Vaaleanpunainen vauvantossu

Unta. Kaksi viivaa raskaustestissä. Vain unta. Miehen veljen uni kauan odotetusta tuntemattomasta lapsesta. Unta sekin. Ehkä joku toinen sai ilouutisen raskaudestaan. Emme me. Ei tänä jouluna. Ei tänä vuonna. Toivoin joululahjaksi jälleen vain sitä yhtä asiaa. Sain materiaa, mutta en sitä, mitä kaikkein eniten maailmassa toivon. Sitä, jonka vuoksi antaisin pois kaikki muut lahjat – ja paljon muutakin. Positiivista raskaustestiä – ja lasta. Ehkä ensi vuosi on parempi. Ehkä ensi vuonna.

Kolme kertaa olen kuullut itseni sanovan nämä sanat. Uskotellut itselleni, että ehkä ensi vuonna. Ensi vuoden on pakko olla parempi. Jälleen on kuitenkin kulunut vuosi. Itse asiassa kohta neljä. Ja joka vuosi on vain toinen toistaan masentavampi. Toivo omasta lapsesta hiipuu vuosi vuodelta pienemmäksi. Ystävien ja sukulaisten lapset kasvavat ja muistuttavat meitä samalla siitä, että meillä ei ole lasta vieläkään. Ei tänäkään vuonna. Siskon lapsi syntyy pian. On kulunut jo seitsemän kuukautta siitä kun kuulin uutisen raskaudesta. Vatsa on jo valtava. Kateus ei hellitä. Se on vaan niin väärin. Koska on meidän vuoromme? Tuleeko sitä koskaan? Miten jaksan jatkaa eteenpäin ja yrittää vain pettyäkseni jälleen kerran? Miten jaksan uskoa siihen, että meillekin jonain päivänä oma lapsi suodaan? Löysin itseni taas itkemästä kylpyhuoneen lattialta vierelläni raskaustesti, jossa yksi yksinäinen punainen viiva. Tunnen itseni niin typeräksi kun edes kuvittelin muuta. Tuijotan sitä samaa viivaa, jonka olen nähnyt jo kymmeniä kertoja. Sitä samaa säälittävää viivaa, joka on ja pysyy merkkinä siitä, että vieläkään ei ole meidän aika. Se viiva muistuttaa minua aina siitä, miten ei kannata odottaa ja toivoa liikoja. Toiveet eivät aina toteudu.

Olen syönyt DHEA:ta kohta jo kuukauden. Vaikutuksia ei luvattukaan vielä näin nopeasti, mutta ei sivuvaikutuksistakaan varoitettu, joten ne tulivat täysin puun takaa. Kierto on mennyt aivan sekaisin. Normaalisti 32-34 päivää kestävä kierto on nyt kestänyt jo 41 päivää, eikä loppua näy. Ovulaatiosta ei ole ollut mitään merkkejä, liekö tapahtunutkaan. Ovulaatiotestit ovat näyttäneet järjestäen negatiivista, samoin raskaustestit. Raskauttakin tottakai epäilin/toivoin, kun kuukautiset jättivät saapumatta totuttuun aikaan. Turhaan. Testissä näkyy kerta toisensa jälkeen vain yksi viiva ja digitaalisessa testissä vilkkuvat sanat “ei raskaana.” Tänään löysin netistä todisteen epäilyilleni: DHEA saattaa aiheuttaa epäsäännöllisiä kuukautisia. DHEA on aiheuttanut minulle myös järjetöntä väsymystä, päänsärkyjä, pahoinvointia, hiustenlähtöä ja ihokin on mennyt todella huonoon kuntoon. Ja tämä kaikki siis vain 3 x 25 mg annostuksella, joka on ymmärtääkseni kuitenkin suhteellisen kohtuullinen. DHEA siis vaikuttaa, mutta ei vielä ainakaan toivotulla tavalla. Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia? Ovatko nämä sivuoireet kärsimisen arvoisia vai onkohan tästä koko hormonista loppujen lopuksi enemmän haittaa kun hyötyä?

