan siitä syystä, etteivät ne ole olleet tarpeeksi kypsiä keräyshetkellä. Onneksi munarakkulareservini ovat vielä hyvät, eikä viitteitä aikaisiin vaihdevuosiin tai munasarjojen toiminnan hiipumiseen ole ainakaan vielä näkyvissä. Se olisikin tosi pelottavaa. Kaksi edellistä hoitoa on nyt noudattanut täsmälleen samaa kaavaa sekä lääkkeiden että lopputuloksen osalta, joten ei voi olla enää kyse sattumasta. On aika kokeilla jotain muuta, koska selvästikään se, mitä aikaisemmin tehtiin, ei toimi.

Kulautan pienen valkoisen tabletin alas kurkusta. Paketissa lukee Primolut-Nor 10mg. Tätäkään lääkettä en ole aikaisemmin käyttänyt. Primolutilla varmistetaan, että olosuhteet seuraavaa kiertoa ja tulevaa IVF:ää varten ovat parhaat mahdolliset. En tiedä, miksi lääkäri valitsi Primolutin Lugesteronin sijaan. Ilmeisesti se on vähän miedompi. Tai ehkä tämäkin on hienosäätöä. Kenties pieni, mutta merkittävä muutos aikaisempaan. Nähtäväksi myös jää, siirtääkö tämäkin kuukautisia useilla päivillä, kuten Lugesteron tekee. Tänään otin ensimmäisen tabletin. Tänään voin siis sanoa aloittaneeni vihdoin hoidot uudelleen. Vaikka taukokierrot ja loma tekevät hyvää, tiedän, ettei toiveemme lapsesta tule yhtään lähemmäksi ilman näitä lääkkeitä ja pistoksia. Siksi otan ne enemmän kuin mielelläni. Olen lähestulkoon kokokaan luopunut toivosta tulla luomusti raskaaksi. Tai ainakin se olisi todellinen ihme. Ja sehän on jo aikaisemmin todettu, että ne ihmeet tapahtuvat muille.

Olen koko kesän odottanut, että hoitoja päästään jatkamaan. Vaikka hormonien syöminen ei ole erityisen mukavaa, puhumattakaan pistoksista, odotan niiden aloittamista aina silti malttamattomana. Silloin tunnen tekeväni jotain, jolla voi oikeasti olla jotain merkitystä. Käännän siis katseeni syyskuun loppuun ja kolmanteen IVF:ään, jonka - enemmän kun mitään muuta - toivon tuottavan vihdoin tulosta. Lapsettomuudelle ei ole löytynyt mitään syytä, joten voimme ihan hyvin onnistua. Joskus pienilläkin asioilla on suuri merkitys. Pieni hienosäätö saattaa tuoda elämäämme suuren sisällön. Sen, mitä kaikkein eniten toivomme. Toivon, että pääsen joku päivä kertomaan onnestamme. Kuinka toiveemme vihdoinkin täyttyivät. Toivon, että voin joku päivä lausua ne kaksi maagista sanaa ääneen: “Olen raskaana. “ Se päivä ei ole vielä tänään, mutta ehkä pian. Noin kuukauden päästä on edessä kolmas punktio ja alkionsiirto. Tuntuu kuin olisin taas askeleen lähempänä vauvahaavetta. Hyvin pienen ja epävarman askeleen, mutta kumminkin.

Testituloksia

Saimme vihdoin odotetut tulokset lisätutkimuksista. Ei löytynyt kromosomien dislokaatioita, geenimutaatioita, tukostaipumusta, lisämunuaisen vasta-aineita, eikä mitään muutakaan. Sanat “normaali löydös” ja “negatiivinen” toistuvat papereissa ja lääkärin puheessa. Istun lääkäriä vastapäätä tutulla sinisellä tuolilla ja huokaan helpotuksesta. Paperissa tosiaan lukee: “Tutkituissa soluissa todetaan 46 rakenteellisesti normaalia kromosomia.” Ja perässä vielä maininta: “Sukukromosomit ovat XX, naisen.” Miehellä vastaavasti XY. Lääkäri vielä vahvistaa sen: meistä ei löytynyt mitään vikaa. Ei mitään syytä, miksi emme voisi tulla raskaaksi. Vielä on toivoa saada lapsi omilla soluilla. Tai ainakaan kukaan ei ole todistanut sitä mahdottomaksi.

Vaikka olemme toki iloisia ja helpottuneita tuloksista, vastauksia, joita niin kovasti toivoimme, emme saaneet vieläkään. Tämä sama piinaava epätietoisuus jatkuu aina vaan. Kai sen kanssa on vaan opittava elämään. On jaksettava uskoa, vaikka mitään varmuutta ei edelleenkään ole siitä, että mitään tapahtuu vielä moneen kuukauteen tai jopa moneen vuoteen. Ehkä en tule raskaaksi koskaan, enkä saa koskaan tietää, miksi. Eniten pelottaa se, että aikaa kuluu epäonnistuneissa hoidoissa niin kauan, että olen liian vanha adoptiovanhemmaksi. Olisi ollut niin helppoa, jos olisi selvinnyt jokin syy, jota voi hoitaa. Mutta nyt tuntuu kuin etenisimme sokkona. Kokeillaan erilaisia variaatioita hoidoista ja lääkkeistä ja toivotaan, että joku yhdistelmistä toimii. Montahan IVF:ää tässä onkaan vielä edessä....

Hoidot siis jatkuvat, ja ensi kuussa on edessä kolmas IVF. Toistaiseksi jatkamme lyhyellä kaavalla, mutta myöhemmin saattaa edessä olla myös pitkällä kaavalla tehty IVF. Alunperin lääkäri oli ehdottomasti pitkää kaavaa vastaan, koska munasarjani reagoivat niin voimakkaasti stimulaatioon, mutta nyt sekin on harkinnassa. Hyperstimulaation riski on suuri, mutta olen valmis kokeilemaan pitkää kaavaa siitäkin huolimatta, jos mikään muu ei auta. Ollaanhan tässä jo aika epätoivoisia. Vaikka hirvittäähän se vähän.

Tässä seuraavassa hoitokierrossa on käytössä uutena lääkkeenä Menopur. Sen tarkoituksena on nostaa LH-tasoa, koska se on ollut minulla ehkä hieman alhainen. Pientä hienosäätöä siis. Muuten lääkkeet on samat kun ennenkin. Tähän parhaillaan menossa olevaan kiertoon sain reseptin Primolutia, joka on keltarauhasvalmiste, aivan kuten lugetkin. Mikä parasta - tabletit niellään, ja ovat vieläpä halvempia kuin luget! Tästä se taas lähtee. Jostain pitäisi taas kaivaa uskoa siihen, että tämä kerta olisi erilainen. Paras varmaan yrittää ottaa mahdollisimman rennolla asenteella. Onnistuu, jos onnistuu. Jos ei niin ei. Kummassakaan tapauksessa en ole voinut lopputulokseen itse vaikuttaa. Tapahtukoon kuten on tarkoitettu. Mutta olisihan se jo aika saada ne kaksi viivaa muuhunkin kun ovulaatiotestiin.

Lomaa lapsettomuudesta

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta. Tarvitsin hieman lomaa koko lapsettomuudesta ja sen ajattelemisesta. Itsesäälistä, surusta, negatiivisista ajatuksista, peloista. Kaikesta. Nyt olen kuitenkin täällä taas, ja olo on kuin uudesti syntynyt! Maailma näyttää jälleen suht koht siedettävältä paikalta, ja jaksan taas uskoa, että kyllä mekin vielä... Pahin suossa tarpominen on takanapäin. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki, ja nyt ollaan kai siinä alamäessä. Olo on kevyt, mieli rauhoittunut, enkä mieti lapsettomuutta edes joka päivä. On niin paljon parempi olla. On ihana huomata, että elämäniloa on vielä tallella, vaikkei silti mikään olekaan kuin ennen. Onhan lapsettomuus usein silti mielessä, mutta enimmäkseen taka-alalla. Olen lakaissut sen hetkeksi mielessäni maton alle ja antanut olla siellä. Nauttinut kesästä ja siitä, että olen voinut elää elämääni ilman hormoneja ja lääkärissä ravaamista. Kun syksy tulee, lakaistaan lapsettomuuden tuska taas maton alta esille ja eletään sen kanssa niin hyvin kun voidaan. Varmaan ne kaikki tunteet tulevat vielä takaisin, mutta tällä hetkellä on hyvä olla näin. Tällä hetkellä voin olla näin. Huolettomana, kerrankin. Tarvitsen näitä voimia, joita olen kesän ajan kerännyt. Toivottavasti te lukijat ette ole kaikonneet minnekään. Tarvitsen teitä edelleen.

Siskon raskaus etenee nyt jo neljännellä kuulla. Olen asian kanssa jo niin sinut, että kävimme jopa yhdessä kiertelemässä lastenvaatekirpputoreja, vieläpä omasta ehdotuksestani. Olen tavattoman ylpeä siitä, että pystyn jo iloitsemaan hänen puolestaan ja odotan innolla tammikuuta, jolloin minusta tulee ensimmäistä kertaa elämässäni täti. En enää itke kun ajattelen, että hän on raskaana, vaikka minun pitäisi olla. Olisi pitänyt olla jo ajat sitten. Sen sijaan ostin hänelle pienen bodyn, jossa on elefantteja. Voi kuinka onkaan tehnyt mieli hypistellä ja ostaakin noita ihania pieniä vauvanvaatteita, pieniä bodyja, sukkia ja potkupukuja. Ne ovat niin kauniita. Ja ne tuoksuvat vielä vauvalle. Nyt sain hypistellä niitä sydämeni kyllyydestä, tuntematta syyllisyyttä siitä, että hankin jotain sellaista, jolle ei välttämättä tule koskaan käyttöä. Pelkäämättä huonoa karmaa. Oma lapsemme ei ole vielä saanut alkuaan, en tiedä saako koskaan. Jollain keinolla kuitenkin, ainakin uskon, että meistä tulee vielä vanhempia. Sitten joskus.

