Testituloksia

Saimme vihdoin odotetut tulokset lisätutkimuksista. Ei löytynyt kromosomien dislokaatioita, geenimutaatioita, tukostaipumusta, lisämunuaisen vasta-aineita, eikä mitään muutakaan. Sanat “normaali löydös” ja “negatiivinen” toistuvat papereissa ja lääkärin puheessa. Istun lääkäriä vastapäätä tutulla sinisellä tuolilla ja huokaan helpotuksesta. Paperissa tosiaan lukee: “Tutkituissa soluissa todetaan 46 rakenteellisesti normaalia kromosomia.” Ja perässä vielä maininta: “Sukukromosomit ovat XX, naisen.” Miehellä vastaavasti XY. Lääkäri vielä vahvistaa sen: meistä ei löytynyt mitään vikaa. Ei mitään syytä, miksi emme voisi tulla raskaaksi. Vielä on toivoa saada lapsi omilla soluilla. Tai ainakaan kukaan ei ole todistanut sitä mahdottomaksi.

Vaikka olemme toki iloisia ja helpottuneita tuloksista, vastauksia, joita niin kovasti toivoimme, emme saaneet vieläkään. Tämä sama piinaava epätietoisuus jatkuu aina vaan. Kai sen kanssa on vaan opittava elämään. On jaksettava uskoa, vaikka mitään varmuutta ei edelleenkään ole siitä, että mitään tapahtuu vielä moneen kuukauteen tai jopa moneen vuoteen. Ehkä en tule raskaaksi koskaan, enkä saa koskaan tietää, miksi. Eniten pelottaa se, että aikaa kuluu epäonnistuneissa hoidoissa niin kauan, että olen liian vanha adoptiovanhemmaksi. Olisi ollut niin helppoa, jos olisi selvinnyt jokin syy, jota voi hoitaa. Mutta nyt tuntuu kuin etenisimme sokkona. Kokeillaan erilaisia variaatioita hoidoista ja lääkkeistä ja toivotaan, että joku yhdistelmistä toimii. Montahan IVF:ää tässä onkaan vielä edessä....

Hoidot siis jatkuvat, ja ensi kuussa on edessä kolmas IVF. Toistaiseksi jatkamme lyhyellä kaavalla, mutta myöhemmin saattaa edessä olla myös pitkällä kaavalla tehty IVF. Alunperin lääkäri oli ehdottomasti pitkää kaavaa vastaan, koska munasarjani reagoivat niin voimakkaasti stimulaatioon, mutta nyt sekin on harkinnassa. Hyperstimulaation riski on suuri, mutta olen valmis kokeilemaan pitkää kaavaa siitäkin huolimatta, jos mikään muu ei auta. Ollaanhan tässä jo aika epätoivoisia. Vaikka hirvittäähän se vähän.

Tässä seuraavassa hoitokierrossa on käytössä uutena lääkkeenä Menopur. Sen tarkoituksena on nostaa LH-tasoa, koska se on ollut minulla ehkä hieman alhainen. Pientä hienosäätöä siis. Muuten lääkkeet on samat kun ennenkin. Tähän parhaillaan menossa olevaan kiertoon sain reseptin Primolutia, joka on keltarauhasvalmiste, aivan kuten lugetkin. Mikä parasta - tabletit niellään, ja ovat vieläpä halvempia kuin luget! Tästä se taas lähtee. Jostain pitäisi taas kaivaa uskoa siihen, että tämä kerta olisi erilainen. Paras varmaan yrittää ottaa mahdollisimman rennolla asenteella. Onnistuu, jos onnistuu. Jos ei niin ei. Kummassakaan tapauksessa en ole voinut lopputulokseen itse vaikuttaa. Tapahtukoon kuten on tarkoitettu. Mutta olisihan se jo aika saada ne kaksi viivaa muuhunkin kun ovulaatiotestiin.