Melkein onnellinen

Ihan ensin haluan pyytää anteeksi pitkää hiljaisuutta. Aika kuluu niin nopeasti, eikä aina jaksa kirjoittaa. Aina ei tiedä, mitä kirjoittaisi. Joskus jopa välttelen kirjoittamista, koska tiedän sen nostavan taas kaikki lapsettomuuden mukanaan tuomat ikävät tunteet ja surun pintaan. Ne on vaan helpompi työntää taka-alalle, melkein kun niitä ei olisikaan. Melkein kun pystyisi elämään normaalia elämää. Melkein kun voisi olla onnellinen.

Kun hoidoissa ollaan tauolla, kuten nyt, ei oikeastaan ole edes mitään kirjoitettavaa. Mitään ei tapahdu ja tämä sama tuttu taakka kulkee selässä, minne tahansa menenkin. Töissä tai lomalla, sama se, olen edelleen lapseton, eikä se näytä muuksi muuttuvan. Elämä rullaa paikallaan, samaa rataa, samaa kurjaa lapsettomuutta ja täyttymättömiä toiveita. Mihin se tästä muuttuisi. Odotellaan vaan sitä, että jotain taas tapahtuu. Odotellaan, että hoidot jatkuvat, ja siihen on vielä aikaa. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet yhtä odottamista. Eipä tässä enää muutama kuukausi tunnu miltään.

Teimme päätöksen yrittää vielä kerran omilla soluilla. Tuntuu ihan kamaltalta luopua ajatuksesta omasta biologisesta lapsesta, enkä ole siihen vielä valmis. Huomaan työntäväni ajatuksen pois mielestä aina kun se sinne yrittää hiipiä. Sen ajatteleminen tuntuu liian raskaalta nyt. Tarvitsen aikaa, jotta voin prosessoida asiaa kunnolla. Totutella pikku hiljaa ajatukseen. Se on vaikeaa. Mies ja jonkun tuntemattoman naisen geenit. Juuri nyt se on liikaa. En kestä koko ajatusta, ja alkaa itkettämään. Kuten kuka tahansa nainen, minäkin olen jo suhteen alkuajoista asti miettinyt, minkähän näköisiä lapsia sitten joskus saamme. Yhteinen lapsi, jossa on puolet minua ja puolet miestäni. Rakkautemme hedelmä, ja meidät ikuisesti yhdistävä tekijä. Tuosta haaveesta on vaikea päästää irti. Vaikeampaa kuin kuvittelin.

Edessä on vielä toinen välikierto, ja seuraavan kierron alussa testataan uudelleen FSH-, LH- ja androgeenitasot. Jos munasarjoissa on havaittavissa hiipumista, tai tasot ovat ylipäätään laskeneet edellisestä kerrasta, jolloin testit on otettu (2012), aloitetaan DHEA-kuuri. Resepti on jo valmiina. Hoitojen aikana ei ole voitu saada luotettavaa tulosta näistä hormonitasoista, minkä vuoksi joudun odottelemaan testiin pääsyä niin kauan kun viimeisetkin hoitojen myötä ihon alle pistetyt hormoninrippeet ovat hävinneet elimistöstä. Sen jälkeen, mikäli hormonitasojen hiipumista havaitaan ja aloitan DHEA-kuurin, on odotettava vielä ainakin 6 viikkoa. DHEA:n vaikutus alkaa nimittäin näkyä vasta vähintään 6 viikon kuluttua. Näillä näkymin 4. IVF-hoitokierto on mahdollista toteuttaa maaliskuussa. Siihen on kolme pitkää kuukautta.

Olin pelännyt, että lääkäri on eri mieltä hoitojen jatkamisesta omilla soluilla, mutta onneksi pelko osoittautui turhaksi. Jos lääkäri ei laske meitä toivottomiksi tapauksiksi, on meillä kai vielä toivoa. Toivon, että pääsen kokeilemaan DHEA:ta, sillä olen lukenut siitä ja sen vaikutuksista paljon hyvää. Se taitaa olla meidän viimeinen oljenkortemme, johon tarrautua. Sitä en tiedä, mitä teemme, jos testitulokset tulevat takaisin normaaleina ja lääkäri ei näe perusteita DHEA:n käytölle. Onko se sitten se pitkä hoitokaava, joka on vielä kokeilematta? Millaisia kokemuksia teillä on pitkän ja lyhyen kaavan eroista? Onko kaavan vaihtamisella ollut vaikutusta munasolujen laatuun?

