Kaikki on hyvin

Nyt sitten on kai ne kuuluisat piinaviikot, jotka minäkin “pääsin” kokemaan. Meneillään on pp8. Täytyy sanoa, että on kyllä jännittävää. Vatsanpohjassa kutkuttaa pieni toivonkipinä raskaudesta (mitä jos vihdoinkin?) ja päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Miten jaksan odottaa testipäivään asti? Kannattaako sitä odottaa vai onko edessä jälleen kerran yksi iso pettymys?

Alkionsiirtoon päästiin kuin päästiinkin, vastoinkäymisistä huolimatta. Se yksi alkio, joka säikäytti meidät pahanpäiväisesti tiputtamalla soluja, oli jatkanut kehitystään. Se oli ainoa alkio, joka selvisi. Meidän ainoa toivomme. Ehkä se oli vähän hidas ja ehkä se ei ollut täydellinen. Ehkä se ei ollut blastokystavaiheessa vielä, eikä se todellakaan ollut 1-luokan alkio, mutta se siirrettiin. Sillä on toivoa. Eihän sitä muuten oltaisi siirretty. Haluan ainakin uskoa niin.

Olo on jotenkin epätodellinen. Tuskin koskaan ennen olen ollut näin lähellä raskautta. Kannan sisälläni pientä alkiota, joka ehkä on uuden elämän alku. Meidän toiveidemme täyttymys. Pitkän odotuksen loppu. Se tuntuu ihanan toiveikkaalta, mutta samalla pelottaa. Mitä jos en olekaan raskaana? Miten harvalla lopulta ensimmäisestä IVF:stä edes tärppää? Täytyyhän tässä varautua siihen, että hoitoja joudutaan käymään läpi useampi, ja olenkin siihen yrittänyt henkisesti valmistautua. Ehkä siksi en uskalla olla kovin optimistinen. Miten meillä voisikaan olla kaiken tämän jälkeen niin hyvä tuuri, että ensimmäisestä kerrasta tärppäisi? Jotenkin se tuntuu melkeinpä mahdottomalta. Silti, se on tapahtunut joillekin. Ehkä se voisi tapahtua myös meille? Ehkä jos oikein kovasti toivomme.

Tässä kuitenkin mennään päivä kerrallaan. Testipäivä häämöttää pitkän viljelyn vuoksi jo yllättävänkin lähellä. Ei tunnu yhtään raskaalta, ehkä en olekaan. Mutta niin kauan kun en sitä tiedä, kaikki on ihan hyvin.

Hyvät uutiset soitetaan muille

Joku viisas on joskus sanonut, että jos jokin voi mennä pieleen, se todennäköisesti myös menee. Näinhän siinä juurikin kävi. Se pelätty soitto sitten kuitenkin tuli, vaikka kuinka toivoin muuta. Iltapäivällä, melkein kun olin jo luullut pääseväni pälkähästä. Ensimmäistä kertaa elämässäni toivoin, että langan toisessa päässä olisi puhelinmyyjä. Mutta ei, se oli lääkärini, jolla ei ollut kerrottavanaan kovinkaan hyviä uutisia. Itse asiassa ne olivat huonoja uutisia. Hyvät uutiset soitettiin tänään jollekin muulle.

Paras alkiomme, eilen 8-soluinen, on tiputtanut 2 solua kyydistä ja muuttunut takaisin 6-soluiseksi! En tiennyt, että sellainen voi olla edes mahdollista!!! Toinen, hitaampi 4-soluinen, jonka arveltiin jo pysähtyneen, on sentään jatkanut kehitystään 6-soluiseksi. Senkin pitäisi kyllä olla jo 8-soluinen, enemmänkin. Mutta se sentään kasvaa, toisin kuin toinen, joka vain kutistuu!

Pieni toivonkipinä vielä on, että pääsen huomenna alkionsiirtoon, mutta onhan se karu totuus, ettei kumpikaan mitään laatualkion standardeja täytä. Vähän pelottaa lopputulos, jos jompikumpi näistä alkioista päädytään siirtämään. Ihme on, jos siitä raskaaksi tullaan. Yhtä paljon pelottaa se, että mitä jos ei siirretäkään mitään!? Yritä tässä nyt sitten olla toiveikas!