Lomaa lapsettomuudesta

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta. Tarvitsin hieman lomaa koko lapsettomuudesta ja sen ajattelemisesta. Itsesäälistä, surusta, negatiivisista ajatuksista, peloista. Kaikesta. Nyt olen kuitenkin täällä taas, ja olo on kuin uudesti syntynyt! Maailma näyttää jälleen suht koht siedettävältä paikalta, ja jaksan taas uskoa, että kyllä mekin vielä... Pahin suossa tarpominen on takanapäin. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki, ja nyt ollaan kai siinä alamäessä. Olo on kevyt, mieli rauhoittunut, enkä mieti lapsettomuutta edes joka päivä. On niin paljon parempi olla. On ihana huomata, että elämäniloa on vielä tallella, vaikkei silti mikään olekaan kuin ennen. Onhan lapsettomuus usein silti mielessä, mutta enimmäkseen taka-alalla. Olen lakaissut sen hetkeksi mielessäni maton alle ja antanut olla siellä. Nauttinut kesästä ja siitä, että olen voinut elää elämääni ilman hormoneja ja lääkärissä ravaamista. Kun syksy tulee, lakaistaan lapsettomuuden tuska taas maton alta esille ja eletään sen kanssa niin hyvin kun voidaan. Varmaan ne kaikki tunteet tulevat vielä takaisin, mutta tällä hetkellä on hyvä olla näin. Tällä hetkellä voin olla näin. Huolettomana, kerrankin. Tarvitsen näitä voimia, joita olen kesän ajan kerännyt. Toivottavasti te lukijat ette ole kaikonneet minnekään. Tarvitsen teitä edelleen.

Siskon raskaus etenee nyt jo neljännellä kuulla. Olen asian kanssa jo niin sinut, että kävimme jopa yhdessä kiertelemässä lastenvaatekirpputoreja, vieläpä omasta ehdotuksestani. Olen tavattoman ylpeä siitä, että pystyn jo iloitsemaan hänen puolestaan ja odotan innolla tammikuuta, jolloin minusta tulee ensimmäistä kertaa elämässäni täti. En enää itke kun ajattelen, että hän on raskaana, vaikka minun pitäisi olla. Olisi pitänyt olla jo ajat sitten. Sen sijaan ostin hänelle pienen bodyn, jossa on elefantteja. Voi kuinka onkaan tehnyt mieli hypistellä ja ostaakin noita ihania pieniä vauvanvaatteita, pieniä bodyja, sukkia ja potkupukuja. Ne ovat niin kauniita. Ja ne tuoksuvat vielä vauvalle. Nyt sain hypistellä niitä sydämeni kyllyydestä, tuntematta syyllisyyttä siitä, että hankin jotain sellaista, jolle ei välttämättä tule koskaan käyttöä. Pelkäämättä huonoa karmaa. Oma lapsemme ei ole vielä saanut alkuaan, en tiedä saako koskaan. Jollain keinolla kuitenkin, ainakin uskon, että meistä tulee vielä vanhempia. Sitten joskus.

No missä sitten mennään hoitojen osalta. Luovutin 10 putkiloa verta kromosomi- , dna- ja vasta-ainetutkimuksiin jokin aika sitten. Mieheltä tutkitaan kromosomit ja dna. Häneltä riitti tosin yksi putkilo verta. Ja vieläkö mietin, mistähän johtuu, että olen sisäistänyt vahvasti ajatuksen, että vika on minussa!? Ihmekös, kun suurin osa tutkimuksista tehdään edelleen minulle. Silti lääkäri jaksaa aina mainita, että vika voi olla kummassa tahansa, tai molemmissa. Tuloksia joudumme vielä odottelemaan kolmisen viikkoa ja jos IVF-hoito vielä tehdään, tehdään se aikaisintaan syyskuussa. Seuraava lääkärikäynti on varattu elokuun lopulle. Silloin tiedämme enemmän. Silloin tiedämme, voimmeko saada koskaan yhteistä lasta. Nuo kromosomi- ja dna-virheet pelottavat suunnattomasti. Niille kun ei sitten kai voi mitään tehdä. Se on sitten siinä oman biologisen lapsen osalta. Mutta nyt yritän olla ajattelematta sitä. Toivoa on niin kauan kunnes toisin todistetaan.

