Kateutta ja kerrosvoileipiä

“Etkö ole tosiaan koskaan kuullut kerrosvoileipä-elämänvaiheesta?”, kysyi eräs kollega. En ollut, mutta nyt olen ja tiedän, että vertauskuva kerrosvoileivästä tulee siitä kun ihmiset tekevät lapset niin myöhään, että heillä on samaan aikaan hoidettavanaan pienet lapset ja omat vanhenevat vanhempansa. He ovat ikään kuin puristuksissa siellä välissä. Kylläpä osasi tuntua pahalta. Se, että tuntuu jo tarpeeksi raskaalta kun lasta ei kuulu (saati että niitä lapsia aina tehtäisiin silloin kun halutaan), vielä isomman palan nosti kurkkuun ajatus omien vanhempien vanhenemisesta tai siitä, etteivät he ole täällä loputtomiin odottamassa niitä lapsenlapsia.

Se järkytys, kun huomaa ensimmäiset harmaat isän hiuksissa tai kuulee äidin väsyneen puolukkametsällä. Eivät he tästä enää nuorru, ja minäkin vanhenen joka vuosi. Minusta ei tule ikinä nuorta äitiä. Se on toki ollut oma valintani. Mutta kun sitä ei silloin tiennyt, että lasten saamiseen voi mennä näin kauan. Jos saamme lapsen, minusta tulee sitten varmaan juuri tuollainen kerrosvoileipävanhempi. Ei vielä, mutta ennen pitkää. Vanhempamme ovat nyt päälle kuudenkymmenen, vanhempia kuin omat isovanhempani saadessaan ensimmäiset lapsenlapsensa. He eivät näytä vanhoilta vielä tai silmissäni yhtään sen vanhemmilta kuin 10 vuottakaan sitten (lukuun ottamatta niitä harmaita hiuksia), mutta tiedän, että he vanhenevat vuosi vuodelta. Tiedän, etteivät he ole noin virkeitä ikuisesti. Ja se pelottaa. Minulle on ihan sama, kuinka puristuksissa olen minkä hyvänsä leivän välissä, kunhan siellä molemmilla puolilla on jotain. Omat lapset ja oma perhe, ne ovat kaikkein tärkeintä maailmassa. Ketä nyt haittaisi pitää huolta molemmista?

Kuulin vastikään tuttavapariskunnasta, joka oli adoptoinut lapsen ulkomailta. En ollut tiennyt adoptioprosessista mitään, vaan yhtäkkiä eräänä päivänä edessäni oli kuva, jossa oli maailman onnellisimman näköinen pieni perhe. Ja maailman kaunein lapsi. Tuijottelin kuvaa koko päivän ja itkinkin. Kuvasta huokui niin suuri onni ja ilo, etten voinut olla kuin onnellinen heidän puolestaan. Jostain syvältä hiipi kuitenkin myös kateus. Se mahdottoman ikävä tunne, jota et haluaisi tuntea, mutta joka on kuitenkin aina läsnä, halusit tai et. Minulla ei ole mitään syytä olla kateellinen heille, jotka ovat odottaneet adoptiolasta 5 pitkää ja raskasta vuotta. Kuitenkin halusin itse olla siinä tilanteessa. Siinä kuvassa. Olin kateellinen heille siitä mitä meillä ei vieläkään ole. Siitä mitä he ovat saaneet, mutta me emme. Perheen. He ovat sen todellakin ansainneet, siitä ei ole epäilystä. Mutta niin olemme mekin.

Tunnen kateutta myös siskoani kohtaan. Raskaus on nyt siinä vaiheessa, jolloin sitä ei voi olla enää huomaamatta. Vaikka hän ei olekaan raskautta julkisesti kuuluttanut, ovat ihmiset alkaneet huomata. Sekä tutut että tuntemattomat. Siskon Facebook-sivu täyttyy onnitteluista ja pyynnöistä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme pyytävät häntä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme, joita minäkin niin mielelläni useammin näkisin. Minua ei pyydetä mukaan. En kuulu joukkoon. Minä en ole kenenkään äiti. Haluaisin kyllä olla. Haluaisin niin mukaan mammatreffeille. Ehkä pian pääsen? Ehkä ei kauaa enää tarvitse olla kateellinen?