Pitkä päivä

Mieltäni jäi vaivaamaan, olisiko kuitenkin jotain keinoja, joilla munasolujen/alkioiden laatua saataisiin parannettua. Lääkärini oli sitä mieltä, etten juurikaan itse pysty vaikuttamaan lopputulokseen. Ne ovat mitä ovat. Toisaalta tämä oli helpottavaa kuulla, koska sehän tarkoittaa, etten ole ainakaan tehnyt mitään väärin tai aiheuttanut tätä itse. Ainoa asia, millä lääkäri arveli kenties olevan vaikutusta, oli kehon ja mielen tasapaino. Minun on voitava hyvin, jotta kehoni toimii optimaalisesti. Lääkäri sanoi myös ääneen lapsettomuudesta kärsivän pahimman kirosanan. Stressi. 

Haluaisin kuitenkin niin kovasti uskoa, että voin itse tehdä jotain. Muutakin kun yrittää olla stressaamatta ainakaan sellaisista asioista, joihin en voi vaikuttaa ja voida niin hyvin kun voin tässä tilanteessa (jälleen helpommin sanottu kun tehty). Tuntuu niin typerältä vain luottaa sattumaan ja hyvään onneen. Täytyy olla jotain, mitä voin itse tehdä! Tietoa etsiessäni, löysin muutaman vuoden vanhan blogin, josta löytyi ihan kokeilemisen arvoisia niksejä. Ehkä jokin näistä on toiminut, sillä blogin kirjoittaja on plussannut. Tässä linkki:

http://haikaranpelatin.vuodatus.net/lue/2010/01/plussahoidon-niksit

Muualtakin sain sellaisen käsityksen, että myös lääkkeitä vaihtelemalla saatettaisiin saada aikaan erilainen, ehkä parempi tulos (toki vielä huonompikin tulos on kai mahdollinen). Ehkä tässä tosiaan ollaan koekaniinina, ja hoitoja muokataan jatkossa itselle parhaiten sopivaksi ja parhaimman mahdollisen tuloksen aikaansaamiseksi. Se vaan vaatii toistoja. Lisää hoitoja, lisää hormoneja, lisää piikkejä. Can't wait.. 

Puhun nyt ikäänkuin tämä kierto olisi jo menetetty, vaikkei se ole. Niin kauan kun puhelin ei soi, se ei ole menetetty. Toivon niin kovasti, ettei se soi. Koska silloin meillä on toivoa vielä. Hiljaisuus on merkki siitä, että kaikki on hyvin. Se on merkki siitä, että meidän kallisarvoinen pienenpieni alkiomme, jossa on puolet minua ja puolet miestäni, jaksaa sinnitellä. Urhea pikku alkio. Hiljaisuus on merkki siitä, että pääsen huomenna alkionsiirtoon. Se on jo niin lähellä. Mutta kuitenkin niin kaukana. Yksi puhelinsoitto voi romahduttaa koko maailmani. Tästä tulee pitkä päivä.

Munkkeja ja meditaatiota

Viikonloppu meni odotellessa ja jännittäessä maanantaita ja tuloksia. Mies osti hillomunkkeja symbolisena (ja humoristisena) eleenä, jotta kävisi niin sanotusti munkki. Meditoin myös ensimmäistä kertaa elämässäni, jotta rauhoittuisin. En tiedä oliko siitä mitään apua. Aamulla vasta hermona olinkin.

Lääkäri soitti kymmeneltä. Hänellä oli sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset olivat, että 15:stä munasolusta 10 oli hedelmöittynyt normaalisti. Oikeastaan vain yksi ei ollut hedelmöittynyt ollenkaan. Huonot uutiset olivat, että näistä kymmenestä vain yksi munasolu oli jakaantunut normaalisti kahdeksansoluiseksi asti. Yksi! VAIN yksi. En voi uskoa, että tämä on totta. Niin ironiselta kuin se kuulostaakin, meille tuntuu käyneen ihan samalla tavalla kun siinä kirjassa! Ensin näyttää hyvältä, ja munasoluja on enemmän kuin riittävä määrä. Mutta sitten niitä yhtäkkiä onkin vain yksi. Suurin osa soluista on epämuodostuneita, tai jakaantuminen on pysähtynyt 4- tai 6-soluvaiheeseen. Näillä kahdella viimeksi mainituilla on vielä toivoa, mutta kovin vähän. Näyttää siis siltä, että pakkaseen ei saada MITÄÄN! Ei YHTÄÄN alkiota. Piste.