No missä sitten mennään hoitojen osalta. Luovutin 10 putkiloa verta kromosomi- , dna- ja vasta-ainetutkimuksiin jokin aika sitten. Mieheltä tutkitaan kromosomit ja dna. Häneltä riitti tosin yksi putkilo verta. Ja vieläkö mietin, mistähän johtuu, että olen sisäistänyt vahvasti ajatuksen, että vika on minussa!? Ihmekös, kun suurin osa tutkimuksista tehdään edelleen minulle. Silti lääkäri jaksaa aina mainita, että vika voi olla kummassa tahansa, tai molemmissa. Tuloksia joudumme vielä odottelemaan kolmisen viikkoa ja jos IVF-hoito vielä tehdään, tehdään se aikaisintaan syyskuussa. Seuraava lääkärikäynti on varattu elokuun lopulle. Silloin tiedämme enemmän. Silloin tiedämme, voimmeko saada koskaan yhteistä lasta. Nuo kromosomi- ja dna-virheet pelottavat suunnattomasti. Niille kun ei sitten kai voi mitään tehdä. Se on sitten siinä oman biologisen lapsen osalta. Mutta nyt yritän olla ajattelematta sitä. Toivoa on niin kauan kunnes toisin todistetaan.

Jälkitarkastus

Kävin tänään IVF:n jälkitarkastuksessa. Olipa taas suhteellisen rankka reissu, eikä sieltä kuivin silmin tälläkään kertaa selvitty. Pidättelin kyyneliä jo vastaanotolla, mutta hanat aukesivat vasta kun pääsimme ulos. Seuraavaan eli kolmanteen IVF:ään päästään todennäköisesti vasta syyskuussa, eikä elokuussa, kuten olin luullut. Pitäisihän se jo tietää, ettei näissä asioissa mikään mene niin kuin on suunnitellut! Harmistus oli suuri, kun kuulin, että lisätutkimukset, joihin sain lähetteen, voidaan tehdä vasta 6-8 viikon päästä tämän viimeisen kierron alkamispäivästä. Tulosten saamisessakin menee muutama viikko. Ja minä kun olisin mennyt verikokeeseen samantien.

Pääsen siis tutkimuksiin vasta heinäkuun lopussa. Miehen siittiöiden dna-tutkimus tehdään jo tällä viikolla. Kromosomit, dna ja tukostaipumus tutkitaan sekä muutama vuosi sitten tehty keliakia-testini uusitaan. Kalliita testejä, joita ei kaikille tehdä. Testejä, joita ei tehdä, ellei todella ole tarvetta. Pelottaa, mitä niistä selviää. Lääkärin mukaan lisätutkimukset ovat tässä kohtaa perusteltuja, koska tiedämme edelleenkin niin kovin vähän, mistä tämä lapsettomuus johtuu. Tiedämme, että alkiomme ovat huonolaatuisia, mutta emme tiedä miksi. Olisi kiva saada vihdoin vastauksia. Mikäli nämä tutkimukset edesauttavat tulevien hoitojen onnistumista - tai saamme edes vastauksia, olen valmis mihin vain. Maksoi mitä maksoi. Menkööt kaikki säästöt.

Huonot uutiset eivät toki loppuneet siihen. Siinä hoitopöydällä maatessani sain kuulla, että näyttäisi siltä, että ovulaatio on jo mennyt. Salakavalasti hiipien, minun huomaamattani. En voinut uskoa korviani. Ovulaatio ei ole vielä kertaakaan jäänyt minulta huomaamatta. En ollut ehtinyt edes aloittaa tikuttamista. Ovulaatio on ollut joka kuukausi vasta noin kp23. Paitsi nyt. 

Koska ovulaatio pääsi näin yllättämään, on luomuraskaus lähestulkoon pois suljettu tässä kuussa. Kyllä harmittaa, vaikka tiedän, että todennäköisesti ei olisi onnistunut kuitenkaan. Lääkärikin sanoi, että tähän IVF:n jälkeiseen välikiertoon ei kannata kauheasti laittaa toiveita, mutta yhtään mahdollisuutta en haluaisi silti laittaa hukkaan. Se on sellainen henkireikä, jota ilman ei jaksa. Vaikka se mahdollisuus olisi kuinka pieni, se on kuitenkin mahdollisuus, ja tarvitsemme niistä jokaisen. Riittää kun on edes vähän toivoa, ja joka kuukausi mahdollisuus, vaikka pienikin. En tiedä miten näin pääsi käymään, kun olen niin teillekin kehuskellut, että tiedän tasan tarkkaan, mitä kehossani tapahtuu milloinkin. Hämmentävää huomata, etten tiedäkään yhtään mitään. Lääkäri epäilee, että IVF:t ovat “buustanneet” omaa hormonitoimintaani. Minähän ovuloin ihan normaalin ihmisen aikaan! Ja ensimmäistä kertaa kierto ei veny 32-34 päivään. Jos siis jotain positiivista.

Voiko suruun kuolla?

Maailma tuntuu nyt juuri tällä hetkellä niin kovin synkältä paikalta elää. Hapuilen pimeässä, etsien poispääsyä, mutta en löydä tietä ulos. En näe mitään, en tiedä mitä tehdä. Tuntuu kuin olisin etsinyt tietä ulos pienen ikuisuuden, mutta vaikka kuinka etsin, en löydä. On kesä, mutta miksi täällä on niin pimeää? Näen kaukana pilkahduksia muusta maailmasta. Siellä näkyy valoa. Joku työntää lastenvaunuja. Näen pyöristyviä vatsoja ja onnellisia hymyjä. Näen siskoni. Minäkin tahtoisin olla siellä. Siellä missä paistaa aurinko. Haluaisin siskoni viereen, vertailemaan vatsakumpujamme. Silmänräpäyksessä näky katoaa, ja ympärilläni on jälleen vain sysimustaa pimeyttä. Yritän suunnistaa pimeydessä, mutta tuskin näen eteeni. Yritän suunnata kohti pientä valopilkkua kaukana edessä päin, mutta askel askeleelta se tuntuu ajautuvan yhä vain kauemmas. Minä ja suruni, me olemme tässä kamalassa paikassa kaksin. Onkohan täältä ulospääsyä ollenkaan?

Mietin, voiko suruun kuolla. Kai siihen voi. Ainakin surusta voi sairastua. Luulen, että minulle on käynyt juuri niin. En ole koskaan ennen sairastanut näin paljon kun nyt hoitojen ja tämän lapsettomuussurun aikana. Kun itken, koko kehoni itkee. Mitä enemmän suren, sitä syvemmälle pimeyteen eksyn ja sitä kauemmas tuo yksi pieni valonpilkahdus katoaa. Mitä apeampi on mieleni, sitä huonommin kehoni voi, ja sitä pienemmät mahdollisuudet sillä on kasvattaa uutta elämää. Kohti valoa on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta mistä saan voimaa? Miten tästä surusta voi ikinä päästä irti? Loppuuko tämä tuska koskaan vai vaellanko ikuisesti pimeydessä? Miten paljon yhden ihmisen harteille voidaan antaa kannettavaa? Miten kukaan jaksaa tämän taakan alla, murtumatta? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Mitä mieheni on tehnyt ansaitakseen tämän? Emmekö ole jo kärsineet tarpeeksi? Mihin voi valittaa? Mistä elämäniloa voi ostaa? Täällä sitä tarvittaisiin.

On paljon kysymyksiä, joita kyselen ääneen täällä pimeässä. Kukaan ei niihin kuitenkaan vastaa. Liekö kukaan edes kuule ääntäni. Se on ehkä niin hento, eikä enää kanna kovin kauas. Sekin on väsynyt. Väsynyt siihen, ettei kukaan kuule. Väsynyt siihen, ettei kukaan vastaa. Käperryn pimeimmistä pimeimpään nurkkaan ja vaikka en luovuta, annan epätoivon ja surun vallata mieleni ja ruumiini. Ainakin hetkeksi jään tähän. On niin paha olla.

Kirje siskolle

Olin pelännyt tätä päivää. Vaikka tiesin, että se todennäköisesti vielä joskus tulisi, en arvannut, että näin pian. Siksi se tuli varoittamatta, enkä ehtinyt suojata itseäni. Tuska vyöryi ylitseni kuin valtava aalto. Se kaatoi minut maahan. Itkin ja lähes hyperventiloin kylpyhuoneen lattialla. Itkin ja huusin. En muista koskaan itkeneeni niin. Miehenikin luuli että joku on kuollut. Tuntui, etten saanut henkeä.

Kirjoitit minulle kirjeen. Kauniin kirjeen, jota en pystynyt ensimmäisellä kerralla lukemaan loppuun, koska se sattui liikaa. Nyt olen jo pystynyt lukemaan sen useamman kerran läpi, mutta en vielä kertaakaan ilman kyyneleitä. Kerroit, että sinun oli vaikea kirjoittaa minulle, ja olet sitä pelännyt. Et halunnut kuitenkaan viivyttää kertomista. Kerroit, että olet todella pahoillasi tästä meidän tilanteestamme, mutta vaikka kuinka toivoisit, et voi mitään sille tehdä. Tiedän. Se ei ole sinun syytäsi. Kerroit, että tekin olette yrittäneet lasta jo kohta vuoden. Et ole kertonut, koska en ole kysynyt. Arvelit, etten ole halunnut tietää. Olet ollut ihan oikeassa. Olen suojellut itseäni. Kerroit, kuinka olet toivonut, odottanut ja pettynyt koko pitkän syksyn ja talven, peläten, että teille käy samalla tavalla kuin meille. Että tekään ette voi saada lasta. Kunnes vihdoin sait sen kovasti odotetun toisen viivan testiin. Kerroit, että minusta tulee täti. Tässä kohtaa romahdin.

Älä ymmärrä väärin, olen onnellinen puolestasi. Haluan että tiedät, että ihan oikeasti olen. Olenkin sinulle sanonut, etten ikipäivänä toivoisi teille samaa tietä kun meille. En toivoisi kenellekään. Rakastan sinua, ja toivon sydämestäni, että kaikki menee hyvin ja saatte terveen lapsen syliinne kun on sen aika. Lapsesta tulee minullekin todella tärkeä.