Kolmas kerta toden sanoo?

Uusi kierto on viimeinkin alkanut, ja uusi hoitokierto voidaan vihdoinkin aloittaa. 3. IVF. Olisiko se nyt sitten tämä, josta viimein tärppää? Sopii toivoa.

Vuoto alkoi Primolutin lopettamisesta kolmen päivän päästä. Primolut ei siis viivästyttänyt vuodon alkamista yhtä paljon kuin Lugesteron (6 päivää), mutta kierto venyi silti 39 päivään. Söin Primolutia kaiken kaikkiaan 13 päivää. Lääkärillä oli kai tarkoitus ajoittaa kierron alku tiettyyn ajankohtaan, koska söin niitä muutaman päivän yli kuukautisten oletetun alkamisajankohdan. Googlaamalla on selvinnyt, että Primolutia käytetään ihan yleisesti kuukautisten siirtoon. Primoluteista tuli ihan samanmoiset raskausoireet kun Lugeistakin. Oli palelua, hikoilua, pahoinvointia jne. Jopa lämmöt nousivat hetkellisesti. Onneksi tämä on jo niin tuttua edellisistä hoitokierroista, etten uskalla edes oman pääni sisällä ajatella, että kyse olisi jostain muusta kun lääkkeiden aiheuttamista oireista, saati sanoa sitä ääneen. En enää usko, että olen raskaana ennen kun näen ne kuuluisat kaksi viivaa. Ehkä sitä ennemminkin heräisi toiveet, jos ei tulisi mitään oireita! Siskokin sanoi samaa: siinä kierrossa kun plussa tuli, ei olisi mistään muusta tiennyt olevansa raskaana kun siitä positiivisesta raskaustestistä!

Olen käynyt – ainakin luulen niin – kaikki mahdolliset raskausoireet läpi mitä vaan naisella voi olla, joten en usko, että enää mikään oire herättää sen kummempia toiveita. Raskaustestejä en ole enää pitkään aikaan tuhlannut kuten silloin alussa. Odotan kiltisti ja kärsivällisesti ensin, että kuukautiset ovat myöhässä ennen kun uskallan edes toivoa moista. Jos joskus hairahdun miettimään, voisinko sittenkin olla raskaana, mies tiputtaa minut kyllä nopeasti maan pinnalle. Ja ehkä ihan hyvä niin. Minun parastani hän vain ajattelee. Sitä vaan pettyy entistä pahemmin, jos erehtyy mitään sellaista edes ajattelemaan. Mielenkiintoista tulee kyllä olemaan, jos joskus raskaaksi tulen, nähdä, tuleeko oireita ja miltä se oikeasti tuntuu. Sitä niin luulee tietävänsä, miltä tuntuu olla raskaana, mutta oikeasti ei tiedä mitään.

