Kummitäti soittaa
ja kyselee kuulumisia. Kerron, että olemme ostaneet uuden kodin.
Isomman. “Ettet vain olisi pieniin päin?”, kuuluu kiusoitteleva
ääni langan toisesta päästä. Pahoitan mieleni. Kun valittelen
töissä huimausta, kysyy työkaveri minulta kuiskaten: “Oletko
tehnyt raskaustestin?” Pahoitan mieleni. Tätini kyselee äidiltäni,
koska hän oikein saa lapsenlapsia. Itsellään on jo kaksi. Pahoitan
jälleen mieleni. Tuntuu niin pahalta, etten ole voinut antaa
vanhemmilleni heidän kaipaamiaan lapsenlapsia. Tuntuu niin pahalta,
etten ole kertaakaan onnistunut saamaan raskaustestiin kahta viivaa,
vaikka kymmeniä testejä olen tässä kahden ja puolen vuoden aikana
tehnyt. Tuntuu niin pahalta, etten vieläkään ole pieniin päin.
Tiedänhän minä,
että kaikki nuo ihmiset tarkoittavat vain hyvää. He toivovat
meille vain hyvää, mutta ovat vähän liian uteliaita. He eivät
tiedä, että pahoitin mieleni. He eivät tiedä, että pahoitan
mieleni todella helposti. Eiväthän he mitenkään voi tietää.
Eiväthän he voi tietää, kuinka kauan olemme yrittäneet lasta ja
kuinka rankkaa on elää kuukaudesta toiseen tietäen, ettei taaskaan
tärpännyt. He eivät voi tietää, etten kaipaa muistutusta siitä, etten ole raskaana. Vieläkään. He eivät voi tietää, kuinka surullista on ajatella,
että asuisimme uudessa kodissamme ikuisesti kahdestaan.
Kyllähän minä
kertoisin, jos olisin raskaana. Kuuluttaisin sen koko maailmalle.
Haluaisin kaikkien tietävän kuinka raskaana olen! Alkuvaiheessa se
ei tietenkään ole viisasta, mutta en tiedä, pystyisinkö pitämään
tuollaista salaisuutta sisälläni niin pitkään. Luulen, että
halkeaisin onnesta. Mikään ei tällä hetkellä voisi tehdä minua
onnellisemmaksi, kuin pieni ihme vatsassani. Toivon, että siellä on
joku. Inseminaatiosta on kulunut nyt neljä päivää ja toivo on
korkealla. Mutta emme voi muuta kun odotella. Kahden viikon päästä
saamme tietää. Kahden viikon päästä saamme tietää, tuleeko
minusta äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti