Sisälläni on
möykky. Iso musta möykky, joka asuu minussa ja takertuu kiinni kuin
olisi jäämässä sinne pidemmäksikin aikaa. Tunnen sen joka
hengenvedolla. Sitä luuli jo itkeneensä tarpeeksi. Luulin jo
surreeni tarpeeksi. Luulin, että olen jo valmis jatkamaan eteenpäin.
Olenkin, mutta se möykky, se on yhä siellä.
On hyviä ja on
huonoja päiviä. Välillä hymyilen, jopa nauran. Välillä yllätän
kyynelen vierimästä poskeltani ilman että osaan selittää mitä
oikeastaan itken. Ehkä itken kaikkea. Sitä miksi tämän kaiken
piti mennä näin, miksi tämän piti tapahtua meille ja kääntyykö
mikään koskaan hyväksi. Itken maailman epäoikeudenmukaisuutta ja
muiden raskausuutisia. Raskausuutisia tulee taas joka tuutista:
blogeissa, tyttöjen illassa, työpaikalla. En aikaisemmin edes
tiennyt, että on mahdollista kertoa kolmesta alkaneesta raskaudesta
yhdessä lauseessa! Ja tämä kaikki minun pitää kestää ihan kuin
ei tuntuisi missään. Istun hiljaa ja nieleskelen kyyneleitä. Taas
kerran kaikki muut tulevat raskaaksi, mutten minä.
On vaikeaa olla
vahva kun toiset tulevat raskaaksi noin vain. Välillä on vaan pakko
itkeä ja päästää se kaikki paha olo ja tuska sisältä pois. Ja
sitä riittää. Tekisi mieli huutaa. Olen kuitenkin aivan liian
surullinen huutamaan. Eikä se mitään auttaisi, joten tyydyn
hiljaisesti osaani. Tuntuu kuin olisin skitsofreenikko, kun mielialat heittelevät laidasta laitaan. Tuntuu siltä kuin kaikki nämä
pettymykset kasaantuisivat koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi
möykyksi sisälleni, ja vaikka se möykky vähän pieneneekin
jokaisella itkulla, ei se silti mihinkään häviä. Olo on jotenkin
lohduton. Möykky on liian suuri. Ja pahinta on, että se kasvaa
nopeammin kuin kutistuu.
Jälkitarkastuksessa
tuli pienennettyä sitä möykkyä oikein urakalla. Oikein hävettää.
En vaan voinut sille mitään, vaikka kuinka yritin estellä
kyyneliä. Lääkärin edessä sitten itkin sisääni patoutunutta
turhautumista ja epäonnistumista, ja koko sitä kokemusta ja suurta
pettymystä, jota nyt yhtäkkiä käytiin lääkärin kanssa
yksityiskohtaisesti läpi. Miksi emme onnistuneet ja mitä voisimme
tehdä toisin seuraavalla kerralla. Tajusin, etten ollut tätä
pettymystä vielä käsitellyt ollenkaan. Ehkä itkenyt senkin
edestä, mutta en käsitellyt millään tavalla. Olin vain työntänyt
kaiken pahan olon sivuun, ja yrittänyt olla vahva. En ollutkaan niin
vahva kuin luulin.