Menopur-pistokset on aloitettu eilen. Onneksi päätin aloittaa pistokset illalla, enkä aamulla ennen töihin lähtöä. Aikamoinen show. Lääkkeen sekoitus oli nimittäin ainakin nyt ensimmäisellä kerralla aikaa ja keskittymistä vaativaa puuhaa, mutta lopulta siitä yhdessä selvittiin. Enpä olisi uskonut, että tarvitsemme kulmapihtejä sekoitusneulan irroittamiseen lääkeruiskusta, niin tiukalle se meni.. Ja niitä ei muuten tullut paketin mukana, vaikka näköjään olisi tarvinnut. Vähän nauratti, mutta vähän myös hirvitti, että jokin menee rikki tai pieleen ja kalliit lääkkeet hukkaan ja pitää tehdä uusi reissu apteekkiin. Tämä nyt vaan on sellainen asia, joka pitää tehdä oikein. Siksi nämä pistokset ovatkin niin stressaavia, kun voi itse mokata koko hoidon vaikkapa unohtamalla yhden päivän pistoksen tai pistämällä väärän määrän tai vaikkapa hajottamalla sen ruiskun niillä kulmapihdeillä. Tarkkana täytyy siis olla ja etenkin tässä tilanteessa tulee kyllä korvista savua, jos joku kehtaa tulla sanomaan sen kuuluisan (ja maailman typerimmän) neuvon, joka auttaa kuulemma niin hyvin lapsettomuuteen: “Älkää ajatelko koko asiaa niin kyllä se sitten tapahtuu!” Mutta ei mennä tähän sen enempää kun on sanomattakin selvää, että se on täysin mahdotonta. Mutta kuukauden positiivisena asiana täytyy vielä sanoa, että kyllä lämmitti mieltä kun apteekin tiskillä kävi ilmi, että 641,97 euron arvoisesta laskusta minulle jäi itse maksettavaksi 3 euroa Kela-korvausten jälkeen! Ja tuo oli tosiaan vasta se Menopur. Hakematta on vielä Orgalutran, Ovitrelle ja Lugesteron (joista kaksi viimeksi mainittua eivät tosin ole valitettavasti Kela-korvattavia). Kyllä näiden laskujen kanssa oltaisiin pulassa ilman Kelaa!

Ensimmäinen ultra on maanantaina. Punktio on näillä näkymin lokakuun ensimmäisellä viikolla. Lyhyellä kaavalla mennään tälläkin kertaa, ja toivotaan kovasti Menopurin sisältävän LH:n parantavan alkioiden laatua verrattuna aikaisempiin hoitoihin, jolloin käytössä oli eri lääke. Kunpa jäisi tällä kertaa jotain pakkaseenkin (niitä huuruneniä meillekin kiitos!), vaikka tärkeintä on tietenkin saada edes se yksi mahdollisimman hyvä alkio, jotta päästään siirtoon - ja mieluusti vielä onnistuneeseen siirtoon. Olisin valmis myös kahden alkion siirtoon, jos tällä kertaa saisimme toisenkin siirtokelpoisen alkion. Mutta pelkäänpä ettei lääkäri siihen suostu, etenkin kun lähisuvussamme on monikkoraskaushistoriaa (luomu). Meille on tehty selväksi, että kaksi alkiota siirretään vain hyvin harvinaisissa tapauksissa ja meidän tapauksessamme siihen tuskin päädytään. Tosin samaahan lääkäri sanoi pitkän kaavan hoidosta ensin, mutta nyt sitäkin jo harkitaan. Minä en pahastuisi kaksosista, eikä mieskään. Siinähän ne lapset olisivat sitten kerralla saatu. Ei tarvitsisi huolehtia siitä, ehditäänkö/pystytäänkö saamaan enää toista. Kaksoset olisivat unelmien täyttymys. Ihan oikeasti. Meille ainakin. Ymmärrän toki monikkoraskauksien aiheuttamat riskit, jonka vuoksi alkioita pyritäänkin siirtämään vain se yksi kerrallaan. Mutta kun kahdella alkiolla olisi kaksinkertaiset mahdollisuudet onnistua ja saada edes se yksi lapsi. Mitä jos meitä ei haittaa jos tulee kaksi? Kolme on ehkä sitten jo liikaa, mutta mielestäni silti parempi kun ei yhtään. Onko teidän muidenkin lääkäreillä ollut yhtä tiukka linja kahden alkion siirtämisen suhteen?