Kun on tämä taakka

Jenni Vartiaisen sanat Sivullinen-kappaleessa kuvaavat tunnelmiani vähän liiankin hyvin tällä hetkellä. Tältä minusta tuntuu.

Sivullinen

elämäni piirrettynä kartalle niin pieneen
sentti kertaa sentti siihen ison kylän viereen
oon nojaillut mä seiniin ihmetellyt nurkan takaa
miten pyörät pyörii miten maailmamme makaa

on toiset menneet tutkimaan jo miltä siellä näyttää
ja hyvin ovat osanneet siel kaiken ajan käyttää
myös luvattu on mulle että vielä joku päivä
tiedän mikä tarkoitus on minun elämällä

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

onnee haen paljain käsin pilkkopimeästä
haavat syvenee mut mä en lakkaa etsimästä
en kantajia kaipaa löydän itse vielä tieni
suuri on sun kyläsi mun maailmani pieni

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

siks olen yksin ja piiloon meen

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tai minua? Lääkäri soitti perjantaina kaksi tuntia ennen varattua alkionsiirtoaikaa, ettei ole mitään siirrettävää. Yksi elämäni kamalimmista puheluista ja ehdottomasti pahin takaisku tähän asti. Kyyneleet valuvat pitkin poskia jo puhelun aikana. Lääkäri lähettää halauksia. Kaksi päivää tämän jälkeen en voi vieläkään uskoa, että näin kävi. Ei yhtään ainutta alkiota. Ei kerta kaikkiaan mitään. Aamuisin kun herään, toivon, että tämä olisi ollut unta. Mutta ei, tämä tapahtuu ihan oikeasti. Annan itkun tulla. Meillä ei ole ainuttakaan alkiota. Kaikki menivät roskiin. Olo on lohduton. Mikään ei vie tätä surua pois, vaikka kuinka yritän olla urhea.

Kaikki ne pistokset ja hormonit ja punktion jälkeiset kivut, kaikki turhaan. Ei ole edes pienenpientä toivon hippusta tulla raskaaksi. Tunnen itseni niin hölmöksi kun uskoin tähän. Tämäkö on palkinto siitä kun jaksaa toivoa? Me niin uskoimme tähän kolmanteen yritykseen ja luulimme, että kaikki on hyvin kun lääkäristä ei kuulunut mitään koko torstai-päivänä. Hänhän sanoi, että soittaa vain jos tulee ongelmia. Miksi vasta kaksi tuntia ennen siirtoa? Eikö se ole aika julmaa? Ehkä alkioita seurattiin viimeiseen asti ja toivottiin, että jotain vielä tapahtuu. Turhaan. Ja ovathan lääkärit toki kiireisiä. Mutta silti. Saimme huonot uutiset niin myöhään, että olimme jo valmistautumassa lähtöön klinikalle. Ja tottakai olimme jo vahvasti siinä uskossa, että siirtoon päästään ja että tällä kertaa meillä on ehkä jopa useampi hyvä alkio. Uskalsimme jopa varovaisesti ajatella, että ehkä tällä kertaa saisimme jopa jotain pakkaseenkin. Mutta joku oli päättänyt, ettei se mene näin. Joku oli päättänyt, ettemme saa edes yrittää. Kunpa lääkäri olisi soittanut jo aikaisemmin. Kunpa lääkäri ei olisi soittanut ollenkaan.

Seitsemästä munasolusta ainoastaan kolme oli alkanut jakautumaan normaalisti. Yksi oli edennyt yhden päivän aikana 4-soluisesta hädin tuskin 5-soluiseksi, toinen oli pysähtynyt 6-soluiseksi ja kolmas alkanut fragmentoitumaan. Muut olivat jo alunperinkin jakautuneet poikkeavasti. Että se siitä Menopurista, johon niin uskottiin. Vähemmän tuli munasoluja, eikä laatu parantunut yhtään, ennemminkin mentiin askel huonompaan suuntaan.