Kaiken tämän keskellä en voi kuitenkaan olla tuntematta sisälläni suurta tuskaa omasta epäonnestamme, surua siitä, mitä meiltä vieläkin puuttuu. Viimeisestä epäonnistuneesta hoidosta on vielä niin kovin vähän aikaa, eivätkä haavat ole vielä parantuneet. Tiedät, miltä minusta tuntuu. Siksi valitsit sanasi varoen. Sinä tunnet minut parhaiten. Olemme aina olleet läheisiä, ja toivottavasti tulemme aina olemaan. Minäkään en halua, että tämä vaikuttaa väleihimme. Haluan olla läsnä sinun ja tulevan lapsenne elämässä siitä huolimatta, saammeko itse koskaan lasta vai emme. Raskasta se voi aika ajoin olla, mutta en jättäisi tätä kokemusta mistään hinnasta pois. Muistatko kun haaveilimme olevamme samaan aikaan raskaana ja että serkukset olisivat suunnilleen samanikäisiä? Ei se ole vielä pois suljettu vaihtoehto. Ehkä tulen vain vähän perässä..

Tuntuu kamalalta myöntää, kuinka olen itkenyt sitä, että tämä tapahtuu teille, eikä meille. Häpeän näitä ajatuksiani. Minä toivoin, että minusta tulisi äiti, mutta sinusta tulee äiti. Sinä saat kaiken sen, mitä olen toivonut itsekkäästi itselleni. Synnytät vanhemmillemme heidän ensimmäisen lapsenlapsensa, jonka toivoin ja ajattelin olevan minun tehtäväni. Olet pikkusiskoni, ja luulin ehtiväni ensin. Kuinka väärässä olinkaan. Elämä ei mene koskaan kuten sen suunnittelemme. Kuten sanoit, nämä asiat ovat jonkin korkeamman käsissä.

Olen tuntenut suunnatonta surua, katkeruutta ja kateutta, mutta myös huonoa omatuntoa tuollaisista tunteista, jotka ovat tehneet olostani vain entistäkin surkeamman. En haluaisi tuntea näitä tunteita, mutta tunnen silti. Tämänhän pitäisi olla iloinen asia, ja se onkin. En halua, että meidän surumme varjostaa teidän onneanne. Ymmärrän, miksi sinua pelotti kertoa minulle. En olisi halunnutkaan sinun näkevän minua tällaisena. Onneksi sinä ymmärrät minua. Tiedän, että ymmärrät. Olethan siskoni, ja tukenut minua koko tämän ajan surussani. Olen siitä kiitollinen. Olen myös kiitollinen, että kerroit minulle ensimmäisten joukossa. Olen myös kiitollinen, että uskalsit kertoa. Se ei ole varmastikaan ollut helppoa.

Tiedät, etten tarkoita pahaa, mutta en voi olla ajattelematta, että samaan aikaan kun minusta valuu verenä pois se pienikin elämänalku, jonka sain edes hetken tuntea sisälläni, sinä tunnet ensimmäisiä oireita, joita sisälläsi kasvava lapsi tuo mukanaan. Sinä saat kokea kaiken sen, mistä olen jo niin pitkään haaveillut. Kunpa voisin olla tukenasi. Ja tulenkin vielä olemaan. Minulla on niin paljon kysyttävää. Mutta ymmärräthän, että tämä uutinen vaatii vähän sulattelua ja totuttelua. En ole valmis kohtaamaan sinua vielä. Annathan minulle aikaa.

Rakkaudella,
sisko

Asemalla

Nyt on itkut itketty, ainakin uskallan varovaisesti sanoa sen ääneen. Enempää ei taida kyyneleitä yhdeltä ihmiseltä tullakaan. Olen antanut itselleni luvan surra, koska minulla on siihen täysi oikeus. Taas kerran menetin jotain mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Miten se voikin tuntua niin pahalta? Miten kaipaus voikaan olla näin suuri? Minulle on aina ollut selvää, että haluan perheen ja lapsia. On raskasta, kun niin luonnollinen asia kun perheen perustaminen, ei onnistu, ei sitten millään. Kyllä te tiedätte. Ei ole kyse tahdosta, sinnikkyydestä eikä yrittämisestä, eikä siitä etteikö asialle olisi annettu aikaa. Ei ole kyse rahasta, sillä joitain asioita elämässä ei vaan voi ostaa. Vaikka kuinka paljon syytäisimme rahaa hoitoihin, se ei takaa meille lasta. On lannistavaa, kun edes moderni lääketiede, johon niin paljon alussa uskoi, ei sekään tunnu pystyvän meitä auttamaan. Silti on vaan jaksettava uskoa, että vielä onnistumme.

Alussa olimme ehkä kärsimättömiä, mutta enää ei voi sanoa niin. Olemme odottaneet jo aika kauan. Emme ehkä kauimmin, mutta kauemmin kuin kenenkään pitäisi joutua odottamaan. Makuuhuoneen seinällä oleva edelliseltä asukkaalta jäänyt sisustustarra muistuttaa minua joka päivä siitä, miten itsestäänselvyytenä perheen perustamista pidetään. Tarrassa lukee: “ Family – only because two people fell in love.” Tuo tarra tekee minut välillä surulliseksi, ja pahimpina päivinä on tehnyt mieli repiä se pois. Kun ei meille tule mitään perhettä, vaikka kuinka paljon rakastettaisiin! Pois muuttaessaan – toki hyvää tarkoittaen - kysyivät meiltä myös, olisiko meillä tarvetta hoitopöydälle vai heittävätkö sen roskiin. Roskiinhan se meni, ja samaan paikkaan olisi joutanut se tarra.

Minusta tuntuu siltä kuin odottaisin junaa, mutta juna ei vain koskaan tule. Lippukin on jo ostettu etukäteen, ja olen asemalla ajoissa, mutta junaa ei näy eikä kuulu. Odotan ja odotan, mutta se ei auta. Viereiselle laiturille tulee junia vähän väliä, mutta minun junani ei tule. Seison yksin asemalla, kuukaudesta toiseen, aina vaan odottaen sitä samaa junaa, joka ei tule. Kengät ovat märät ja viluttaa, mutta odotan sinnikkäästi. Ihmiset vaihtuvat muilla laitureilla ja häviävät omien juniensa mukana kohti määränpäätään. Osa heistä tulee jo uudelleen. Katselen kun heidän junansa saapuvat ajallaan tai enintään vähän myöhässä. Minä en tiedä, onko junani vain pahasti myöhässä vai tuleeko se koskaan. En voi luovuttaa ja lähteä, koska pelkään, että juna tulee lähdettyäni. Silloin en saisi koskaan tietää, olisiko juna tullut. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa junaa, joka ei ehkä koskaan tule. Se on ainoa mahdollisuuteni päästä sinne, mihin olen menossa.

Ehkä se meidän juna tulee vielä. Se on vaan myöhässä. Pakko uskoa, että tämä tästä vielä jonain päivänä iloksi muuttuu. Tavalla tai toisella. Matka voi olla vielä pitkä ja raskas, mutta kestän, sillä olen vahva. Olen paljon vahvempi kuin luulin. Vaikka murrun, en katkea. Enkä takuulla anna periksi.

Tiedän, että monta kiveä on vielä kääntämättä, ja yksi niistä on lahjasoluhoito, jolle olen viime päivinä suonut ajatuksen jos toisenkin. Ajatus tuntuu vielä vähän vieraalta, mutta uskon tottuvani ajatukseen, jos se tulee ajankohtaiseksi. Lapsi tuntuisi varmasti ihan yhtä omalta, kun hänet on kohdussaan kasvattanut ja synnyttänyt. Nimenomaan tuo raskaana oleminen ja synnyttäminen tuntuvat niin tärkeiltä asioilta, joihin koen olevani naisena oikeutettu ja minulle on todellä tärkeää päästä ne kokemaan. Siksi myös luulen, että lahjasoluhoito on adoptiota luonnollisempi vaihtoehto meille (tosin ei adoptiokaan ole missään nimessä pois suljettu vaihtoehto!). Olisikohan lahjasolu mahdollista saada omalta siskolta?

Vielä ei ole kuitenkaan se hetki, jolloin on aika luopua toivosta omien solujen suhteen. Etsin täällä taas kuumeisesti keinoja, joilla voisin vaikuttaa munasolujen ja alkioiden laatuun. On pakko olla jotain, mitä voin tehdä. Minulla on niin suuri tarve yrittää parantaa mahdollisuuksiamme, etten voi vain istua kädet ristissä ja toivoa parasta. Minun on pakko tehdä jotain! Ehkä se tuo tunteen, että edes jollakin tapaa pystyn kontrolloimaan tätä tilannetta. Ehkä paras olisi vain antaa olla, unohtaa koko yritys hetkeksi ja nauttia kesästä. Ottaa kunnot kännit (mitä en ole kolmeen vuoteen tehnyt) ja olla huoleton edes hetken. Mutta kun ei pysty. Olen vakuuttunut, että terveillä elämäntavoilla, ruokavaliolla ja liikunnalla on pakko olla jotain vaikutusta. Harkitsen palaamista gluteenittomaan- tai ainakin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon ja luen Niels H. Lauersenin & Colette Bouchezin kirjaa “Eat Love Get Pregnant – A couples guide to boosting fertility & having a healthy baby.” Olen myös ajatellut ostaa ubikinonia (Q10) luettuani tämän artikkelin:

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=news&id=2233

Onko kellään kokemusta ubikinonista alkioiden laadun parantamisessa? Ymmärtääkseni sitä ei saa käyttää hoitojen aikana, koska se saattaa estää lääkkeiden imeytymistä, mutta nyt hoitotauolla siitä tuskin on haittaa. Mahtaakohan olla ihan humpuukia?

Mission impossible

Kyynel vierähtää pitkin poskea. Se jatkaa matkaansa, vierii alas kaulalle ja paidalle. Kyyneleiden joukkoon yhtyy yhä useampi, ja pian kasvot ovat yltä päältä märät ja laikukkaat. Ripsiväri on levinnyt poskille. Silmät ovat turvonneet itkemisestä. Puhelin on yhä vierellä muistuttamassa juuri käydystä lyhyestä keskustelusta hoitajan kanssa. On testipäivä ja päässä soivat hoitajan sanat: “Olen pahoillani, mutta se on negatiivinen. Koitahan jaksella siellä.” Mumisen jotain sen tapaista kuin “Joo.. ei voi mitään. Joo.. olen saanut ohjeet lääkkeiden lopettamisesta. Joo.. varataan vaan samantien aika jälkitarkastukseen. Joo. Kiitos hei.”