Usko huomiseen

Olo on toiveikas. Olen nimittäin juuri tajunnut, että nimenomaan Menopurin avulla voidaan saada aikaiseksi paremman laatuisia munasoluja, vaikka lääkäri ei suoraan niin sanonutkaan. Niin ovat kuitenkin sanoneet lukuisat muut lääkärit muille lapsettomille. Vaati vain vähän Googlen apua ja kaikki se tieto oli edessäni. Oma lääkärimme sanoi, että tehdään pientä hienosäätöä. “Vain pieni muutos aikaisempaan.” Minusta tämä on kuitenkin isompi juttu.

Menopurissa on LH-hormonia, mitä ei esim. Gonal-F:ssä ole. Jos minulla on alhaisen puoleinen LH-taso, miksei tällä olisi merkitystä? Monet ovat saaneet Menopurilla aikaan vähemmän, mutta parempilaatuisia munasoluja. Juuri sitä mitä mekin toivomme. Tuntuu, että tähän asti munasoluja on kehittynyt hurja määrä nimenomaan laadun kustannuksella. Tuntuu myös siltä, että tällä tavalla niitä on mennyt myös iso määrä hukkaan vaan siitä syystä, etteivät ne ole olleet tarpeeksi kypsiä keräyshetkellä. Onneksi munarakkulareservini ovat vielä hyvät, eikä viitteitä aikaisiin vaihdevuosiin tai munasarjojen toiminnan hiipumiseen ole ainakaan vielä näkyvissä. Se olisikin tosi pelottavaa. Kaksi edellistä hoitoa on nyt noudattanut täsmälleen samaa kaavaa sekä lääkkeiden että lopputuloksen osalta, joten ei voi olla enää kyse sattumasta. On aika kokeilla jotain muuta, koska selvästikään se, mitä aikaisemmin tehtiin, ei toimi.

Kulautan pienen valkoisen tabletin alas kurkusta. Paketissa lukee Primolut-Nor 10mg. Tätäkään lääkettä en ole aikaisemmin käyttänyt. Primolutilla varmistetaan, että olosuhteet seuraavaa kiertoa ja tulevaa IVF:ää varten ovat parhaat mahdolliset. En tiedä, miksi lääkäri valitsi Primolutin Lugesteronin sijaan. Ilmeisesti se on vähän miedompi. Tai ehkä tämäkin on hienosäätöä. Kenties pieni, mutta merkittävä muutos aikaisempaan. Nähtäväksi myös jää, siirtääkö tämäkin kuukautisia useilla päivillä, kuten Lugesteron tekee. Tänään otin ensimmäisen tabletin. Tänään voin siis sanoa aloittaneeni vihdoin hoidot uudelleen. Vaikka taukokierrot ja loma tekevät hyvää, tiedän, ettei toiveemme lapsesta tule yhtään lähemmäksi ilman näitä lääkkeitä ja pistoksia. Siksi otan ne enemmän kuin mielelläni. Olen lähestulkoon kokokaan luopunut toivosta tulla luomusti raskaaksi. Tai ainakin se olisi todellinen ihme. Ja sehän on jo aikaisemmin todettu, että ne ihmeet tapahtuvat muille.

Olen koko kesän odottanut, että hoitoja päästään jatkamaan. Vaikka hormonien syöminen ei ole erityisen mukavaa, puhumattakaan pistoksista, odotan niiden aloittamista aina silti malttamattomana. Silloin tunnen tekeväni jotain, jolla voi oikeasti olla jotain merkitystä. Käännän siis katseeni syyskuun loppuun ja kolmanteen IVF:ään, jonka - enemmän kun mitään muuta - toivon tuottavan vihdoin tulosta. Lapsettomuudelle ei ole löytynyt mitään syytä, joten voimme ihan hyvin onnistua. Joskus pienilläkin asioilla on suuri merkitys. Pieni hienosäätö saattaa tuoda elämäämme suuren sisällön. Sen, mitä kaikkein eniten toivomme. Toivon, että pääsen joku päivä kertomaan onnestamme. Kuinka toiveemme vihdoinkin täyttyivät. Toivon, että voin joku päivä lausua ne kaksi maagista sanaa ääneen: “Olen raskaana. “ Se päivä ei ole vielä tänään, mutta ehkä pian. Noin kuukauden päästä on edessä kolmas punktio ja alkionsiirto. Tuntuu kuin olisin taas askeleen lähempänä vauvahaavetta. Hyvin pienen ja epävarman askeleen, mutta kumminkin.