Lääkäri oli sitä mieltä että näin ei kannata enää jatkaa. Tämä saattoi olla viimeinen IVF meidän kohdallamme. Ainakin omilla soluillamme. Lääkärikin mainitsi jo lahjasolut puhelun aikana. Hän sanoi ensimmäistä kertaa ääneen, että ongelma on todennäköisemmin munasoluissa kun siittiöissä – kuten olen aavistellutkin. Se tuntuu pahalta. En ehkä voi koskaan saada omaa biologista lasta. Se on kun läimäytys vasten kasvoja.

Tottakai lahjasolulapsikin olisi aivan yhtä rakas ja oma, mutta on tässä silti sulateltavaa. Kaiken lisäksi lahjasolujonot ovat pitkät. Ainakin vuoden. Miten ihmeessä sen kestää? Ja mikä pahinta, onnistumisesta ei ole siltikään takeita. Ja se hinta. Mikä siinä lahjasoluhoidossa maksaa yli tuplasti IVF:ään verrattuna?! Eikö prosessi ole kuitenkin aika pitkälti sama kuin IVF-hoidossakin? Hinnan sanotaan olevan yksityisellä klinikalla noin 5000-8000 euroa. Onko meillä edes varaa tähän? Oletteko nähneet sen Facebookissa kiertävän kuvan, jossa lukee, että parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia? Ja ensimmäisenä siinä pistää silmiin sana “perhe. “ Niin no, kenelle on, kenelle ei.

Seitsemän pikku munaa

Sain kasvateltua Menopurin avulla 19 munarakkulaa. Saldo oli vähemmän kuin viimeksi ja niinhän oli tarkoituskin. Irroituspistos tehtiin Gonapeptylillä ja punktio oli eilen. Munasoluja saatiin kerättyä talteen 9 kappaletta, kaikki tasalaatuisia ja -kokoisia, mikä on edistystä edellisiin kertoihin, jolloin on ollut mukana myös paljon pieniä tai yleensäkin eri kokoisia soluja. Ehkä ne ovat syöneet voimia ja ravinteita isoilta. Lääkärin mielestä ainakin niitä oli nyt oikein sopiva määrä. Täytyy sanoa, että kyllä tässä nyt toiveet heräsivät. Jospa nyt onnistutaan...

Punktio oli kivuliaampi kuin aikaisemmin. Oikeastaan aikaisemmilla kerroilla en ole tuntenut mitään. Kerran sain jälkikäteen lisää kipulääkettä kun pyysin, mutta nyt sitä tarvittiin tupla-annos siihen nähden mitä muut saavat, sekä toimenpiteen aikana että jälkikäteen. Rakkulat olivat niin reunassa kiinni, että niitä joutui sieltä kuulemma vähän kaivamaan. Lisäksi ne painoivat suolta, joka aiheutti lisää kipua. Kun lopulta kivut loppuivat, aloin oksentamaan. Kumpikaan, ruoka eikä juoma, pysyneet sisällä. Noin kolme tuntia punktion jälkeen pääsimme viimein lähtemään kotiin, oksennuskipot ja särkylääke kainalossa. Onneksi niitä ei kuitenkaan enää tarvittu. Kotiin päästyäni vointi alkoi pikkuhiljaa paranemaan. Tämä kolmas punktio oli siis vähän epämiellyttävä kokemus aikaisempiin kertoihin verrattuna. Jokainen kerta on näköjään erilainen. Toivon, etten nyt tällä kertaa kärsinyt turhaan, vaan saamme tuloksia aikaan. Ainakin hyvältä näyttää tähän asti.

Lääkäri soitti tänään jo aamupäivällä ja kertoi, että yhdeksästä munasolusta kahdeksan on hedelmöittynyt, tosin yksi poikkeavasti. Meillä on siis seitsemän normaalisti hedelmöittynyttä munasolua eli oikein hyvä tulos. Hedelmöittymisessähän se ongelma ei ole koskaan ollutkaan, joten enemmän jännittää nyt se, miten alkiot lähtevät jakaantumaan. Meidän seitsemän pikku munaa. Jaksakaa, jaksakaa! 