Toinenkaan IVF ei valitettavasti meidän kohdallamme johtanut raskauteen. Vieläkään ei ollut meidän vuoro. Meille ei tule talvivauvaa. Olen niin pettynyt. Olemme molemmat todella pettyneitä, enkä tiedä kuinka tästä jaksaa taas ponnistaa ja aloittaa kaiken alusta.. kun se typerä pakkanenkin ammottaa edelleen tyhjyyttään. Lääkäri puhui lisätutkimuksista, mutta enempää emme tiedä. Jälkitarkastusaika on varattu kesäkuun puoliväliin. Hoitoja päästään jatkamaan ilmeisesti vasta elokuussa, koska klinikka on heinäkuussa kiinni. Siihen on pitkä aika, vaikka toisaalta tauko tekee hyvää. Mietinkin, pitäisikö laittaa koko kesä ihan ranttaliksi vai aloittaa kuntokuuri. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja otinkin jo ensi askeleen lähtemällä kesän ensimmäiselle juoksulenkille. Lenkki kuitenkin tyssäsi heti alkuunsa selän kipeydyttyä. Jouduin kääntymään takaisin. Eli nyt on selkäkin kipeä, ihan kuin ei olisi tuo henkinen paha olo jo yksinään riittänyt. Tuntuu siltä kuin mistään ei tulisi mitään ja koko maailma olisi minua vastaan. Ihmiset ympärillä nauttivat kesästä. Minä tulen koko ajan vain surullisemmaksi. Mutta ei tässä auta muu kun pyyhkiä kyyneleet ja jatkaa matkaa.

Kestin piinapäivät kunnialla, vaikka ne kuluivatkin hitaasti. Alkion siirron jälkeen oli vatsakipuja kolmen päivän ajan. Ehkä alkio kiinnittyi silloin, tai ehkä se ainakin yritti kiinnittyä. Tai ehkä ei. Ehkä ne olivat vielä punktion jälkeisiä kipuja munasarjoissa. Rinnat olivat kipeät punktiosta asti, mutta kipu hiipui testipäivän lähentyessä, mikä ei tiedä koskaan hyvää. Muita oireita ei juurikaan ollut, tai ne olivat selkeästi lugesteroineista johtuvia (kuten päänsärky). Oikeastaan oireet noudattivat täsmälleen samaa kaavaa kuin ensimmäisen IVF:n jälkeen, mikä ei luvannut hyvää. Viimeisinä päivinä tunsin jo hyvin vahvasti, että ei tässä kyllä raskaana olla. Mikään ei viitannut siihen että olisin. Ja olin oikeassa.

Pettymystä tuli itkettyä jo perjantaina (jolloin tuli vahva tunne siitä, että en ole raskaana) ja sunnuntaina, jolloin tein ensimmäisen kotitestin, joka sitten näyttikin negatiivista. Maanantai-aamuna tein toisen testin, joka sekin näytti negatiivista. Myöhemmin huomasin, että siihen oli piirtynyt todella hailakka viiva, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Kai se oli sitten niin sanottu roskishaamu. Vaikka ehdin jo innostua, ei se raskautta kuitenkaan tarkoittanut. Ilmestyi siihen vain piruuttaan herättämään turhia toiveita. Olin jo käynyt aamulla verikokeessa, ja odottelin iltapäivää, jolloin saisin viimein tulokset. Ja sieltähän ne huonot uutiset tulivat taas. En ole raskaana. Verikokeesta tehty raskaustesti näytti niin negatiivista kuin vain voi näyttää. Ei kemiallista raskautta, ei kiinnittymisyritystä. Tulos oli jälleen tyylipuhdas nolla. Miten uskalsin edes ajatella muuta? Miten minä muka voisin olla raskaana? Se tuntuu tällä hetkellä lähestulkoon mahdottomalta. Sitä sanotaan, että paistaa se aurinko risukasaankin. Mutta ei se tänne kyllä paista.

Toivon pilkahduksia

Se yksi oli onneksi sitkeä. Se jaksoi kuin jaksoikin vielä elää! Pelkäsimme pahinta, mutta suureksi helpotukseksemme saimme aamulla klinikalta puhelun, jossa kerrottiin, että siirtoon päästään. En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä iloinen. Saimme sittenkin mahdollisuuden, vaikka pelkäsimme, että toivo on jo menetetty! Olimme jo valmistautuneet henkisesti siihen, että siirtoon ei ehkä päästä. Tänään kuitenkin kohtuuni siirrettiin pieni 7-soluiseksi edennyt alkio kolmen päivän viljelyllä. Näin sen itse ruudulta. Siellä se nyt on! Pidä tiukasti kiinni pikkuinen!

Kaikki meni siis sittenkin hyvin. Mutta vielä ei kuitenkaan olla maalissa. Sinne on vielä lähes kaksi viikkoa matkaa (tai oikeastaan 9 kuukautta). Pitkä odotus on edessä eli nämä karmeat piinapäivät alkavat nyt sitten tästä päivästä. Testipäivä on 26.5 ja se pelottaa jo. Toivottavasti voin silloin kertoa hyviä uutisia. Huonoja uutisia nyt on jo kuultu ihan tarpeeksi. Mutta jos uutiset ovat tälläkin kertaa huonoja, kestän sen. Vaikeampaa olisi ollut, jos emme olisi saaneet edes mahdollisuutta. Sitä olisi ollut vaikeaa hyväksyä. Nyt ei ole enää minusta kiinni, kiinnittyykö alkio kohtuun ja jatkaako se kehitystään sikiöksi ja vauvaksi asti. Olen tehnyt kaiken minkä voin. Luonto hoitaa loput. Tapahtukoon niin kuin on tarkoitettu. Jos tämä on matkan alku äitiyteen, olen saanut kaiken mitä toivoin. Jos tulossa on taas yksi pettymys muiden joukossa, suren aikani, mutta jatkan matkaa. Niin kauan kunnes pääsen perille.

Lähetän lämpöisiä ajatuksia ja sylintäydeltä rakkautta kohtuuni, sillä siellä kasvaa ja kehittyy pienen pieni ihmisen alku, joka on nyt tällä hetkellä tärkeintä elämässämme. Sen on pakko jaksaa elää. Meidän pikkuinen. Älä vaan päästä irti!

Deja vú

Ihan kun olisin elänyt tämän päivän ennenkin. Kaikki on hyvin, kello on jo yli kaksi iltapäivällä, eikä lääkäri ole soittanut. Ajattelen, että hyvä niin. Klinikalta olisi varmasti soitettu, jos olisi huonoja uutisia. Niinkuin viimeksikin. Tietenkin olen siis toivonut, ettei soittoa tule, vaikka lääkäri kuinka vakuutti, että soittaa joskus hyviäkin uutisia. Ainiin, ne oli niille muille.

On aivan liian aikaista iloita, että kaikki olisi hyvin. Pelkoni käy toteen, kun lääkäri soittaa tasan kolme ja kertoo - mitäs muutakaan - kun taas kerran huonoja uutisia. Kuuntelen kun lääkäri selittää langan toisessa päässä, että kaikki tuntuu menevän taas saman kaavan mukaan kuin viime kerralla. Että ei hyvältä näytä. Kuulen, että tällä kertaa 11 munasolusta 6 on hedelmöittynyt, mutta suurin osa on jakautunut epänormaalisti eli on näitä fragmentoituneita. Vain yksi solu on jakaantunut normaalisti 4-soluiseksi. VAIN yksi. En voi uskoa tätä. Olemme jälleen samassa tilanteessa, pelkästään yhden ainokaisen varassa. Emme siis ole saamassa tälläkään kertaa mitään pakkaseen, ja mikä pahinta, ei ole edes varmuutta pääsemmekö huomenna alkionsiirtoon. Tämän yhden alkion etenemistä seurataan nyt huomiseen asti ja minulle ilmoitetaan aamupäivällä, tarvitseeko tulla ollenkaan. Kyllähän siinä taas itku pääsi. Pitihän se taas arvata, ettei kannata liian suuria toiveita elätellä. Toki on vielä toivoa sen yhden suhteen, mutta usko alkaa loppua kesken...

Gluteenittomalla ruokavaliolla ei näytä lääkärin mukaan olleen minkäänlaista vaikutusta, joten eikun pizza uuniin. Ottaa niin päähän, että en enää välitä mitä syön. Turhan takia kaikki. Tai kai sitäkin kannatti yrittää (ja tekihän se ainakin vatsalle hyvää), mutta harmittaa, kun sillä ei ollut mitään merkitystä hoitojen onnistumisen kannalta. Kai se on uskottava, etten pysty itse hirveästi vaikuttamaan tähän lopputulokseen, vaikka päälläni seisoisin. En voi uskoa, että olemme tässä tilanteessa taas. En tiedä kuinka monta epäonnistumista enää kestän.. mitä jos se yksikään ei jaksa..?

P niinkuin punktio

Se on nyt ohi. Samalla tavalla se jännitti kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta tälläkin kertaa turhaan. Edelleenkään se ei niin kamalaa ollut. Kaikki sujui oikein hyvin, enkä edes tarvinnut lisälääkkeitä. Kaipa se johtui siitä, että punktoitavaa oli tällä kertaa vähemmän kuin viimeksi. Munarakkuloita oli 32, ja munasoluja saatiin kerättyä 11 kpl (viimekertaisen 15 sijaan). Muuta emme vielä tiedä. Lääkäri soittaa, jos on jotain kerrottavaa. Jos mitään ei kuulu, pääsemme suunnitelman mukaan tuoresiirtoon torstaina. Toivon, ettei sitä soittoa tule, sillä viimeksikin se tiesi huonoja uutisia. Tänään solut ovat jo hedelmöittyneet. Ne mitkä ovat. Kaipa sieltä olisi jo soitettu, jos mitään ei olisi tapahtunut. Eikä meidän ongelmamme viimeksikään ollut vielä tässä, vaan nimenomaan siinä alkioiden jakaantumisessa. Fragmentoituneita soluja oli aivan liikaa. Ja ne jotka jaksoivat jakautua, jakaantuivat liian hitaasti.