Jälkitarkastus

Kävin tänään IVF:n jälkitarkastuksessa. Olipa taas suhteellisen rankka reissu, eikä sieltä kuivin silmin tälläkään kertaa selvitty. Pidättelin kyyneliä jo vastaanotolla, mutta hanat aukesivat vasta kun pääsimme ulos. Seuraavaan eli kolmanteen IVF:ään päästään todennäköisesti vasta syyskuussa, eikä elokuussa, kuten olin luullut. Pitäisihän se jo tietää, ettei näissä asioissa mikään mene niin kuin on suunnitellut! Harmistus oli suuri, kun kuulin, että lisätutkimukset, joihin sain lähetteen, voidaan tehdä vasta 6-8 viikon päästä tämän viimeisen kierron alkamispäivästä. Tulosten saamisessakin menee muutama viikko. Ja minä kun olisin mennyt verikokeeseen samantien.

Pääsen siis tutkimuksiin vasta heinäkuun lopussa. Miehen siittiöiden dna-tutkimus tehdään jo tällä viikolla. Kromosomit, dna ja tukostaipumus tutkitaan sekä muutama vuosi sitten tehty keliakia-testini uusitaan. Kalliita testejä, joita ei kaikille tehdä. Testejä, joita ei tehdä, ellei todella ole tarvetta. Pelottaa, mitä niistä selviää. Lääkärin mukaan lisätutkimukset ovat tässä kohtaa perusteltuja, koska tiedämme edelleenkin niin kovin vähän, mistä tämä lapsettomuus johtuu. Tiedämme, että alkiomme ovat huonolaatuisia, mutta emme tiedä miksi. Olisi kiva saada vihdoin vastauksia. Mikäli nämä tutkimukset edesauttavat tulevien hoitojen onnistumista - tai saamme edes vastauksia, olen valmis mihin vain. Maksoi mitä maksoi. Menkööt kaikki säästöt.

Huonot uutiset eivät toki loppuneet siihen. Siinä hoitopöydällä maatessani sain kuulla, että näyttäisi siltä, että ovulaatio on jo mennyt. Salakavalasti hiipien, minun huomaamattani. En voinut uskoa korviani. Ovulaatio ei ole vielä kertaakaan jäänyt minulta huomaamatta. En ollut ehtinyt edes aloittaa tikuttamista. Ovulaatio on ollut joka kuukausi vasta noin kp23. Paitsi nyt. 

Koska ovulaatio pääsi näin yllättämään, on luomuraskaus lähestulkoon pois suljettu tässä kuussa. Kyllä harmittaa, vaikka tiedän, että todennäköisesti ei olisi onnistunut kuitenkaan. Lääkärikin sanoi, että tähän IVF:n jälkeiseen välikiertoon ei kannata kauheasti laittaa toiveita, mutta yhtään mahdollisuutta en haluaisi silti laittaa hukkaan. Se on sellainen henkireikä, jota ilman ei jaksa. Vaikka se mahdollisuus olisi kuinka pieni, se on kuitenkin mahdollisuus, ja tarvitsemme niistä jokaisen. Riittää kun on edes vähän toivoa, ja joka kuukausi mahdollisuus, vaikka pienikin. En tiedä miten näin pääsi käymään, kun olen niin teillekin kehuskellut, että tiedän tasan tarkkaan, mitä kehossani tapahtuu milloinkin. Hämmentävää huomata, etten tiedäkään yhtään mitään. Lääkäri epäilee, että IVF:t ovat “buustanneet” omaa hormonitoimintaani. Minähän ovuloin ihan normaalin ihmisen aikaan! Ja ensimmäistä kertaa kierto ei veny 32-34 päivään. Jos siis jotain positiivista.

Voiko suruun kuolla?