Testituloksia

Saimme vihdoin odotetut tulokset lisätutkimuksista. Ei löytynyt kromosomien dislokaatioita, geenimutaatioita, tukostaipumusta, lisämunuaisen vasta-aineita, eikä mitään muutakaan. Sanat “normaali löydös” ja “negatiivinen” toistuvat papereissa ja lääkärin puheessa. Istun lääkäriä vastapäätä tutulla sinisellä tuolilla ja huokaan helpotuksesta. Paperissa tosiaan lukee: “Tutkituissa soluissa todetaan 46 rakenteellisesti normaalia kromosomia.” Ja perässä vielä maininta: “Sukukromosomit ovat XX, naisen.” Miehellä vastaavasti XY. Lääkäri vielä vahvistaa sen: meistä ei löytynyt mitään vikaa. Ei mitään syytä, miksi emme voisi tulla raskaaksi. Vielä on toivoa saada lapsi omilla soluilla. Tai ainakaan kukaan ei ole todistanut sitä mahdottomaksi.

Vaikka olemme toki iloisia ja helpottuneita tuloksista, vastauksia, joita niin kovasti toivoimme, emme saaneet vieläkään. Tämä sama piinaava epätietoisuus jatkuu aina vaan. Kai sen kanssa on vaan opittava elämään. On jaksettava uskoa, vaikka mitään varmuutta ei edelleenkään ole siitä, että mitään tapahtuu vielä moneen kuukauteen tai jopa moneen vuoteen. Ehkä en tule raskaaksi koskaan, enkä saa koskaan tietää, miksi. Eniten pelottaa se, että aikaa kuluu epäonnistuneissa hoidoissa niin kauan, että olen liian vanha adoptiovanhemmaksi. Olisi ollut niin helppoa, jos olisi selvinnyt jokin syy, jota voi hoitaa. Mutta nyt tuntuu kuin etenisimme sokkona. Kokeillaan erilaisia variaatioita hoidoista ja lääkkeistä ja toivotaan, että joku yhdistelmistä toimii. Montahan IVF:ää tässä onkaan vielä edessä....

Hoidot siis jatkuvat, ja ensi kuussa on edessä kolmas IVF. Toistaiseksi jatkamme lyhyellä kaavalla, mutta myöhemmin saattaa edessä olla myös pitkällä kaavalla tehty IVF. Alunperin lääkäri oli ehdottomasti pitkää kaavaa vastaan, koska munasarjani reagoivat niin voimakkaasti stimulaatioon, mutta nyt sekin on harkinnassa. Hyperstimulaation riski on suuri, mutta olen valmis kokeilemaan pitkää kaavaa siitäkin huolimatta, jos mikään muu ei auta. Ollaanhan tässä jo aika epätoivoisia. Vaikka hirvittäähän se vähän.

Tässä seuraavassa hoitokierrossa on käytössä uutena lääkkeenä Menopur. Sen tarkoituksena on nostaa LH-tasoa, koska se on ollut minulla ehkä hieman alhainen. Pientä hienosäätöä siis. Muuten lääkkeet on samat kun ennenkin. Tähän parhaillaan menossa olevaan kiertoon sain reseptin Primolutia, joka on keltarauhasvalmiste, aivan kuten lugetkin. Mikä parasta - tabletit niellään, ja ovat vieläpä halvempia kuin luget! Tästä se taas lähtee. Jostain pitäisi taas kaivaa uskoa siihen, että tämä kerta olisi erilainen. Paras varmaan yrittää ottaa mahdollisimman rennolla asenteella. Onnistuu, jos onnistuu. Jos ei niin ei. Kummassakaan tapauksessa en ole voinut lopputulokseen itse vaikuttaa. Tapahtukoon kuten on tarkoitettu. Mutta olisihan se jo aika saada ne kaksi viivaa muuhunkin kun ovulaatiotestiin.