Jo tässä vaiheessa voin sanoa, että eri tavalla on mennyt kun viimeksi. Ensimmäisen punktion jälkeen olin monta päivää todella kipeä. Kuljin tuskissani sohvan ja vessan väliä, ja noin viikon kesti ennen kuin olo oli suht koht normaali. Tällä kertaa ei mitään. Ei kipuja, ei mitään. No okei, vähän jomottaa kävellessä, mutta sekin helpottaa kun hidastaa vauhtia. Tämä kivuton olotila on kuulemma normaalia, kun jokainen kerta voi olla erilainen. Myös follikkelien määrä ja koko vaikuttaa. Ehkä tämä nyt tosiaan menee eri tavalla paremmin. Ainakin lupaavalta vaikuttaa. Hämmästyin vaan, kun olo on niin eri kuin viimeksi. Olin valmistautunut samanlaisiin kipuihin kun viime kerralla. Ikään kuin ei mitään toimenpidettä olisi tehtykään! Mutta parempi tietysti näin. En valita.

Jokin muukin meni eri tavalla. Soitin aamulla klinikalle, kun tajusin eilen illalla kotona, että minulta ei otettu verta ennen punktiota, kuten viime kerralla. Pelästyin, että se oli unohdettu tai että olin itse möhlinyt ja unohtanut mennä labraan. Näin ei onneksi kuitenkaan ollut, vaan klinikalla on käytössä joku uusi tekniikka, jonka ansiosta verta ei enää tarvitse ottaa. Tai käyttävät tarvittaessa niitä vanhoja. Kukaan ei vain muistanut minulle tästä mainita. Viisi putkiloa verta otettiin viimeksi ihan turhaan. Kaipa ne ovat jossain tallessa, kun pakastusta varten otettiin. Pakastusta, jota ei koskaan päästy tekemään. Ehkä nyt tällä kertaa päästään. Alkioiden pakastukseen erotellaan verestä “äidin” omaa seerumia. Millähän tekniikalla sekin on korvattu, olisi mielenkiintoista tietää..

Huomenna tai viimeistään ylihuomenna tiedämme jo enemmän hedelmöittymisprosentista, jakautumisesta ja alkioiden laadusta. Toivottavasti minulla on silloin hyvää kerrottavaa. Siihen asti elämme jännityksessä.

Eri tavalla paremmin

Jännittää. Punktiopäivä on nyt määrätty. Se on maanantai. Munasarjoissani kasvaa 31 munarakkulaa eli taas aikamoinen määrä tavaraa tulossa. Siitäkin huolimatta, että Gonalin annosta pienennettiin. Minä vain nyt näköjään reagoin näin. Parempi kai paljon kun vähän. Kaikissa rakkuloissa kun ei kuitenkaan ole sisällä munasolua. Tyhjiä arpoja tulee aina. Ja eiväthän ne kaikki hedelmöity. Tänään piti ensimmäistä kertaa avata housujen nappia. Vatsaa turvottaa ja kävellessä täytyy vähän jo hidastaa. Joku pian luulee, että olen raskaana.

Maanantaina saadaan tietää, mitä olen saanut aikaan. Sisälläni kasvaa jotain, joka saattaa olla jonkin ihanan alku. Mutta emme vielä tiedä. Sydän on toivoa täynnä. Ehkä nyt joku näistä... Katselin tänään niitä eri kokoisia mustia mollukoita ultraruudulta ja mietin, onkohan joku noista meidän lapsemme alku. Lääkärillä kesti aika kauan taas laskea ne kaikki. Niin paljon niitä oli. Eikö niistä nyt yksi voisi...

Tähän asti olemme noudattaneet aika lailla samaa kaavaa kun viime kerralla (mm. samat lääkkeet), joten toivon, ettei lopputuloskin ole täysin sama. Toivon, että jokin menisi tällä kertaa eri tavalla. Eri tavalla paremmin. Mutta näillä korteilla mennään, mitä meille on jaettu. Siellä on mitä on, ja mitenkään en pysty enää lopputulokseen itse vaikuttamaan. Se pitää vaan muistaa, että on tehnyt sen minkä voi. Tässä tapauksessa se on kai ollut se pizzan syömättä jättäminen, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli, niin ja toki pistosten pistäminen ajallaan.

Hyvin pian saamme tietää, onko tällä gluteenittomalla ruokavaliolla ollut yhtään mitään merkitystä. Lääkärimme mukaan gluteeniton ruokavalio parantaa gluteeniherkillä ihmisillä alkioiden laatua. Toivon olevani gluteeniherkkä, jos noin yksinkertaisella tavalla kun viljojen pois jättämisellä ruokavaliosta saadaan aikaiseksi parempilaatuisia alkioita ja raskaus alulle. Kunpa se vain olisikin ratkaisu tähän, mutta jotenkin olen vieläkin vähän skeptinen.. jotenkin tuntuu siltä, että ei se voi niin helppoa olla. Miten kaikkien näiden vuosien jälkeen kaikki voisikin ratketa vain yksinkertaisella ruokavaliomuutoksella? En meinaa löytää uskoa siihen... Pyörrän toki puheeni, jos tässä kierrossa tärppää.

Uskokaa tai älkää, mutta asiakas toivotti tänään minulle hyvää äitienpäivää. Myös pomo toivotti kaikille hyvää äitienpäivää. Anteeksi mutta mistä lähtien siitäkin on tullut yleinen toivotus kuten hyvän joulun toivotuksesta? Joulu tulee kaikille, mutta äitienpäivä ei. Harmittaa ihmisten ajattelemattomuus. Tässä herkässä tilassa, kaiken tämän hormonimyllerryksen, jännityksen ja pelkojen keskellä sitä teki melkein mieli purskahtaa itkuun. Huutaa, etten ole kenenkään äiti, vaikka kovasti haluaisin. Että hyvää lapsettomien lauantaita vaan ja mieti seuraavan kerran mitä sanot. Huomennahan on lapsettomien lauantai, mutta sekin on minulle ihan yhtä surullinen päivä kuin äitienpäivä. Ihan oikeasti hienoa, että sellainen päivä on, mutta mieluummin viettäisin kyllä äitienpäivää.

Uskoa, toivoa ja rakkautta

Vatsanahka rullalle, ja neula sisään. Taas mennään. Gonal kirvelee vähän, mutta en anna sen haitata. Pieni kirvely on pientä sen kaiken rinnalla, mitä on vielä tulossa. Sitä paitsi olen jo tottunut näihin neuloihin ja näihin joka-aamuisiin hormonipistoksiin. Kun ensimmäinen IVF ei tuottanut toivottua tulosta, ei auta muu kun yrittää uudelleen. Nyt on aika.

Kevät on ollut pitkä. Olen elänyt normaalia arkea ja nauttinut elämästä sen minkä olen pystynyt. Blogiin en ole keksinyt kirjoitettavaa, ja pahoitteluni tästä hiljaisuudesta. Ei ole ollut mitään sanottavaa, mutta joka päivä olen ajatellut lapsettomuutta. Se ei vain häviä minnekään, vaikka kuinka toivoisin, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta. Joka aamu olen kuitenkin herännyt lapsettomana ja lapsesta haaveillen. Mikään ei ole eri tavalla kun ennen. Mikään ei ole muuttunut. Olen edelleenkin se sama nainen, joka ei vaan tule raskaaksi, vaikka päällään seisoisi.

Olen odottanut toukokuuta, ja tätä uutta tärkeää mahdollisuutta. Ymmärrän, että minulla on nyt taas oikeasti mahdollisuus tulla raskaaksi (en tuohon luomuraskautumiseen enää omalla kohdallani juurikaan usko). Prosentuaalisesti mahdollisuus on jopa suurempi kuin tammikuussa. Nyt nähdään myös, onko gluteenittomalla ruokavaliolla ollut mitään vaikutusta. Nyt nähdään, meneekö mikään eri tavalla. Huomenna on ensimmäinen ultra, jossa nähdään kuinka monta follikkelia sisälläni kasvaa. Viimeksi niitä oli tähän aikaan 23, ja määrä vaan kasvoi. Nyt Gonalin alkuannosta pienennettiin 150:stä 125:een yksikköön. Ehkä tällä kertaa laatu korvaa määrän. Hartaana toiveenamme on myös saada alkioita pakkaseenkin, se kun ei viimeksi onnistunut.

Edessä on taas rankat kolme viikkoa, jonka aikana tunneskaala vaihtelee toivon ja epätoivon välillä. Nämä viikot tulevat olemaan todennäköisesti täynnä huolta, murhetta, hermoilua, odottamista, jännittämistä ja myös fyysistä kipua. Kenties iloakin. Ihan varmasti epävarmuutta ja epäuskoa. Mutta myös uskoa ja toivoa ja rakkautta. Onhan aina se mahdollisuus, että nyt onnistuu. Uskon vieläkin ihmeisiin.

Mitä kuuluu?

Ihan hyvää, kiitos, mitäs teille? Valehtelen. Ei meille kuulu hyvää. Meillä ei ole lasta. En ole raskaana. Vieläkään. Inhoan koko kysymystä, ja joskus tekisi mieli täräyttää päin naamaa, kuinka huonoa kuuluu. Kysymystä on ihan mahdotonta välttää. Vastaan niinkuin kuuluu, kuten minun odotetaan vastaavan. Vaikka valehtelisin.

Tammikuussa tehdyn IVF:n jälkeen on ollut kaksi tuloksetonta luomukiertoa. Ei hormoneja, ei pahemmin oireita, ei raskautta. Ei edes kemiallista. Ei kiinnittymisyritystä, ei mitään. Varmuuden vuoksi tehty raskaustesti näytti negatiivista. Kuten aina. Tämä meneillään oleva kolmas kierto onkin nyt sitten viimeinen kierto ennen odotettua, toista IVF:ää. Eihän tässä uskalla sitä luomuihmettä enää toivoakaan, ja melkein ollaan lakattu jo yrittämästä, kun ei se kuitenkaan onnistu. Olen jo asennoitunut siihen, että IVF:ään tässä ollaan taas kovaa vauhtia menossa. Taitaa olla meidän ainoa toivo saada oma lapsi.