Jotain positiivista, jos tästä kaikesta saa irti, on se, että lapsettomuuden syy taisi selvitä kertaheitolla. Toinen asia, jonka vuoksi kannattaa yrittää jaksaa olla positiivinen, on se, että meillä on kuitenkin se yksi alkio! Koska yksikin riittää. Sehän on toki parempi kun ei yhtään. Nyt on vaan kauhea huoli sen yhden sinnikkään alkion puolesta. Jaksaako se? Sen on pakko jaksaa! Se on meidän ainoa mahdollisuutemme. Nyt oikeasti tarvitaan sitä ihmettä.

Merkkejä hyperstimulaatiosta ei onneksi vieläkään ole, joten tuon kallisarvoisen alkion viljelyä jatketaan edelleen ja jos kaikki menee hyvin, tehdään alkionsiirto keskiviikkona. Se surettaa, ettei pakkaseen saada näillä näkymin mitään. Jos en tule tästä yrityksestä raskaaksi, joudutaan kaikki aloittamaan ihan alusta! Taitaa olla pitkä ja kivinen polku edessä. Kivisempi kun osasin arvatakaan. Ja ei, ei voi sanoa, että meillä olisi käynyt munkki.

Tapahtuvatko ihmeet muille?

Luin eilen Anna-Kaisa Hakkaraisen selittämättömästä lapsettomuudesta kertovan kirjan Ihmeet tapahtuvat muille (varoitus – tulossa juonipaljastuksia!).

Odotin koko ajan, että tarinalla olisi onnellinen loppu. Ei sillä ollut. Olisi pitänyt arvata nimestä. Pariskunnalla oli saatu ensimmäisestä IVF:stä suunnilleen sama määrä munasoluja talteen kuin meillä. Silti ei onnistunut. Vaikka kaikki vaikutti aluksi menneen ihan oppikirjan mukaan. Olin ihan varma, että tarina päättyy hyvin. Toivoin, että se päättyy hyvin. Heidän, sekä myös itseni kannalta. Sellaiset tarinat tuovat toivoa tämän epätoivon ja ahdistuksen keskelle.
 

He eivät tulleet raskaaksi myöskään pakastetuista alkioista. Milloin ne eivät selvinneet pakkasesta, jakaantuneet oikein tai milloin eivät muuten vaan jaksaneet pysyä kyydissä. Ja minä kun olen yrittänyt olla kovinkin optimistinen, että nyt on pakko mennä kaikki hyvin, kun munasoluja saatiin noin monta. Anna-Kaisan tarina oli kun läpsäys vasten kasvoja. Meillekin voi käydä noin, vaikka nyt näyttäisikin kaikki kovin lupaavalta. Sitä kun ei ikinä tiedä, mitä tässä vielä tapahtuu. Tai on tapahtumatta, mikä pahinta.

Vatsa on edelleen kipeä punktiosta. Eilen en päässyt liikkumaan kun sohvan ja vessan väliä. Lääkäri varoittikin, että punktiosta seuraava päivä on usein pahin. Koira on kulkenut perässäni joka paikkaan, myös vessaan. Jos nousen sohvalta, se nousee myös. On se hyvä, että joku pitää huolta. Toki mieskin on passannut enemmän kuin koskaan ennen. Lääkärin määräyksestä. Tänään vointi on vähän parempi jo, mutta silti käveleminen ja muukin liikkuminen on vaikeaa. Munasarjat ovat tosi arat siitä neulalla tökkimisestä. Ja ihmekös. Otan rauhallisesti, sillä en halua hyperstimulaation pilaavan tätä kiertoa. Sen riski on edelleen olemassa. Odotan kuin kuuta nousevaa lääkärin huomista soittoa ja tulevaa alkionsiirtoa. Millaisiahan uutisia saan?
 

Kirja oli aika masentavaa luettavaa, pitikin mennä lukemaan. Noinkin voi siis käydä. Jonkunhan on aina oltava se tilastollinen poikkeus. Jonkunhan on aina kuuluttava siihen prosenttimäärään, joka ei lasta saa hoidoistakaan huolimatta. Pelkään niin että mekin kuulumme tuohon ryhmään. Kun jonkun siihen on kuuluttava. Mitä jos me olemme yksi heistä? Se painaa mieltä illalla kun painan pään tyynyyn. Nyt on kuitenkin jaksettava säilyttää usko tähän hommaan. Me onnistumme, jos uskomme siihen tarpeeksi, eikö niin!?
 