Lomaa lapsettomuudesta

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta. Tarvitsin hieman lomaa koko lapsettomuudesta ja sen ajattelemisesta. Itsesäälistä, surusta, negatiivisista ajatuksista, peloista. Kaikesta. Nyt olen kuitenkin täällä taas, ja olo on kuin uudesti syntynyt! Maailma näyttää jälleen suht koht siedettävältä paikalta, ja jaksan taas uskoa, että kyllä mekin vielä... Pahin suossa tarpominen on takanapäin. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki, ja nyt ollaan kai siinä alamäessä. Olo on kevyt, mieli rauhoittunut, enkä mieti lapsettomuutta edes joka päivä. On niin paljon parempi olla. On ihana huomata, että elämäniloa on vielä tallella, vaikkei silti mikään olekaan kuin ennen. Onhan lapsettomuus usein silti mielessä, mutta enimmäkseen taka-alalla. Olen lakaissut sen hetkeksi mielessäni maton alle ja antanut olla siellä. Nauttinut kesästä ja siitä, että olen voinut elää elämääni ilman hormoneja ja lääkärissä ravaamista. Kun syksy tulee, lakaistaan lapsettomuuden tuska taas maton alta esille ja eletään sen kanssa niin hyvin kun voidaan. Varmaan ne kaikki tunteet tulevat vielä takaisin, mutta tällä hetkellä on hyvä olla näin. Tällä hetkellä voin olla näin. Huolettomana, kerrankin. Tarvitsen näitä voimia, joita olen kesän ajan kerännyt. Toivottavasti te lukijat ette ole kaikonneet minnekään. Tarvitsen teitä edelleen.

Siskon raskaus etenee nyt jo neljännellä kuulla. Olen asian kanssa jo niin sinut, että kävimme jopa yhdessä kiertelemässä lastenvaatekirpputoreja, vieläpä omasta ehdotuksestani. Olen tavattoman ylpeä siitä, että pystyn jo iloitsemaan hänen puolestaan ja odotan innolla tammikuuta, jolloin minusta tulee ensimmäistä kertaa elämässäni täti. En enää itke kun ajattelen, että hän on raskaana, vaikka minun pitäisi olla. Olisi pitänyt olla jo ajat sitten. Sen sijaan ostin hänelle pienen bodyn, jossa on elefantteja. Voi kuinka onkaan tehnyt mieli hypistellä ja ostaakin noita ihania pieniä vauvanvaatteita, pieniä bodyja, sukkia ja potkupukuja. Ne ovat niin kauniita. Ja ne tuoksuvat vielä vauvalle. Nyt sain hypistellä niitä sydämeni kyllyydestä, tuntematta syyllisyyttä siitä, että hankin jotain sellaista, jolle ei välttämättä tule koskaan käyttöä. Pelkäämättä huonoa karmaa. Oma lapsemme ei ole vielä saanut alkuaan, en tiedä saako koskaan. Jollain keinolla kuitenkin, ainakin uskon, että meistä tulee vielä vanhempia. Sitten joskus.