Meneillään on kiertopäivä 12, mutta uskon ovulaatioon olevan vielä aikaa. Viime kierrossa ovuloin vasta kp 23 ja kierron pituudeksi tuli 35 päivää. Kiertoni on pitkä, vaihtelee useinmiten välillä 31-35. Kai sitä voisi nykyään sitten säännölliseksi sanoa, ennen kun vaihtelua on ollut paljon enemmän. Testaamisen aloitan kuitenkin yleensä näillä main, ihan varmuuden vuoksi. Vaikka tiedän nykyään jo aika hyvin ilman mitään testejäkin, koska ovuloin, ja varsinkin koska se on ohi. Luteaalivaihe kestää yleensä 14 päivää.

Eipä sitä ennen tällaisista asioista ollut hajuakaan. Sitä vaan tiesi suunnilleen, koska seuraava kierto alkaa, jos sitäkään. Miten harva edes tietää, mikä on luteaalivaihe, saati follikkelia stimuloiva hormoni tai keltarauhanen. On tullut kyllä huomattua, miten monimutkainen naisen keho on. Miten pienestä onkaan kiinni, että raskaus ylipäätään alkaa (muistatteko sen appelsiinitarinan?). Silti niin monilla se alkaa. Kadehdittavan monilla vielä ilman minkäänlaista yrittämistä.

Kuinka moni onkaan oikeastaan tietämätön siitä, miten suuri ihme raskaus oikeasti on. Minä ja te muut, me tiedämme. Tiedämme, miten monen pienen yhteensattuman summa se on, että juuri oikeanlainen munasolu kehittyy ja että se ylipäätään irtoaa. Että ajoitus on oikea. Että siittiöt ovat tarpeeksi vahvoja, liikkuvia, oikeanmuotoisia ja että niitä on tarpeeksi paljon. Että ne pääsevät perille asti. Että munasolu hedelmöittyy. Että munasolu jakaantuu normaalisti, kiinnittyy oikeaan paikkaan, ja pysyy siellä. Ja pysyy siellä 8 kuukautta.

Miten monelle raskaus ja hedelmöittyminen onkaan juuri sitä mitä biologian kirjoissa opetetaan. Siittiö löytää munasolun ja ta-daa, hedelmöitys on tapahtunut ja raskaus alkaa! Miten helpolta se saadaankaan kuulostamaan! Tämä on ollut kyllä opettavainen matka. Olen oppinut, että raskaus ja lapsen syntymä, on oikeasti todellinen ihme! Kenellekään meistä lapsettomista lapsi ei ole, eikä tule koskaan olemaan itsestäänselvyys. Lapsia ei tehdä, vaan saadaan. Jos saadaan. Kunpa vain kaikki ymmärtäisivät sen, ja osaisivat yhtä paljon arvostaa sitä mitä heillä on!

Jos kaikki olisi toisin

Viime kuussa vietettiin lapsettomuustaipaleemme 3-vuotispäivää. Juhlan aihettahan siinä ei ollut, mutta ajatuksissani kävin läpi tätä pitkää taivalta, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Pääni on täynnä kysymyksiä, joihin en ole vieläkään saanut vastausta. Miten tässä kävikään näin? Tapahtuuko tämä todella meille? Miksi juuri meille? Mitä väärää olemme tehneet ansaitaksemme tämän? Kauanko tätä vielä kestää? Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Millaista elämä olisi?

Jos asiat olisivat menneet toisin, voisimme yhtä hyvin nyt viettää ensimmäisen lapsemme 2-vuotissyntymäpäivää. Lapsemme olisi nyt kutakuinkin saman ikäinen kun ystäväperheen pieni tyttö. Ehkä meilläkin olisi tyttö, ja he leikkisivät keskenään tyttöjen leikkejä. Tai ehkä meillä olisi pieni poika, joka nyt istuisi vieressäni hiekkalaatikolla naama virneessä ja suu täynnä hiekkaa. Kiukuttelisi kun pitää pukea kurahousut. Ehkä lapsellamme olisi minun silmäni ja mieheni hymy pienillä kasvoillaan. Hiukset olisivat vaaleat, melkein valkoiset, kuten meillä molemmilla lapsena. Lukisimme yhdessä satuja, ihmettelisimme pörröhäntäisiä oravia ja pitkäkoipisia sammakoita, laskisimme mäkeä pulkalla, söisimme mummon paistamia lettuja ja heittelisimme kiviä mökkijärveen. Rakentaisimme majan, söisimme eväitä omalla takapihalla ja nukahtaisimme vierekkäin pihakeinuun. Hän tarttuisi pienellä kädellään käteeni ja sanoisi “äiti.”

Päiväni kuluisivat lapsen kanssa kotona, pesten pyykkiä, laittaen ruokaa ja leikkien. Ehkä odottaisin jo toista lasta. Lapsen paidassa olisi luumusosetta, ja ehkä vähän valkoisessa sohvassakin. Tapetissa olisi värikynää. Koira ja lapsi olisivat ylimmät ystävykset. Työntäisin lastenrattaita. (Kuinka olen siitäkin haaveillut. Pieni asia, mutta niin suuri!) Keittiön kaapit tursuaisivat tuttipulloja ja pieniä astioita. Kompastuisin jatkuvasti lattialla lojuviin leluihin, katsoisin piirrettyjä ja kuuntelisin loputtomiin lastenlauluja. Niitä samoja, joita kuuntelin itse pienenä, ja joitain uudempiakin. Kuuntelisin pienen ihmisen iloa ja naurua, mutta myös itkua ja kitinää. Elämä olisi tosi erilaista. Minulla ei olisi enää omaa aikaa ollenkaan. Hiukseni olisivat likaiset ja olisin väsynyt. Todella väsynyt. Mutta olisin onnellinen. En ehkä siitä väriliidusta tapetissa, mutta muuten.

Välikierto

Blogin kirjoittamisesta on taas tullut taukoa. Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Elämässä ei tapahdu yhtään mitään erikoista, vaan samaa arkea rullataan eteenpäin olematta edelleenkään raskaana. Ei siis luomuihmettä ainakaan täällä, vaikka kovasti tietenkin toivottiin. Ajatukset ovat jo toukokuulla, uudessa IVF:ssä. En malta odottaa, näkyykö solunjakaantumisessa ym. merkkejä gluteenittoman ruokavalion vaikutuksesta. Tai sama se mistä syystä, kunhan vaan jotain muutosta parempaan olisi. Edes hiukan enemmän toivoa raskaudesta. Ja uskaltaako sitä toivoakaan, että saataisiin tällä kertaa jotain pakkaseenkin? Kahden välikierron jälkeen onkin aika jo päästä tositoimiin. Tällä kertaa sen on pakko onnistua. Mutta vielä odotellaan, ja jatketaan gluteenittomalla.

Gluteeniton ruokavalio on ollut hieman haastava, mutta ei ollenkaan mahdoton. Yhtään en ole lipsunut, onhan tässä motivaatio ymmärrettävistä syistä kohdillaan. Haastavinta on se, että vehnää tungetaan joka paikkaan, ja sitä on sellaisissakin tuotteissa, joissa ei tiennyt vehnää olevan. Lisäksi monet tuotteet saattavat sisältää pieniä määriä/jäämiä vehnästä, vaikka sitä ei ole erikseen tuoteselosteessa mainittu! En tiedä kuinka pienellä määrällä on merkitystä, mutta tässä tilanteessa ei haluaisi ottaa sitäkään riskiä, joten syön vain sellaista, minkä sisällöstä olen varma – useinmiten se tarkoittaa itse tehtyä. Ja auta armias jos eväät jää kotiin, on siinä kyllä miettimistä, mistä lounaspaikasta sitä saisi jotain sopivaa gluteenitonta & laktoositonta vatsantäytettä! Yksi parhaista henkilökunnan ehdotuksista on fetasalaatti ilman fetaa.

Mutta tällä nyt mennään, ja olo on kyllä kieltämättä parantunut ruokavaliomuutoksen myötä huomattavasti. Olo on paljon pirteämpi ja vatsa toimii kuten kuuluukin. Vatsa ei ole enää myöskään turvonnut. Mielikään ei ole ollut enää niin musta, tosin se saattaa kyllä johtua ihanista aurinkoisista päivistä ja siitä, ettei käytössä ole tällä hetkellä mitään hormoneja, jotka heittelisivät mielialoja. Toki kuukautisten alkaminen on aina yhtä kurjaa kun ennenkin, aina kun sitä ihmettä kuitenkin toivoo. Tästäkin kerrasta selvittiin kuitenkin kunnialla. Aika menee niin hitaasti. Kuukauden verran pitää vielä odottaa uutta kiertoa. Tässä kuussa tuli 3 vuotta lapsettomuutta täyteen. Se on pitkä aika odottaa.

Koekaniini

Olin odottanut kovasti uutta kiertoa, jotta päästäisiin jatkamaan hoitoja mahdollisimman pian. Kärsimätön kun olen. Kukapa ei tässä tilanteessa olisi. Viis siitä möykystä. Yksi möykky ei minua estä jatkamasta yritystä. Niin ainakin luulin. Mutta kun aina ei saa itse päättää. Lääkäri katsos tietää, mikä on meille parasta. Ehkä hän on ainoa, joka tässä enää osaa ajatella järkevästi. Minä ryntäisin suin päin uuteen hoitoon, joka todennäköisesti epäonnistuisi taas, jos mitään ei muuteta. Toipuminen ja palautuminen edellisestä IVF-hoidosta on mennyt kuitenkin hyvin (siis fyysisesti), eikä estettä uudelle hoidolle ole. Lääkeannosta aiotaan kuitenkin pienentää entisestään, koska reagoin munasarjojen stimulaatioon niin herkästi. Lääkkeitä ei ilmeisesti aiota vaihtaa. Kun siitä kysyin, totesi lääkäri, ettei niiden vaihtamisella olisi suurta merkitystä hoidon onnistumisen kannalta.