Olisimme toivoneet pitkää viljelyä, mutta se ei ole nyt mahdollista, koska siirto osuisi viikonloppuun. Mikäli pääsemme etenemään suunnitelman mukaan, alkionsiirto on perjantaina. Ihanteellisessa tilanteessa yksi seitsemästä alkiosta siirretään ja siitähän se jännitys sitten vasta alkaakin. Voi kunpa saisin jonkun hyvän ja sinnikkään alkion matkaani. Voi kunpa se tällä kertaa onnistuisi. Ehkä siellä omassa kohdussa alkiolla on paremmat mahdollisuudet kasvaa ja kehittyä kun kalseassa laboratoriossa. Sen on pakko olla niin.

Kateutta ja kerrosvoileipiä

“Etkö ole tosiaan koskaan kuullut kerrosvoileipä-elämänvaiheesta?”, kysyi eräs kollega. En ollut, mutta nyt olen ja tiedän, että vertauskuva kerrosvoileivästä tulee siitä kun ihmiset tekevät lapset niin myöhään, että heillä on samaan aikaan hoidettavanaan pienet lapset ja omat vanhenevat vanhempansa. He ovat ikään kuin puristuksissa siellä välissä. Kylläpä osasi tuntua pahalta. Se, että tuntuu jo tarpeeksi raskaalta kun lasta ei kuulu (saati että niitä lapsia aina tehtäisiin silloin kun halutaan), vielä isomman palan nosti kurkkuun ajatus omien vanhempien vanhenemisesta tai siitä, etteivät he ole täällä loputtomiin odottamassa niitä lapsenlapsia.

Se järkytys, kun huomaa ensimmäiset harmaat isän hiuksissa tai kuulee äidin väsyneen puolukkametsällä. Eivät he tästä enää nuorru, ja minäkin vanhenen joka vuosi. Minusta ei tule ikinä nuorta äitiä. Se on toki ollut oma valintani. Mutta kun sitä ei silloin tiennyt, että lasten saamiseen voi mennä näin kauan. Jos saamme lapsen, minusta tulee sitten varmaan juuri tuollainen kerrosvoileipävanhempi. Ei vielä, mutta ennen pitkää. Vanhempamme ovat nyt päälle kuudenkymmenen, vanhempia kuin omat isovanhempani saadessaan ensimmäiset lapsenlapsensa. He eivät näytä vanhoilta vielä tai silmissäni yhtään sen vanhemmilta kuin 10 vuottakaan sitten (lukuun ottamatta niitä harmaita hiuksia), mutta tiedän, että he vanhenevat vuosi vuodelta. Tiedän, etteivät he ole noin virkeitä ikuisesti. Ja se pelottaa. Minulle on ihan sama, kuinka puristuksissa olen minkä hyvänsä leivän välissä, kunhan siellä molemmilla puolilla on jotain. Omat lapset ja oma perhe, ne ovat kaikkein tärkeintä maailmassa. Ketä nyt haittaisi pitää huolta molemmista?

Kuulin vastikään tuttavapariskunnasta, joka oli adoptoinut lapsen ulkomailta. En ollut tiennyt adoptioprosessista mitään, vaan yhtäkkiä eräänä päivänä edessäni oli kuva, jossa oli maailman onnellisimman näköinen pieni perhe. Ja maailman kaunein lapsi. Tuijottelin kuvaa koko päivän ja itkinkin. Kuvasta huokui niin suuri onni ja ilo, etten voinut olla kuin onnellinen heidän puolestaan. Jostain syvältä hiipi kuitenkin myös kateus. Se mahdottoman ikävä tunne, jota et haluaisi tuntea, mutta joka on kuitenkin aina läsnä, halusit tai et. Minulla ei ole mitään syytä olla kateellinen heille, jotka ovat odottaneet adoptiolasta 5 pitkää ja raskasta vuotta. Kuitenkin halusin itse olla siinä tilanteessa. Siinä kuvassa. Olin kateellinen heille siitä mitä meillä ei vieläkään ole. Siitä mitä he ovat saaneet, mutta me emme. Perheen. He ovat sen todellakin ansainneet, siitä ei ole epäilystä. Mutta niin olemme mekin.