No missä sitten mennään hoitojen osalta. Luovutin 10 putkiloa verta kromosomi- , dna- ja vasta-ainetutkimuksiin jokin aika sitten. Mieheltä tutkitaan kromosomit ja dna. Häneltä riitti tosin yksi putkilo verta. Ja vieläkö mietin, mistähän johtuu, että olen sisäistänyt vahvasti ajatuksen, että vika on minussa!? Ihmekös, kun suurin osa tutkimuksista tehdään edelleen minulle. Silti lääkäri jaksaa aina mainita, että vika voi olla kummassa tahansa, tai molemmissa. Tuloksia joudumme vielä odottelemaan kolmisen viikkoa ja jos IVF-hoito vielä tehdään, tehdään se aikaisintaan syyskuussa. Seuraava lääkärikäynti on varattu elokuun lopulle. Silloin tiedämme enemmän. Silloin tiedämme, voimmeko saada koskaan yhteistä lasta. Nuo kromosomi- ja dna-virheet pelottavat suunnattomasti. Niille kun ei sitten kai voi mitään tehdä. Se on sitten siinä oman biologisen lapsen osalta. Mutta nyt yritän olla ajattelematta sitä. Toivoa on niin kauan kunnes toisin todistetaan.

Jälkitarkastus

Kävin tänään IVF:n jälkitarkastuksessa. Olipa taas suhteellisen rankka reissu, eikä sieltä kuivin silmin tälläkään kertaa selvitty. Pidättelin kyyneliä jo vastaanotolla, mutta hanat aukesivat vasta kun pääsimme ulos. Seuraavaan eli kolmanteen IVF:ään päästään todennäköisesti vasta syyskuussa, eikä elokuussa, kuten olin luullut. Pitäisihän se jo tietää, ettei näissä asioissa mikään mene niin kuin on suunnitellut! Harmistus oli suuri, kun kuulin, että lisätutkimukset, joihin sain lähetteen, voidaan tehdä vasta 6-8 viikon päästä tämän viimeisen kierron alkamispäivästä. Tulosten saamisessakin menee muutama viikko. Ja minä kun olisin mennyt verikokeeseen samantien.

Pääsen siis tutkimuksiin vasta heinäkuun lopussa. Miehen siittiöiden dna-tutkimus tehdään jo tällä viikolla. Kromosomit, dna ja tukostaipumus tutkitaan sekä muutama vuosi sitten tehty keliakia-testini uusitaan. Kalliita testejä, joita ei kaikille tehdä. Testejä, joita ei tehdä, ellei todella ole tarvetta. Pelottaa, mitä niistä selviää. Lääkärin mukaan lisätutkimukset ovat tässä kohtaa perusteltuja, koska tiedämme edelleenkin niin kovin vähän, mistä tämä lapsettomuus johtuu. Tiedämme, että alkiomme ovat huonolaatuisia, mutta emme tiedä miksi. Olisi kiva saada vihdoin vastauksia. Mikäli nämä tutkimukset edesauttavat tulevien hoitojen onnistumista - tai saamme edes vastauksia, olen valmis mihin vain. Maksoi mitä maksoi. Menkööt kaikki säästöt.

Huonot uutiset eivät toki loppuneet siihen. Siinä hoitopöydällä maatessani sain kuulla, että näyttäisi siltä, että ovulaatio on jo mennyt. Salakavalasti hiipien, minun huomaamattani. En voinut uskoa korviani. Ovulaatio ei ole vielä kertaakaan jäänyt minulta huomaamatta. En ollut ehtinyt edes aloittaa tikuttamista. Ovulaatio on ollut joka kuukausi vasta noin kp23. Paitsi nyt. 