En tiedä, johtuiko se siitä, että romahdin täysin lääkärin edessä, vai niistä muista (varsin järkevistä) syistä, millä lääkäri asiaa perusteli, mutta pettymyksekseni sain kuulla, että tähän tulee nyt yhden sijaan kaksi välikiertoa. Se tekee kaksi kuukautta! Seuraavaan IVF:ään päästäänkin siis vasta huhti-toukokuussa, minulla kun nuo kierrot vielä tuppaavat venymään aika pitkiksi (noin 34). Eli ei meille siis ainakaan tänä vuonna vauvaa tule. Se täytyy kuitenkin myöntää, että tähän ratkaisuun oli ihan hyvät perustelut. Näin siinä kävi:

Olin jo muutamaa päivää ennen jälkitarkastusta jättänyt oma-aloitteisesti vehnän pois ruokavaliostani. Lähinnä kokeillakseni, häviävätkö oudot vatsavaivat sen myötä. Ja myönnettäköön, toivoin myös, että se voisi auttaa raskautumiseen, jos vaikka olisinkin herkkä gluteenille tai vehnälle. En tiedä, ehkä lääkäri lukee tätä blogia (joo niin varmaan) tai muuten vain ajatuksiani, sillä hän suureksi ihmetyksekseni ehdotti, että kokeilisin gluteenitonta ruokavaliota. Keliakiatestini on tullut kaksi vuotta sitten takaisin negatiivisena, mutta tilanne on voinut muuttua sen jälkeen. Päädyimme kuitenkin siihen, ettei uudelle testille ole tarvetta, tulos kun olisi todennäköisesti kuitenkin sama. Lisäksi keliakia voi olla piilevä, eikä näin ollen edes näy testissä, kuten ei myöskään gluteeniyliherkkyys, joka on ymmärtääkseni kuitenkin aika yleinen.

Jotta en hukkaisi yhtään aikaa, aloitin täysin gluteenittoman ruokavalion heti samana päivänä. Lipsua ei saa. Lääkärikin totesi, että se on joko tai, jos tätä haluaa kokeilla. Vaikutukset alkavat kuulemma vasta parin kuukauden viiveellä. Tässä oli yksi syy, miksi seuraava IVF tehdään vasta kolmannesta kierrosta. Mikäli minulla on piilevä keliakia tai yliherkkyys gluteenille, ja se vaikuttaa raskaaksi tulemiseen, pitäisivät tulokset näkyä seuraavassa hoidossa. Lääkäri kertoi tarinan naisesta, joka oli käynyt läpi erilaisia lapsettomuushoitoja viiden vuoden ajan. Tämä meidän lääkärimme oli määrännyt hänet gluteenittomalle dieetille, ja kas, kahden kuukauden päästä hän oli raskaana. Luomuna. Ei välttämättä toimi meillä, mutta miksemme kokeilisi? Tiedä sitten johtuuko tästä ruokavaliosta, mutta olo on ollut hyvin paljon pirteämpi tämän viikon aikana, ja epämääräisiä vatsaoireita on ollut ainakin vähemmän. Olen jopa saanut raahattua itseni salille, pitkille lenkeille ja akupunktiossakin olen käynyt jo kaksi kertaa. Ensi viikolla on tiedossa fysioterapiaa ja lisää akupunktiota ja kuntosaliharjoittelua. Toinen syy pidempään taukoon on siis tämä sama ikuinen murheenkryyni.. selkä. Toukokuussa aion olla elämäni kunnossa ja terve kuin pukki.

Olisi kovin helpottavaa tietää, ettei voi itse tehdä mitään raskauden edesauttamiseksi. Lääkärikin on sanonut monta kertaa, että nämä ovat asioita, joihin ei itse voi juurikaan vaikuttaa. Seuraavassa lauseessa hän kuitenkin ohjaa aloittamaan gluteenittoman ruokavalion, joka vaatii aika paljon työtä, suunnittelua, selvittelyä ja itsekuria. Ristiriitaista, jos minulta kysytään. Nyt olen ihan virallisesti sitten koekaniini. Raportoin tuloksista kahden kuukauden päästä.

Möykky

Sisälläni on möykky. Iso musta möykky, joka asuu minussa ja takertuu kiinni kuin olisi jäämässä sinne pidemmäksikin aikaa. Tunnen sen joka hengenvedolla. Sitä luuli jo itkeneensä tarpeeksi. Luulin jo surreeni tarpeeksi. Luulin, että olen jo valmis jatkamaan eteenpäin. Olenkin, mutta se möykky, se on yhä siellä.

On hyviä ja on huonoja päiviä. Välillä hymyilen, jopa nauran. Välillä yllätän kyynelen vierimästä poskeltani ilman että osaan selittää mitä oikeastaan itken. Ehkä itken kaikkea. Sitä miksi tämän kaiken piti mennä näin, miksi tämän piti tapahtua meille ja kääntyykö mikään koskaan hyväksi. Itken maailman epäoikeudenmukaisuutta ja muiden raskausuutisia. Raskausuutisia tulee taas joka tuutista: blogeissa, tyttöjen illassa, työpaikalla. En aikaisemmin edes tiennyt, että on mahdollista kertoa kolmesta alkaneesta raskaudesta yhdessä lauseessa! Ja tämä kaikki minun pitää kestää ihan kuin ei tuntuisi missään. Istun hiljaa ja nieleskelen kyyneleitä. Taas kerran kaikki muut tulevat raskaaksi, mutten minä.

On vaikeaa olla vahva kun toiset tulevat raskaaksi noin vain. Välillä on vaan pakko itkeä ja päästää se kaikki paha olo ja tuska sisältä pois. Ja sitä riittää. Tekisi mieli huutaa. Olen kuitenkin aivan liian surullinen huutamaan. Eikä se mitään auttaisi, joten tyydyn hiljaisesti osaani. Tuntuu kuin olisin skitsofreenikko, kun mielialat heittelevät laidasta laitaan. Tuntuu siltä kuin kaikki nämä pettymykset kasaantuisivat koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi möykyksi sisälleni, ja vaikka se möykky vähän pieneneekin jokaisella itkulla, ei se silti mihinkään häviä. Olo on jotenkin lohduton. Möykky on liian suuri. Ja pahinta on, että se kasvaa nopeammin kuin kutistuu.

Jälkitarkastuksessa tuli pienennettyä sitä möykkyä oikein urakalla. Oikein hävettää. En vaan voinut sille mitään, vaikka kuinka yritin estellä kyyneliä. Lääkärin edessä sitten itkin sisääni patoutunutta turhautumista ja epäonnistumista, ja koko sitä kokemusta ja suurta pettymystä, jota nyt yhtäkkiä käytiin lääkärin kanssa yksityiskohtaisesti läpi. Miksi emme onnistuneet ja mitä voisimme tehdä toisin seuraavalla kerralla. Tajusin, etten ollut tätä pettymystä vielä käsitellyt ollenkaan. Ehkä itkenyt senkin edestä, mutta en käsitellyt millään tavalla. Olin vain työntänyt kaiken pahan olon sivuun, ja yrittänyt olla vahva. En ollutkaan niin vahva kuin luulin.

Ruokavalioremontti

Kiitos kaikille, jotka tsemppasivat epäonnisen IVF:n jälkeen. Itkut on itketty, ja jostain syvältä olen onnistunut kaivamaan entistä enemmän taistelutahtoa. Nyt, seuraavassa kierrossa, jos se yhtään minusta on kiinni, onnistumme. Niin olen päättänyt. Täällä remontoidaan nyt asuntoa, selkää ja ruokavaliota. Teen parhaani, jotta uuden hoitokierron alkaessa voin paremmin kun aikoihin. Ehkä silloin olosuhteet raskauden alkamiselle ovat optimaalisimmat ja mahdollisuudet onnistumiseen parhaat. Ehkä keho, joka ei ole kunnossa, ei ole valmis kantamaan lasta. Sekin huolettaa, miten näin kipeällä selällä pärjäisin, jos raskaaksi tulisin. Se onkin nyt prioriteetti numero yksi. Suunnitelmissa on fysioterapiaa, hierontaa, akupunktiota, kuntosaliharjoittelua ja joogaa. Kenties innostun jälleen myös lenkkeilystä, kun kevätkin tulee. Auringosta saa kummasti uutta energiaa pimeän ja synkän talven jälkeen.

Remontti ruokavaliossa tulee myös tarpeeseen. Syön pääosin terveellisesti, mutta kokeilen nyt muutamaan muutosta, joilla toivon olevan, jos ei raskautumista, niin ainakin terveyttä edistävä vaikutus. Alejandro Junger kirjoittaa kirjassaan Puhdas keho seuraavaa: “Lisäksi erilaiset toksiinit häiritsevät solujen erilaisia toimintoja, kuten jakautumista ja lisääntymistä, hormoneiden keräämistä ja vapauttamista sekä reseptorien herkkyyttä.” Luen lauseen yhä uudelleen ja uudelleen, enkä voi olla ajattelematta, voisiko tässä olla syy, mikseivät solumme jakaantuneet normaalisti ja edennyt kehityksessään niinkuin olisi kuulunut. En ainakaan voi mitenkään sivuuttaa tätä vaihtoehtoa. Olen jo pidemmän aikaa tiedostanut kemikaalikuorman, jolle keho altistuu joka päivä, ja yrittänyt pienillä muutoksilla vaikuttaa sen pienentämiseen. Olen ehkä ollut oikeilla jäljillä, mutta hieman epäluuloinen kuitenkin. Voisiko sillä tosiaan olla niin iso vaikutus?