Maailma tuntuu nyt juuri tällä hetkellä niin kovin synkältä paikalta elää. Hapuilen pimeässä, etsien poispääsyä, mutta en löydä tietä ulos. En näe mitään, en tiedä mitä tehdä. Tuntuu kuin olisin etsinyt tietä ulos pienen ikuisuuden, mutta vaikka kuinka etsin, en löydä. On kesä, mutta miksi täällä on niin pimeää? Näen kaukana pilkahduksia muusta maailmasta. Siellä näkyy valoa. Joku työntää lastenvaunuja. Näen pyöristyviä vatsoja ja onnellisia hymyjä. Näen siskoni. Minäkin tahtoisin olla siellä. Siellä missä paistaa aurinko. Haluaisin siskoni viereen, vertailemaan vatsakumpujamme. Silmänräpäyksessä näky katoaa, ja ympärilläni on jälleen vain sysimustaa pimeyttä. Yritän suunnistaa pimeydessä, mutta tuskin näen eteeni. Yritän suunnata kohti pientä valopilkkua kaukana edessä päin, mutta askel askeleelta se tuntuu ajautuvan yhä vain kauemmas. Minä ja suruni, me olemme tässä kamalassa paikassa kaksin. Onkohan täältä ulospääsyä ollenkaan?

Mietin, voiko suruun kuolla. Kai siihen voi. Ainakin surusta voi sairastua. Luulen, että minulle on käynyt juuri niin. En ole koskaan ennen sairastanut näin paljon kun nyt hoitojen ja tämän lapsettomuussurun aikana. Kun itken, koko kehoni itkee. Mitä enemmän suren, sitä syvemmälle pimeyteen eksyn ja sitä kauemmas tuo yksi pieni valonpilkahdus katoaa. Mitä apeampi on mieleni, sitä huonommin kehoni voi, ja sitä pienemmät mahdollisuudet sillä on kasvattaa uutta elämää. Kohti valoa on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta mistä saan voimaa? Miten tästä surusta voi ikinä päästä irti? Loppuuko tämä tuska koskaan vai vaellanko ikuisesti pimeydessä? Miten paljon yhden ihmisen harteille voidaan antaa kannettavaa? Miten kukaan jaksaa tämän taakan alla, murtumatta? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Mitä mieheni on tehnyt ansaitakseen tämän? Emmekö ole jo kärsineet tarpeeksi? Mihin voi valittaa? Mistä elämäniloa voi ostaa? Täällä sitä tarvittaisiin.

On paljon kysymyksiä, joita kyselen ääneen täällä pimeässä. Kukaan ei niihin kuitenkaan vastaa. Liekö kukaan edes kuule ääntäni. Se on ehkä niin hento, eikä enää kanna kovin kauas. Sekin on väsynyt. Väsynyt siihen, ettei kukaan kuule. Väsynyt siihen, ettei kukaan vastaa. Käperryn pimeimmistä pimeimpään nurkkaan ja vaikka en luovuta, annan epätoivon ja surun vallata mieleni ja ruumiini. Ainakin hetkeksi jään tähän. On niin paha olla.

Kirje siskolle

Olin pelännyt tätä päivää. Vaikka tiesin, että se todennäköisesti vielä joskus tulisi, en arvannut, että näin pian. Siksi se tuli varoittamatta, enkä ehtinyt suojata itseäni. Tuska vyöryi ylitseni kuin valtava aalto. Se kaatoi minut maahan. Itkin ja lähes hyperventiloin kylpyhuoneen lattialla. Itkin ja huusin. En muista koskaan itkeneeni niin. Miehenikin luuli että joku on kuollut. Tuntui, etten saanut henkeä.