Kirjassa oli muuten todella hyvin kuvailtu, miltä lapsettomuus tuntuu. Siihen oli tiivistetty kaikki, mitä minäkin tunnen. Mitä uskon, että jokainen meistä tuntee. Toivoisin kaikkien perheenjäsenteni ja ystävieni, jotka lapsettomuudestamme tietävät, lukevan tämän kirjan. Siihen on onnistuttu tiivistämään niin hyvin se, millaista lapsettoman elämä ja arki on. Asioita, joita ei ehkä osaa sanoiksi pukea, tai niitä ei tule muuten vaan sanottua ääneen. Ehkä he sen luettuaan ymmärtäisivät vähän paremmin. Ja ehkä, ehkä ihmeitä tapahtuu myös meille?

Meillekö muka koeputkivauva?

Punktio on ohi. Ei se ollutkaan niin kamalaa, kun olin pelännyt. Se ei edes sattunut. Tosin olin niin sekaisin lääkkeistä, ettei ihmekään, etten mitään tuntenut. Kuulin kaiken, mitä ympärilläni tapahtui, mutta itse en pystynyt kunnolla puhumaan. Piti oikein pinnistellä, että sai vastattua lääkärien ja hoitajien kysymyksiin siitä onko kaikki hyvin. Puhe puuroutui ja kuulosti kuulemma vähän sössötykseltä miehen jälkikäteen kertomana.

Toimenpiteen jälkeen katselen heräämössä sängyssä maaten kun lumihiutaleet tanssivat ikkunan takana. On niin kaunista. Siellä munasoluni nyt makaavat petrimaljassa viikonlopun yli simpat seuranaan. Ehkä voimme kertoa joskus tulevalle lapsellemme, että hän sai alkunsa myrskyisenä yönä koeputkessa. Lunta on tullut yön aikana isot kinokset. Enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin tänä talvena. Olo on hyvä, jopa toiveikas. Kuitenkin minulla on niin tyhjä olo. Jotain on otettu minusta pois. Jotain tärkeää. Mutta pian, pian saan sen takaisin. Pian saan kyytiini pienen alkion. Pienen ihmisen alun, toivon.

Heräämössä on rauhallista. Pienten nokosten jälkeen selviän lääketokkurasta, eikä vatsaankaan enää niin paljon koske. Vähän aralta paikat toki tuntuvat vieläkin. Saan vihdoinkin syödä ja juoda. Onneksi olen herännyt yöllä syömään, muuten nälkä olisi ollut varmasti kestämätön, koska punktio oli vasta puolenpäivän aikaan. Munasoluja saatiin talteen kaikenkaikkiaan 15 kappaletta. Määrä on silti enemmän kuin riittävä, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että tuorealkionsiirto päästään tekemään. Eikä ainakaan toistaiseksi merkkejä hyperstimulaatiosta. Helpotuksen huokaus. Mahdollisesti alkioita viljellään tilanteen salliessa blastokystavaiheeseen asti, jolloin voidaan valikoida parhaat ja kehityskelpoisimmat alkiot. Näin myös pakkaseen jäisi laadukkaimmat alkiot, mikä parantaisi myös jatkossa onnistumismahdollisuuksia. Vähän kalliimpaahan se on, mutta tässä vaiheessa ei edes tule mieleen alkaa pihistelemään.

Loppukiertoon mennään Lugesteronilla, jälleen kerran. Ah niin tuttu ja niin sottainen lääke. Nyt vaan tupla-annoksilla (2 kapselia aamulla ja 2 illalla). Kaikki on mennyt hyvin tähän asti ja täytyy myöntää, että odotukset ovat korkealla. Ehkä tämä onnistuu? 

Kuitenkin mikä tahansa voi vielä mennä pieleen. Se pelottaa. Ei me olla vielä maalissa. Pahin on ehkä ohi mutta ei tämä ole ohi vielä. Nyt kun ei tarvitse jännittää enää punktiota, jännitän sitä, ovatko munasolut hedelmöittyneet ja jakautuneet tai selviävätkö alkiot ylipäätään. Kun yksi niistä sitten siirretään minuun, pysyykö se siellä? Tuntuu kuin tämä huoli ja pelko ei loppuisi koskaan. Varmaan se jatkuukin niin kauan kunnes toivottu ja kaivattu lapsi on tässä maailmassa. Jos silloinkaan.