Tässä hyviä linkkejä aiheeseen:

  

http://kaisajaakkola.fi/2013/02/jokapaivaiset-kemikaalimme-nain-vahennat-toksiinialtistusta/?fb_action_ids=10202589155202472&fb_action_types=og.likes&fb_source=other_multiline&action_object_map=[551168171574174]&action_type_map=[%22og.likes%22]&action_ref_map=[]

http://chriskresser.com/9-steps-to-perfect-health-1-dont-eat-toxins

Aiheesta innostuneena olen tutustunut raakaruokaan. Kokonaan en aio ruokavaliotani muuttaa raakaravintoon tai mihinkään muuhunkaan ääripäähän. Tarkoituksenani on rakentaa itselleni omaan elämäntilanteeseen sopiva ruokavalio, johon kuuluu osittain raakaruokaa, osittain kypsennettyä ruokaa (kasvispainotteista + kalaa) ja pienissä määrin superfoodeja, kuten spirulinaa, aloe veraa ja chia-siemeniä. Olen lisännyt ruokavaliooni mm. vihersmoothien ja yritän saada pidettyä kehon happo-emästasapainon oikeassa suhteessa. Olen lisännyt hedelmien ja kasvisten osuutta ruokavaliossani. Harkitsen jopa kahvinjuonnin lopettamista (en tosin ole varma, pystynkö siihen). Maitotuotteista juon/syön vain luomua. Sen jälkeen ei ole tarvinnut kärsiä laktoosin (lue: maidon homogenisoinnin) aiheuttamista vatsavaivoista. Minulla laktoosi-intoleranssi “parani” siirryttyäni luomumaitoon. Rasvattomiin tuotteisiin en ole koskenut pitkään aikaan.

Vatsan toiminnan edistämiseksi olen hankkinut myös Molkosan-herajauhetta, jossa on maitohappobakteereita sekä jättänyt kokonaan valkoisen sokerin. Kahviin laitan intiaanisokeria. Olen myös päättänyt kokeilla viljojen jättämistä pois ruokavaliosta (tai ainakin vehnän), sillä epäilen niiden aiheuttavan minulle vatsavaivoja. Kenties kärsin gluteeniyliherkkyydestä tietämättäni. Keliakiallahan on todettu olevan yhteys lapsettomuuteen, miksei siis myös pelkällä gluteeniyliherkkyydellä voisi olla?

Tässä mielenkiintoinen artikkeli aiheesta:

http://www.scientificamerican.com/article/gluten-sensitivity-may-be-a-misnomer/?page=1

Samalla kun remontoin ruokavaliota ja kuntoani kohti parempaa terveyttä ja ehkä mahdollista raskautta, asuntokin on saanut uutta ilmettä. Olemme vihdoin saaneet aikaiseksi maalata ja tapetoida. Kevätauringon ensisäteet valaisevat huoneen. Tämä alkaa vihdoin näyttää ja tuntua kodilta. Lastenhuone on kuitenkin edelleen tyhjä. Jos tekisimme siitä esimerkiksi vierashuoneen, tuntuisi se luovuttamiselta. Siitä tulee lastenhuone. Piste. Uskon päivä päivältä yhä kovemmin, että sinne asukki vielä saadaan. Ehkä jo loppuvuodesta.

Tyhjä huone

Koin eilen täydellisen romahduksen. Luulin, että olin itkenyt jo itkuni tämän epäonnisen IVF:n osalta, mutta ei se ollutkaan vielä ohi. Kaikki paha olo ei vielä ollut päässyt pois. Se puristi sydäntä, ja oli vain ajan kysymys, koska se kaikki suru ryöppyäisi ulos. Halusin olla silloin kotona. Kyyneleet alkoivat kuitenkin valua poskille jo ennen kuin pääsin kotiovelle. Asumme alueella, jossa asuu paljon lapsiperheitä. Huomasin nyt vasta, että kaikissa ovenpielissä nojasi seinää vasten pulkka tai stiga. Paitsi meillä. Meidän piha on tyhjä. Hiljainen. Ei lasten naurua ja kiljahduksia. Ei pieniä jalanjälkiä lumessa. Vain hiljaisuus. Ehkä ei vielä pitkään aikaan. Ehkä ei koskaan.

Meillä on yksi tyhjä huone. Toivon, että joku päivä näen siellä pinnasängyn, hoitopöydän ja söpön tapetin, jossa on lintuja. Toivon, että joku päivä kurkistan ovelta ja näen pienen nyytin tuhisevan pinnasängyssä. Voisin ihailla tuota näkyä tuntikausia. Voi kunpa se vaan olisi totta. Tänne mahtuisi lapsi, kaksikin. Olen aina halunnut kaksi lasta. Nyt riittäisi kun saisi edes yhden. Miten siitä tulikin niin suuri toive täytettäväksi? Onni ei jakaudu tasaisesti. Jotta joku voisi olla onnekas, täytyy jonkun olla se epäonnekas. Mutta miksi juuri me? Miksei se narkkariäiti tai lapsiaan hakkaava isä voi olla se epäonninen, joka ei olisi koskaan lapsia saanutkaan? Miehestäni tulisi maailman paras isä. Miksei hänelle sitä suoda? Vanhempani ovat edelleen vailla lapsenlapsia, joita he ovat jo pitkään toivoneet ja odottaneet. He eivät ole täällä ikuisesti odottamassa. Sen ajatteleminen särkee sydämeni.

Tyhjässä huoneessa kaikuu. Siellä ei ole huonekaluja. Tyhjä huone muistuttaa meitä joka päivä siitä, mitä meiltä puuttuu. Ehkä tämä suru joskus häviää. Ehkä tämä kaipaus on joskus poissa. Ehkä en jonain päivänä ole enää katkera siitä, mitä meillä ei ole. Ehkä meillä jonain päivänä on lapsi. Siihen on pakko jaksaa uskoa. Tämä ensimmäinen IVF ei tuottanut toivottua tulosta. Mutta ehkä toinen tai kolmas. Olen valmis aloittamaan uuden yrityksen. Vaikka heti. Vaikka edessä olisi lisää kärsimystä, ja edelleen tyhjä huone, olen valmis käymään kaiken läpi uudelleen. Niin monta kertaa kuin tarvitaan. Sillä muuten tuo huone pysyy tyhjänä ikuisesti.

Hyvää (?) Ystävänpäivää

Ystävänpäivä. Testipäivä. Mikä täydellinen päivä se olisikaan ollut saada kuulla olevansa raskaana. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut vielä(kään) meidän vuoro. Soitin klinikalle sydän hakaten vain kuullakseni hoitajan äänen langan toisessa päässä sanovan, että minä en ole raskaana. “Olen pahoillani, mutta se on negatiivinen.” Juuri näillä sanoilla.

Niinpä, olin osannut odottaa sitä, mutta silti se on aina yhtä kivuliasta kuulla. En ole raskaana. En ole vieläkään raskaana. Kaikki on ihan turhaa. Pistokset, kaikki ne hormonit, ja niistä kärsityt oireet. Kaikki turhaan. Kaikki odottaminen, jännittäminen, pelkääminen, toivominen ja poissaolot töistä, kaikki turhaan. Ja mikä pahinta: koska emme saaneet pakkaseen mitään, alkaa kaikki taas ihan alusta.

Puhelu on hyvin lyhyt. Kysyn: “Eikö mitään?” “Ei mitään”, hoitaja vastaa tarkoittaen, että HCG:tä veressä puhdas nolla. "No eipä sitten muuta. Kiitos hei." Että kaikkea muuta kun hyvää ystävänpäivää.

Onko siellä ketään?

Alan epäilemään hyvinkin vahvasti, ettei siellä ketään ole. Minun kohtuni taitaa olla tyhjä. Ei vauvaa, ei pientä ihmisenalkua. Ei ketään. Vain kaiku. Jotkut sanovat tienneensä jo alkumetreiltä, että olivat raskaana. Jotenkin vaistonneensa. Minä en tiedä. Minä en vaistoa mitään. Ei tunnu yhtään erilaiselta. Ei tunnu yhtään raskaalta. Eikö tässä vaiheessa pitäisi edes jotenkin erilaiselta tuntua? Tiedän kyllä, että on vielä kovin aikaista (pp13), mutta silti... edes jotain?

Mitään mainittavia raskauteen viittaavia oireita ei ole. Tai nekin harvat mitä on, varmaan johtuvat lugesteronista. Onhan niitä nyt tupla-annos aikaisempiin kiertoihin verrattuna. Ja siltä se tuntuukin. Hikoilen kuin sika, ja samaan aikaan kuitenkin palelen. Selkäkin kipeytyi jälleen, ja se tekee olosta entistäkin tukalamman. Se on kuitenkin eri lailla kipeä kun ennen. Lämmöt eivät ole koholla, ennemminkin kovin alhaalla. Rinnat eivät ole arat, eivätkä turvonneet. Ei edes väsytä. Voisin siis luetella ennemminkin oireita, jotka puuttuvat. Päätä on kyllä särkenyt useampana päivänä ja vatsassa on tuntemuksia, vihlontaa ym. mutta nämäkin oireet ovat helposti selitettävissä lugesteronilla, keltarauhasella ja punktiolla, josta ei kuitenkaan vielä niin pitkä aika ole. Ei ihmekään jos munasarjat ovat vielä arat kaikesta siitä neulalla tökkimisestä. Ja, kyllä, olen kuullut, että täysin oireettomanakin ovat jotkut plussanneet, mutta en vain silti usko, ettei se tuntuisi miltään.  

Huomenna on kauan odoteltu ja piinailtu testipäivä. Se päivä on nyt tosi lähellä, vaikka luulin, ettei se koskaan tule. Se päivä, joka tulee olemaan elämäni onnellisin tai vaihtoehtoisesti hyvin surullinen päivä. Ja se suru kurkkii jo nurkan takana, melkein näen sen. Verikoe on aamulla, ja iltapäivällä saan tulokset. Jännittää. Pelottaa. Tuo kamala soitto klinikalle. Olen tehnyt sen ennenkin. Melkein kuulen jo hoitajan myötätuntoisen äänen sanovan: “Olen pahoillani, se on negatiivinen.” Olen kuullut sen niin monta kertaa, ja aina se sattuu yhtä paljon. Tiedän, että tällä kertaa se sattuu enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yritän valmistautua jo henkisesti negatiiviseen tulokseen. Se sieltä varmaan kuitenkin on tulossa. En jaksa enää uskoa muuhun. Kotitesteihin en ole koskenut. En kestä ajatusta negatiivisesta tuloksesta. Se sieltä kuitenkin tulisi. Ei siellä ketään ole. Se on ainoa asia, mitä vaistoan.

(Kylläpä taas tosi hyvin onnistuin pysymään positiivisena.)