Kirjoitit minulle kirjeen. Kauniin kirjeen, jota en pystynyt ensimmäisellä kerralla lukemaan loppuun, koska se sattui liikaa. Nyt olen jo pystynyt lukemaan sen useamman kerran läpi, mutta en vielä kertaakaan ilman kyyneleitä. Kerroit, että sinun oli vaikea kirjoittaa minulle, ja olet sitä pelännyt. Et halunnut kuitenkaan viivyttää kertomista. Kerroit, että olet todella pahoillasi tästä meidän tilanteestamme, mutta vaikka kuinka toivoisit, et voi mitään sille tehdä. Tiedän. Se ei ole sinun syytäsi. Kerroit, että tekin olette yrittäneet lasta jo kohta vuoden. Et ole kertonut, koska en ole kysynyt. Arvelit, etten ole halunnut tietää. Olet ollut ihan oikeassa. Olen suojellut itseäni. Kerroit, kuinka olet toivonut, odottanut ja pettynyt koko pitkän syksyn ja talven, peläten, että teille käy samalla tavalla kuin meille. Että tekään ette voi saada lasta. Kunnes vihdoin sait sen kovasti odotetun toisen viivan testiin. Kerroit, että minusta tulee täti. Tässä kohtaa romahdin.

Älä ymmärrä väärin, olen onnellinen puolestasi. Haluan että tiedät, että ihan oikeasti olen. Olenkin sinulle sanonut, etten ikipäivänä toivoisi teille samaa tietä kun meille. En toivoisi kenellekään. Rakastan sinua, ja toivon sydämestäni, että kaikki menee hyvin ja saatte terveen lapsen syliinne kun on sen aika. Lapsesta tulee minullekin todella tärkeä.

Kaiken tämän keskellä en voi kuitenkaan olla tuntematta sisälläni suurta tuskaa omasta epäonnestamme, surua siitä, mitä meiltä vieläkin puuttuu. Viimeisestä epäonnistuneesta hoidosta on vielä niin kovin vähän aikaa, eivätkä haavat ole vielä parantuneet. Tiedät, miltä minusta tuntuu. Siksi valitsit sanasi varoen. Sinä tunnet minut parhaiten. Olemme aina olleet läheisiä, ja toivottavasti tulemme aina olemaan. Minäkään en halua, että tämä vaikuttaa väleihimme. Haluan olla läsnä sinun ja tulevan lapsenne elämässä siitä huolimatta, saammeko itse koskaan lasta vai emme. Raskasta se voi aika ajoin olla, mutta en jättäisi tätä kokemusta mistään hinnasta pois. Muistatko kun haaveilimme olevamme samaan aikaan raskaana ja että serkukset olisivat suunnilleen samanikäisiä? Ei se ole vielä pois suljettu vaihtoehto. Ehkä tulen vain vähän perässä..

Tuntuu kamalalta myöntää, kuinka olen itkenyt sitä, että tämä tapahtuu teille, eikä meille. Häpeän näitä ajatuksiani. Minä toivoin, että minusta tulisi äiti, mutta sinusta tulee äiti. Sinä saat kaiken sen, mitä olen toivonut itsekkäästi itselleni. Synnytät vanhemmillemme heidän ensimmäisen lapsenlapsensa, jonka toivoin ja ajattelin olevan minun tehtäväni. Olet pikkusiskoni, ja luulin ehtiväni ensin. Kuinka väärässä olinkaan. Elämä ei mene koskaan kuten sen suunnittelemme. Kuten sanoit, nämä asiat ovat jonkin korkeamman käsissä.

Olen tuntenut suunnatonta surua, katkeruutta ja kateutta, mutta myös huonoa omatuntoa tuollaisista tunteista, jotka ovat tehneet olostani vain entistäkin surkeamman. En haluaisi tuntea näitä tunteita, mutta tunnen silti. Tämänhän pitäisi olla iloinen asia, ja se onkin. En halua, että meidän surumme varjostaa teidän onneanne. Ymmärrän, miksi sinua pelotti kertoa minulle. En olisi halunnutkaan sinun näkevän minua tällaisena. Onneksi sinä ymmärrät minua. Tiedän, että ymmärrät. Olethan siskoni, ja tukenut minua koko tämän ajan surussani. Olen siitä kiitollinen. Olen myös kiitollinen, että kerroit minulle ensimmäisten joukossa. Olen myös kiitollinen, että uskalsit kertoa. Se ei ole varmastikaan ollut helppoa.