Tuntuu sekin niin kovin kaukaiselta vielä. Että meillä olisi vauva. Ja vielä koeputkivauva. Se vasta kaukaiselta ajatukselta tuntuu. Mutta tässä sitä ollaan. Kolmen vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen meille ollaan tekemässä koeputkessa vauvaa. Ajatella! Eipä sitä olisi uskonut kun aikanaan koeputkilapsista lehtijuttuja luki. Sen rinnasti jotenkin samaan sarjaan kun Dolly-lampaan. Ja nyt sitä on itse siinä tilanteessa. Niin uskomattomalta tuntuu koko juttu, ettei tosikaan! Kyllä elämä osaa aina yllättää. Sekä hyvässä että pahassa. Siis että ihan oikeastiko meille tulisi koeputkivauva? Niin, nythän se on ihan mahdollista.Tuntuu, että olen lähempänä unelmaani kuin koskaan aikaisemmin.

Keltatakkinen mies

Istun bussissa. Edessäni istuu mies. Kiinnitän häneen huomiota ainoastaan siksi, että hänellä on tosi räikeän keltainen takki. Jäämme samalla pysäkillä pois. Olen matkalla tutulle lapsettomuusklinikalle. En vielä tiedä, että hänkin on matkalla sinne. Kävelemme peräkanaa, samaa mutkittelevaa reittiä. Mies vilkaisee välillä taakseen, suoraan minuun. Ajattelen huvittuneena, että hän varmaan luulee minun seuraavan häntä. Klinikalle olisi monta muutakin mahdollista reittiä, mutta hän menee juuri sieltä, mistä minäkin aina kuljen. Taas hän katsoo taakse. Mietin taas huvittuneena, että tuskinpa hän ainakaan lapsettomuusklinikalle on matkalla! Varmaan hän kohta kääntyy eri suuntaan ja häviää ihmisvilinään. Ei. Hän kääntyy oikealle. Niin minäkin. Hän kulkee portaita ylös. Minä perässä. Alkaa jo tuntua kiusalliselta, kun mies vilkuilee jälleen taakseen. Siellä minä kävelen hänen perässään edelleen. Hän kävelee tutulle ovelle, avaa sen. Silloin tiedän, että hän, uskomatonta kyllä, on ollut matkalla samaan paikkaan! Menemme samaan hissiin, samaan kerrokseen. Keltatakkinen mies hymyilee ja sanoo, että luuli minun seuraavan häntä. Myönnän, että siltä se on varmastikin näyttänyt. Mietin, mitkä ovat mahdollisuudet, että näin voi käydä. Yhtä pienet varmaan kuin raskauden mahdollisuus. Mutta silti se tapahtui! Mikä vaan on mahdollista!

Huomenna on kauan odotettu – tai pelätty - punktiopäivä. Olen ollut onnekas ja saanut viettää tänään vapaapäivää. Ei ole tarvinnut ajatella työasioita, vaan olen voinut keskittyä itsekkäästi itseeni. Olen käyttänyt päivän valmistautumalla henkisesti huomiseen koitokseen. Joogasin ja kävin hierojalla. Hieronta oli juuri se, mitä tarvitsin. Se oli taivaallista. Olo on todella rentoutunut, ja mieli rauhallinen. Ehkei se niin kamalaa olekaan. Siis punktio. Kaikesta sitä selviää. Ja pianhan se on jo ohi.

Munasoluja on jo 44. Ei siis 37. Se oli edellisessä ultrassa se. Nyt niitä oli tullut lisää. Siinä ei siis ainakaan ole ongelma, etteikö tavarantoimitukset hoituisi. Lääkäri saa nyt hoitaa osuutensa, ja toivotaan, ettei tuotanto- tai logistiikkapuolella tule ongelmia. Koska munasoluja on noin paljon, on riski munasarjojen hyperstimulaatiolle suurempi (kirjoitin ensin ajatuksissani hyperventilaatiolle.. sitäkin ne varmaan kyllä tekevät). On siis mahdollista, että tuorealkionsiirtoa ei päästä tekemään. Tällöin jäljelle jää PAS eli pakastealkionsiirto. Ja se tarkoittaa sitä, että PAS tehtäisiin vasta seuraavassa kierrossa. Munasarjojen on annettava toipua tästä koettelemuksesta. Toivon niin, että tuorealkionsiirto onnistuu. Miten ihmeessä jaksaisin odottaa ensi kuuhun?!