Tunnen kateutta myös siskoani kohtaan. Raskaus on nyt siinä vaiheessa, jolloin sitä ei voi olla enää huomaamatta. Vaikka hän ei olekaan raskautta julkisesti kuuluttanut, ovat ihmiset alkaneet huomata. Sekä tutut että tuntemattomat. Siskon Facebook-sivu täyttyy onnitteluista ja pyynnöistä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme pyytävät häntä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme, joita minäkin niin mielelläni useammin näkisin. Minua ei pyydetä mukaan. En kuulu joukkoon. Minä en ole kenenkään äiti. Haluaisin kyllä olla. Haluaisin niin mukaan mammatreffeille. Ehkä pian pääsen? Ehkä ei kauaa enää tarvitse olla kateellinen?

Kolmas kerta toden sanoo?

Uusi kierto on viimeinkin alkanut, ja uusi hoitokierto voidaan vihdoinkin aloittaa. 3. IVF. Olisiko se nyt sitten tämä, josta viimein tärppää? Sopii toivoa.

Vuoto alkoi Primolutin lopettamisesta kolmen päivän päästä. Primolut ei siis viivästyttänyt vuodon alkamista yhtä paljon kuin Lugesteron (6 päivää), mutta kierto venyi silti 39 päivään. Söin Primolutia kaiken kaikkiaan 13 päivää. Lääkärillä oli kai tarkoitus ajoittaa kierron alku tiettyyn ajankohtaan, koska söin niitä muutaman päivän yli kuukautisten oletetun alkamisajankohdan. Googlaamalla on selvinnyt, että Primolutia käytetään ihan yleisesti kuukautisten siirtoon. Primoluteista tuli ihan samanmoiset raskausoireet kun Lugeistakin. Oli palelua, hikoilua, pahoinvointia jne. Jopa lämmöt nousivat hetkellisesti. Onneksi tämä on jo niin tuttua edellisistä hoitokierroista, etten uskalla edes oman pääni sisällä ajatella, että kyse olisi jostain muusta kun lääkkeiden aiheuttamista oireista, saati sanoa sitä ääneen. En enää usko, että olen raskaana ennen kun näen ne kuuluisat kaksi viivaa. Ehkä sitä ennemminkin heräisi toiveet, jos ei tulisi mitään oireita! Siskokin sanoi samaa: siinä kierrossa kun plussa tuli, ei olisi mistään muusta tiennyt olevansa raskaana kun siitä positiivisesta raskaustestistä!

Olen käynyt – ainakin luulen niin – kaikki mahdolliset raskausoireet läpi mitä vaan naisella voi olla, joten en usko, että enää mikään oire herättää sen kummempia toiveita. Raskaustestejä en ole enää pitkään aikaan tuhlannut kuten silloin alussa. Odotan kiltisti ja kärsivällisesti ensin, että kuukautiset ovat myöhässä ennen kun uskallan edes toivoa moista. Jos joskus hairahdun miettimään, voisinko sittenkin olla raskaana, mies tiputtaa minut kyllä nopeasti maan pinnalle. Ja ehkä ihan hyvä niin. Minun parastani hän vain ajattelee. Sitä vaan pettyy entistä pahemmin, jos erehtyy mitään sellaista edes ajattelemaan. Mielenkiintoista tulee kyllä olemaan, jos joskus raskaaksi tulen, nähdä, tuleeko oireita ja miltä se oikeasti tuntuu. Sitä niin luulee tietävänsä, miltä tuntuu olla raskaana, mutta oikeasti ei tiedä mitään.