Tiedät, etten tarkoita pahaa, mutta en voi olla ajattelematta, että samaan aikaan kun minusta valuu verenä pois se pienikin elämänalku, jonka sain edes hetken tuntea sisälläni, sinä tunnet ensimmäisiä oireita, joita sisälläsi kasvava lapsi tuo mukanaan. Sinä saat kokea kaiken sen, mistä olen jo niin pitkään haaveillut. Kunpa voisin olla tukenasi. Ja tulenkin vielä olemaan. Minulla on niin paljon kysyttävää. Mutta ymmärräthän, että tämä uutinen vaatii vähän sulattelua ja totuttelua. En ole valmis kohtaamaan sinua vielä. Annathan minulle aikaa.

Rakkaudella,
sisko

Asemalla

Nyt on itkut itketty, ainakin uskallan varovaisesti sanoa sen ääneen. Enempää ei taida kyyneleitä yhdeltä ihmiseltä tullakaan. Olen antanut itselleni luvan surra, koska minulla on siihen täysi oikeus. Taas kerran menetin jotain mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Miten se voikin tuntua niin pahalta? Miten kaipaus voikaan olla näin suuri? Minulle on aina ollut selvää, että haluan perheen ja lapsia. On raskasta, kun niin luonnollinen asia kun perheen perustaminen, ei onnistu, ei sitten millään. Kyllä te tiedätte. Ei ole kyse tahdosta, sinnikkyydestä eikä yrittämisestä, eikä siitä etteikö asialle olisi annettu aikaa. Ei ole kyse rahasta, sillä joitain asioita elämässä ei vaan voi ostaa. Vaikka kuinka paljon syytäisimme rahaa hoitoihin, se ei takaa meille lasta. On lannistavaa, kun edes moderni lääketiede, johon niin paljon alussa uskoi, ei sekään tunnu pystyvän meitä auttamaan. Silti on vaan jaksettava uskoa, että vielä onnistumme.

Alussa olimme ehkä kärsimättömiä, mutta enää ei voi sanoa niin. Olemme odottaneet jo aika kauan. Emme ehkä kauimmin, mutta kauemmin kuin kenenkään pitäisi joutua odottamaan. Makuuhuoneen seinällä oleva edelliseltä asukkaalta jäänyt sisustustarra muistuttaa minua joka päivä siitä, miten itsestäänselvyytenä perheen perustamista pidetään. Tarrassa lukee: “ Family – only because two people fell in love.” Tuo tarra tekee minut välillä surulliseksi, ja pahimpina päivinä on tehnyt mieli repiä se pois. Kun ei meille tule mitään perhettä, vaikka kuinka paljon rakastettaisiin! Pois muuttaessaan – toki hyvää tarkoittaen - kysyivät meiltä myös, olisiko meillä tarvetta hoitopöydälle vai heittävätkö sen roskiin. Roskiinhan se meni, ja samaan paikkaan olisi joutanut se tarra.

Minusta tuntuu siltä kuin odottaisin junaa, mutta juna ei vain koskaan tule. Lippukin on jo ostettu etukäteen, ja olen asemalla ajoissa, mutta junaa ei näy eikä kuulu. Odotan ja odotan, mutta se ei auta. Viereiselle laiturille tulee junia vähän väliä, mutta minun junani ei tule. Seison yksin asemalla, kuukaudesta toiseen, aina vaan odottaen sitä samaa junaa, joka ei tule. Kengät ovat märät ja viluttaa, mutta odotan sinnikkäästi. Ihmiset vaihtuvat muilla laitureilla ja häviävät omien juniensa mukana kohti määränpäätään. Osa heistä tulee jo uudelleen. Katselen kun heidän junansa saapuvat ajallaan tai enintään vähän myöhässä. Minä en tiedä, onko junani vain pahasti myöhässä vai tuleeko se koskaan. En voi luovuttaa ja lähteä, koska pelkään, että juna tulee lähdettyäni. Silloin en saisi koskaan tietää, olisiko juna tullut. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa junaa, joka ei ehkä koskaan tule. Se on ainoa mahdollisuuteni päästä sinne, mihin olen menossa.

