Tai minua? Lääkäri soitti perjantaina kaksi tuntia
ennen varattua alkionsiirtoaikaa, ettei ole mitään siirrettävää.
Yksi elämäni kamalimmista puheluista ja ehdottomasti pahin takaisku
tähän asti. Kyyneleet valuvat pitkin poskia jo puhelun aikana.
Lääkäri lähettää halauksia. Kaksi päivää tämän jälkeen en
voi vieläkään uskoa, että näin kävi. Ei yhtään ainutta
alkiota. Ei kerta kaikkiaan mitään. Aamuisin kun herään, toivon,
että tämä olisi ollut unta. Mutta ei, tämä tapahtuu ihan
oikeasti. Annan itkun tulla. Meillä ei ole ainuttakaan alkiota.
Kaikki menivät roskiin. Olo on lohduton. Mikään ei vie tätä
surua pois, vaikka kuinka yritän olla urhea.
Kaikki ne
pistokset ja hormonit ja punktion jälkeiset kivut, kaikki turhaan.
Ei ole edes pienenpientä toivon hippusta tulla raskaaksi. Tunnen
itseni niin hölmöksi kun uskoin tähän. Tämäkö on palkinto
siitä kun jaksaa toivoa? Me niin uskoimme tähän kolmanteen
yritykseen ja luulimme, että kaikki on hyvin kun lääkäristä ei
kuulunut mitään koko torstai-päivänä. Hänhän sanoi, että
soittaa vain jos tulee ongelmia. Miksi vasta kaksi tuntia ennen
siirtoa? Eikö se ole aika julmaa? Ehkä alkioita seurattiin viimeiseen
asti ja toivottiin, että jotain vielä tapahtuu. Turhaan. Ja ovathan
lääkärit toki kiireisiä. Mutta silti. Saimme huonot uutiset niin
myöhään, että olimme jo valmistautumassa lähtöön klinikalle.
Ja tottakai olimme jo vahvasti siinä uskossa, että siirtoon
päästään ja että tällä kertaa meillä on ehkä jopa useampi
hyvä alkio. Uskalsimme jopa varovaisesti ajatella, että ehkä tällä
kertaa saisimme jopa jotain pakkaseenkin. Mutta joku oli päättänyt,
ettei se mene näin. Joku oli päättänyt, ettemme saa edes yrittää.
Kunpa lääkäri olisi soittanut jo aikaisemmin. Kunpa lääkäri ei
olisi soittanut ollenkaan.
Seitsemästä
munasolusta ainoastaan kolme oli alkanut jakautumaan normaalisti.
Yksi oli edennyt yhden päivän aikana 4-soluisesta hädin tuskin
5-soluiseksi, toinen oli pysähtynyt 6-soluiseksi ja kolmas alkanut
fragmentoitumaan. Muut olivat jo alunperinkin jakautuneet
poikkeavasti. Että se siitä Menopurista, johon niin uskottiin.
Vähemmän tuli munasoluja, eikä laatu parantunut yhtään,
ennemminkin mentiin askel huonompaan suuntaan.
Lääkäri oli
sitä mieltä että näin ei kannata enää jatkaa. Tämä saattoi
olla viimeinen IVF meidän kohdallamme. Ainakin omilla soluillamme.
Lääkärikin mainitsi jo lahjasolut puhelun aikana. Hän sanoi
ensimmäistä kertaa ääneen, että ongelma on todennäköisemmin
munasoluissa kun siittiöissä – kuten olen aavistellutkin. Se
tuntuu pahalta. En ehkä voi koskaan saada omaa biologista lasta.
Se on kun läimäytys vasten kasvoja.
Tottakai lahjasolulapsikin olisi aivan yhtä rakas ja oma, mutta on
tässä silti sulateltavaa. Kaiken lisäksi lahjasolujonot ovat
pitkät. Ainakin vuoden. Miten ihmeessä sen kestää? Ja mikä
pahinta, onnistumisesta ei ole siltikään takeita. Ja se hinta. Mikä
siinä lahjasoluhoidossa maksaa yli tuplasti IVF:ään verrattuna?!
Eikö prosessi ole kuitenkin aika pitkälti sama kuin
IVF-hoidossakin? Hinnan sanotaan olevan yksityisellä klinikalla noin
5000-8000 euroa. Onko meillä edes varaa tähän? Oletteko nähneet
sen Facebookissa kiertävän kuvan, jossa lukee, että parhaat asiat
elämässä ovat ilmaisia? Ja ensimmäisenä siinä pistää silmiin
sana “perhe. “ Niin no, kenelle on, kenelle ei.