Koska ovulaatio pääsi näin yllättämään, on luomuraskaus lähestulkoon pois suljettu tässä kuussa. Kyllä harmittaa, vaikka tiedän, että todennäköisesti ei olisi onnistunut kuitenkaan. Lääkärikin sanoi, että tähän IVF:n jälkeiseen välikiertoon ei kannata kauheasti laittaa toiveita, mutta yhtään mahdollisuutta en haluaisi silti laittaa hukkaan. Se on sellainen henkireikä, jota ilman ei jaksa. Vaikka se mahdollisuus olisi kuinka pieni, se on kuitenkin mahdollisuus, ja tarvitsemme niistä jokaisen. Riittää kun on edes vähän toivoa, ja joka kuukausi mahdollisuus, vaikka pienikin. En tiedä miten näin pääsi käymään, kun olen niin teillekin kehuskellut, että tiedän tasan tarkkaan, mitä kehossani tapahtuu milloinkin. Hämmentävää huomata, etten tiedäkään yhtään mitään. Lääkäri epäilee, että IVF:t ovat “buustanneet” omaa hormonitoimintaani. Minähän ovuloin ihan normaalin ihmisen aikaan! Ja ensimmäistä kertaa kierto ei veny 32-34 päivään. Jos siis jotain positiivista.

Voiko suruun kuolla?

Maailma tuntuu nyt juuri tällä hetkellä niin kovin synkältä paikalta elää. Hapuilen pimeässä, etsien poispääsyä, mutta en löydä tietä ulos. En näe mitään, en tiedä mitä tehdä. Tuntuu kuin olisin etsinyt tietä ulos pienen ikuisuuden, mutta vaikka kuinka etsin, en löydä. On kesä, mutta miksi täällä on niin pimeää? Näen kaukana pilkahduksia muusta maailmasta. Siellä näkyy valoa. Joku työntää lastenvaunuja. Näen pyöristyviä vatsoja ja onnellisia hymyjä. Näen siskoni. Minäkin tahtoisin olla siellä. Siellä missä paistaa aurinko. Haluaisin siskoni viereen, vertailemaan vatsakumpujamme. Silmänräpäyksessä näky katoaa, ja ympärilläni on jälleen vain sysimustaa pimeyttä. Yritän suunnistaa pimeydessä, mutta tuskin näen eteeni. Yritän suunnata kohti pientä valopilkkua kaukana edessä päin, mutta askel askeleelta se tuntuu ajautuvan yhä vain kauemmas. Minä ja suruni, me olemme tässä kamalassa paikassa kaksin. Onkohan täältä ulospääsyä ollenkaan?

Mietin, voiko suruun kuolla. Kai siihen voi. Ainakin surusta voi sairastua. Luulen, että minulle on käynyt juuri niin. En ole koskaan ennen sairastanut näin paljon kun nyt hoitojen ja tämän lapsettomuussurun aikana. Kun itken, koko kehoni itkee. Mitä enemmän suren, sitä syvemmälle pimeyteen eksyn ja sitä kauemmas tuo yksi pieni valonpilkahdus katoaa. Mitä apeampi on mieleni, sitä huonommin kehoni voi, ja sitä pienemmät mahdollisuudet sillä on kasvattaa uutta elämää. Kohti valoa on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta mistä saan voimaa? Miten tästä surusta voi ikinä päästä irti? Loppuuko tämä tuska koskaan vai vaellanko ikuisesti pimeydessä? Miten paljon yhden ihmisen harteille voidaan antaa kannettavaa? Miten kukaan jaksaa tämän taakan alla, murtumatta? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Mitä mieheni on tehnyt ansaitakseen tämän? Emmekö ole jo kärsineet tarpeeksi? Mihin voi valittaa? Mistä elämäniloa voi ostaa? Täällä sitä tarvittaisiin.

On paljon kysymyksiä, joita kyselen ääneen täällä pimeässä. Kukaan ei niihin kuitenkaan vastaa. Liekö kukaan edes kuule ääntäni. Se on ehkä niin hento, eikä enää kanna kovin kauas. Sekin on väsynyt. Väsynyt siihen, ettei kukaan kuule. Väsynyt siihen, ettei kukaan vastaa. Käperryn pimeimmistä pimeimpään nurkkaan ja vaikka en luovuta, annan epätoivon ja surun vallata mieleni ja ruumiini. Ainakin hetkeksi jään tähän. On niin paha olla.