Ehkä se meidän juna tulee vielä. Se on vaan myöhässä. Pakko uskoa, että tämä tästä vielä jonain päivänä iloksi muuttuu. Tavalla tai toisella. Matka voi olla vielä pitkä ja raskas, mutta kestän, sillä olen vahva. Olen paljon vahvempi kuin luulin. Vaikka murrun, en katkea. Enkä takuulla anna periksi.

Tiedän, että monta kiveä on vielä kääntämättä, ja yksi niistä on lahjasoluhoito, jolle olen viime päivinä suonut ajatuksen jos toisenkin. Ajatus tuntuu vielä vähän vieraalta, mutta uskon tottuvani ajatukseen, jos se tulee ajankohtaiseksi. Lapsi tuntuisi varmasti ihan yhtä omalta, kun hänet on kohdussaan kasvattanut ja synnyttänyt. Nimenomaan tuo raskaana oleminen ja synnyttäminen tuntuvat niin tärkeiltä asioilta, joihin koen olevani naisena oikeutettu ja minulle on todellä tärkeää päästä ne kokemaan. Siksi myös luulen, että lahjasoluhoito on adoptiota luonnollisempi vaihtoehto meille (tosin ei adoptiokaan ole missään nimessä pois suljettu vaihtoehto!). Olisikohan lahjasolu mahdollista saada omalta siskolta?

Vielä ei ole kuitenkaan se hetki, jolloin on aika luopua toivosta omien solujen suhteen. Etsin täällä taas kuumeisesti keinoja, joilla voisin vaikuttaa munasolujen ja alkioiden laatuun. On pakko olla jotain, mitä voin tehdä. Minulla on niin suuri tarve yrittää parantaa mahdollisuuksiamme, etten voi vain istua kädet ristissä ja toivoa parasta. Minun on pakko tehdä jotain! Ehkä se tuo tunteen, että edes jollakin tapaa pystyn kontrolloimaan tätä tilannetta. Ehkä paras olisi vain antaa olla, unohtaa koko yritys hetkeksi ja nauttia kesästä. Ottaa kunnot kännit (mitä en ole kolmeen vuoteen tehnyt) ja olla huoleton edes hetken. Mutta kun ei pysty. Olen vakuuttunut, että terveillä elämäntavoilla, ruokavaliolla ja liikunnalla on pakko olla jotain vaikutusta. Harkitsen palaamista gluteenittomaan- tai ainakin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon ja luen Niels H. Lauersenin & Colette Bouchezin kirjaa “Eat Love Get Pregnant – A couples guide to boosting fertility & having a healthy baby.” Olen myös ajatellut ostaa ubikinonia (Q10) luettuani tämän artikkelin:

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=news&id=2233

Onko kellään kokemusta ubikinonista alkioiden laadun parantamisessa? Ymmärtääkseni sitä ei saa käyttää hoitojen aikana, koska se saattaa estää lääkkeiden imeytymistä, mutta nyt hoitotauolla siitä tuskin on haittaa. Mahtaakohan olla ihan humpuukia?

Mission impossible

Kyynel vierähtää pitkin poskea. Se jatkaa matkaansa, vierii alas kaulalle ja paidalle. Kyyneleiden joukkoon yhtyy yhä useampi, ja pian kasvot ovat yltä päältä märät ja laikukkaat. Ripsiväri on levinnyt poskille. Silmät ovat turvonneet itkemisestä. Puhelin on yhä vierellä muistuttamassa juuri käydystä lyhyestä keskustelusta hoitajan kanssa. On testipäivä ja päässä soivat hoitajan sanat: “Olen pahoillani, mutta se on negatiivinen. Koitahan jaksella siellä.” Mumisen jotain sen tapaista kuin “Joo.. ei voi mitään. Joo.. olen saanut ohjeet lääkkeiden lopettamisesta. Joo.. varataan vaan samantien aika jälkitarkastukseen. Joo. Kiitos hei.”

