Kateutta ja kerrosvoileipiä

“Etkö ole tosiaan koskaan kuullut kerrosvoileipä-elämänvaiheesta?”, kysyi eräs kollega. En ollut, mutta nyt olen ja tiedän, että vertauskuva kerrosvoileivästä tulee siitä kun ihmiset tekevät lapset niin myöhään, että heillä on samaan aikaan hoidettavanaan pienet lapset ja omat vanhenevat vanhempansa. He ovat ikään kuin puristuksissa siellä välissä. Kylläpä osasi tuntua pahalta. Se, että tuntuu jo tarpeeksi raskaalta kun lasta ei kuulu (saati että niitä lapsia aina tehtäisiin silloin kun halutaan), vielä isomman palan nosti kurkkuun ajatus omien vanhempien vanhenemisesta tai siitä, etteivät he ole täällä loputtomiin odottamassa niitä lapsenlapsia.

Se järkytys, kun huomaa ensimmäiset harmaat isän hiuksissa tai kuulee äidin väsyneen puolukkametsällä. Eivät he tästä enää nuorru, ja minäkin vanhenen joka vuosi. Minusta ei tule ikinä nuorta äitiä. Se on toki ollut oma valintani. Mutta kun sitä ei silloin tiennyt, että lasten saamiseen voi mennä näin kauan. Jos saamme lapsen, minusta tulee sitten varmaan juuri tuollainen kerrosvoileipävanhempi. Ei vielä, mutta ennen pitkää. Vanhempamme ovat nyt päälle kuudenkymmenen, vanhempia kuin omat isovanhempani saadessaan ensimmäiset lapsenlapsensa. He eivät näytä vanhoilta vielä tai silmissäni yhtään sen vanhemmilta kuin 10 vuottakaan sitten (lukuun ottamatta niitä harmaita hiuksia), mutta tiedän, että he vanhenevat vuosi vuodelta. Tiedän, etteivät he ole noin virkeitä ikuisesti. Ja se pelottaa. Minulle on ihan sama, kuinka puristuksissa olen minkä hyvänsä leivän välissä, kunhan siellä molemmilla puolilla on jotain. Omat lapset ja oma perhe, ne ovat kaikkein tärkeintä maailmassa. Ketä nyt haittaisi pitää huolta molemmista?

Kuulin vastikään tuttavapariskunnasta, joka oli adoptoinut lapsen ulkomailta. En ollut tiennyt adoptioprosessista mitään, vaan yhtäkkiä eräänä päivänä edessäni oli kuva, jossa oli maailman onnellisimman näköinen pieni perhe. Ja maailman kaunein lapsi. Tuijottelin kuvaa koko päivän ja itkinkin. Kuvasta huokui niin suuri onni ja ilo, etten voinut olla kuin onnellinen heidän puolestaan. Jostain syvältä hiipi kuitenkin myös kateus. Se mahdottoman ikävä tunne, jota et haluaisi tuntea, mutta joka on kuitenkin aina läsnä, halusit tai et. Minulla ei ole mitään syytä olla kateellinen heille, jotka ovat odottaneet adoptiolasta 5 pitkää ja raskasta vuotta. Kuitenkin halusin itse olla siinä tilanteessa. Siinä kuvassa. Olin kateellinen heille siitä mitä meillä ei vieläkään ole. Siitä mitä he ovat saaneet, mutta me emme. Perheen. He ovat sen todellakin ansainneet, siitä ei ole epäilystä. Mutta niin olemme mekin.

Tunnen kateutta myös siskoani kohtaan. Raskaus on nyt siinä vaiheessa, jolloin sitä ei voi olla enää huomaamatta. Vaikka hän ei olekaan raskautta julkisesti kuuluttanut, ovat ihmiset alkaneet huomata. Sekä tutut että tuntemattomat. Siskon Facebook-sivu täyttyy onnitteluista ja pyynnöistä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme pyytävät häntä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme, joita minäkin niin mielelläni useammin näkisin. Minua ei pyydetä mukaan. En kuulu joukkoon. Minä en ole kenenkään äiti. Haluaisin kyllä olla. Haluaisin niin mukaan mammatreffeille. Ehkä pian pääsen? Ehkä ei kauaa enää tarvitse olla kateellinen?