Menopur-pistokset on aloitettu eilen. Onneksi päätin aloittaa pistokset illalla, enkä aamulla ennen töihin lähtöä. Aikamoinen show. Lääkkeen sekoitus oli nimittäin ainakin nyt ensimmäisellä kerralla aikaa ja keskittymistä vaativaa puuhaa, mutta lopulta siitä yhdessä selvittiin. Enpä olisi uskonut, että tarvitsemme kulmapihtejä sekoitusneulan irroittamiseen lääkeruiskusta, niin tiukalle se meni.. Ja niitä ei muuten tullut paketin mukana, vaikka näköjään olisi tarvinnut. Vähän nauratti, mutta vähän myös hirvitti, että jokin menee rikki tai pieleen ja kalliit lääkkeet hukkaan ja pitää tehdä uusi reissu apteekkiin. Tämä nyt vaan on sellainen asia, joka pitää tehdä oikein. Siksi nämä pistokset ovatkin niin stressaavia, kun voi itse mokata koko hoidon vaikkapa unohtamalla yhden päivän pistoksen tai pistämällä väärän määrän tai vaikkapa hajottamalla sen ruiskun niillä kulmapihdeillä. Tarkkana täytyy siis olla ja etenkin tässä tilanteessa tulee kyllä korvista savua, jos joku kehtaa tulla sanomaan sen kuuluisan (ja maailman typerimmän) neuvon, joka auttaa kuulemma niin hyvin lapsettomuuteen: “Älkää ajatelko koko asiaa niin kyllä se sitten tapahtuu!” Mutta ei mennä tähän sen enempää kun on sanomattakin selvää, että se on täysin mahdotonta. Mutta kuukauden positiivisena asiana täytyy vielä sanoa, että kyllä lämmitti mieltä kun apteekin tiskillä kävi ilmi, että 641,97 euron arvoisesta laskusta minulle jäi itse maksettavaksi 3 euroa Kela-korvausten jälkeen! Ja tuo oli tosiaan vasta se Menopur. Hakematta on vielä Orgalutran, Ovitrelle ja Lugesteron (joista kaksi viimeksi mainittua eivät tosin ole valitettavasti Kela-korvattavia). Kyllä näiden laskujen kanssa oltaisiin pulassa ilman Kelaa!

Ensimmäinen ultra on maanantaina. Punktio on näillä näkymin lokakuun ensimmäisellä viikolla. Lyhyellä kaavalla mennään tälläkin kertaa, ja toivotaan kovasti Menopurin sisältävän LH:n parantavan alkioiden laatua verrattuna aikaisempiin hoitoihin, jolloin käytössä oli eri lääke. Kunpa jäisi tällä kertaa jotain pakkaseenkin (niitä huuruneniä meillekin kiitos!), vaikka tärkeintä on tietenkin saada edes se yksi mahdollisimman hyvä alkio, jotta päästään siirtoon - ja mieluusti vielä onnistuneeseen siirtoon. Olisin valmis myös kahden alkion siirtoon, jos tällä kertaa saisimme toisenkin siirtokelpoisen alkion. Mutta pelkäänpä ettei lääkäri siihen suostu, etenkin kun lähisuvussamme on monikkoraskaushistoriaa (luomu). Meille on tehty selväksi, että kaksi alkiota siirretään vain hyvin harvinaisissa tapauksissa ja meidän tapauksessamme siihen tuskin päädytään. Tosin samaahan lääkäri sanoi pitkän kaavan hoidosta ensin, mutta nyt sitäkin jo harkitaan. Minä en pahastuisi kaksosista, eikä mieskään. Siinähän ne lapset olisivat sitten kerralla saatu. Ei tarvitsisi huolehtia siitä, ehditäänkö/pystytäänkö saamaan enää toista. Kaksoset olisivat unelmien täyttymys. Ihan oikeasti. Meille ainakin. Ymmärrän toki monikkoraskauksien aiheuttamat riskit, jonka vuoksi alkioita pyritäänkin siirtämään vain se yksi kerrallaan. Mutta kun kahdella alkiolla olisi kaksinkertaiset mahdollisuudet onnistua ja saada edes se yksi lapsi. Mitä jos meitä ei haittaa jos tulee kaksi? Kolme on ehkä sitten jo liikaa, mutta mielestäni silti parempi kun ei yhtään. Onko teidän muidenkin lääkäreillä ollut yhtä tiukka linja kahden alkion siirtämisen suhteen?