Toinenkaan IVF ei valitettavasti meidän kohdallamme johtanut raskauteen. Vieläkään ei ollut meidän vuoro. Meille ei tule talvivauvaa. Olen niin pettynyt. Olemme molemmat todella pettyneitä, enkä tiedä kuinka tästä jaksaa taas ponnistaa ja aloittaa kaiken alusta.. kun se typerä pakkanenkin ammottaa edelleen tyhjyyttään. Lääkäri puhui lisätutkimuksista, mutta enempää emme tiedä. Jälkitarkastusaika on varattu kesäkuun puoliväliin. Hoitoja päästään jatkamaan ilmeisesti vasta elokuussa, koska klinikka on heinäkuussa kiinni. Siihen on pitkä aika, vaikka toisaalta tauko tekee hyvää. Mietinkin, pitäisikö laittaa koko kesä ihan ranttaliksi vai aloittaa kuntokuuri. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja otinkin jo ensi askeleen lähtemällä kesän ensimmäiselle juoksulenkille. Lenkki kuitenkin tyssäsi heti alkuunsa selän kipeydyttyä. Jouduin kääntymään takaisin. Eli nyt on selkäkin kipeä, ihan kuin ei olisi tuo henkinen paha olo jo yksinään riittänyt. Tuntuu siltä kuin mistään ei tulisi mitään ja koko maailma olisi minua vastaan. Ihmiset ympärillä nauttivat kesästä. Minä tulen koko ajan vain surullisemmaksi. Mutta ei tässä auta muu kun pyyhkiä kyyneleet ja jatkaa matkaa.

Kestin piinapäivät kunnialla, vaikka ne kuluivatkin hitaasti. Alkion siirron jälkeen oli vatsakipuja kolmen päivän ajan. Ehkä alkio kiinnittyi silloin, tai ehkä se ainakin yritti kiinnittyä. Tai ehkä ei. Ehkä ne olivat vielä punktion jälkeisiä kipuja munasarjoissa. Rinnat olivat kipeät punktiosta asti, mutta kipu hiipui testipäivän lähentyessä, mikä ei tiedä koskaan hyvää. Muita oireita ei juurikaan ollut, tai ne olivat selkeästi lugesteroineista johtuvia (kuten päänsärky). Oikeastaan oireet noudattivat täsmälleen samaa kaavaa kuin ensimmäisen IVF:n jälkeen, mikä ei luvannut hyvää. Viimeisinä päivinä tunsin jo hyvin vahvasti, että ei tässä kyllä raskaana olla. Mikään ei viitannut siihen että olisin. Ja olin oikeassa.

Pettymystä tuli itkettyä jo perjantaina (jolloin tuli vahva tunne siitä, että en ole raskaana) ja sunnuntaina, jolloin tein ensimmäisen kotitestin, joka sitten näyttikin negatiivista. Maanantai-aamuna tein toisen testin, joka sekin näytti negatiivista. Myöhemmin huomasin, että siihen oli piirtynyt todella hailakka viiva, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Kai se oli sitten niin sanottu roskishaamu. Vaikka ehdin jo innostua, ei se raskautta kuitenkaan tarkoittanut. Ilmestyi siihen vain piruuttaan herättämään turhia toiveita. Olin jo käynyt aamulla verikokeessa, ja odottelin iltapäivää, jolloin saisin viimein tulokset. Ja sieltähän ne huonot uutiset tulivat taas. En ole raskaana. Verikokeesta tehty raskaustesti näytti niin negatiivista kuin vain voi näyttää. Ei kemiallista raskautta, ei kiinnittymisyritystä. Tulos oli jälleen tyylipuhdas nolla. Miten uskalsin edes ajatella muuta? Miten minä muka voisin olla raskaana? Se tuntuu tällä hetkellä lähestulkoon mahdottomalta. Sitä sanotaan, että paistaa se aurinko risukasaankin. Mutta ei se tänne kyllä paista.