Luopuminen

Niin siinä nyt sitten kävi, että vaikka kaikki toivomme tähän viimeiseen hoitoon ladattiin, pieleen meni. Eihän sillä lääkärillä ollut taaskaan hyviä uutisia.

Munasoluja saatiin sopiva määrä ja ne hedelmöittyivät normaalisti yhtä lukuunottamatta. Tämän jälkeen alkoivat asiat mennä pieleen. Kaikki eteni siis noudattaen täsmälleen samaa kaavaa kuin aina ennenkin. Yksi solu ei lähtenyt etenemään lainkaan ja loput olivat fragmentoituneita. Yhtään solua ei saatu pakkaseen, joten siirtoakaan ei tule. Ei edes pientä mahdollisuutta tulla raskaaksi, ei sitten minkäänlaista. Mikään ei ole muuttunut, eivätkä solut olleet tälläkään kertaa yhtään sen parempia kun aikaisemminkaan. Ihan kuin olisin elänyt tämän hetken aikaisemminkin. Deja vu, sehän se on. Nyt on sitten vaan nieltävä kyyneleet ja hyväksyttävä, että minä en tule raskaaksi omilla munasoluillani. En vain yksinkertaisesti tule. Niissä tosiaan on jotain vikaa, eikä edes nykylääketiede pysty niitä korjaamaan. Kaikkemme olemme yrittäneet, joten mitään emme jää katumaan. Minusta ei ehkä koskaan voi tulla äitiä sanan siinä merkityksessä kun olin toivonut, mutta minusta voi vielä tulla äiti. Lahjasoluhoidot ovat siis todellakin edessä seuraavaksi, nyt se vasta realisoituu.

Onneksi olemme henkisesti jo valmistautuneet, että tämä päivä tulee. Ajatus luovutetusta munasolusta ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja kaukaiselta ajatukselta kuin vielä vuosi sitten. On uskomatonta, miten pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut tässä viime kuukausien aikana yhä vahvemmin ajattelemaan, että on ihan sama, kenen perimää tuleva lapseni on, kunhan vaan saan kokea äitiyden ja rakastaa sitä lasta. Kunhan vain saisimme sen lapsen, tavalla tai toisella. Se on kaikkein tärkeintä, ja loppujen lopuksi ainoa asia, joka todella merkitsee. Silti koen joutuvani luopumaan jostakin sellaisesta, josta olen koko elämäni haaveillut ja jota olen pitänyt itsestään selvyytenä, että joskus saan. Sellaista, jota suurin osa maailman ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä. Sellaisesta haaveesta voi olla vaikeaa luopua, ja uskokaa pois, olen tehnyt töitä sen eteen, että suhtaudun asiaan näin kun nyt suhtaudun.

Vaikka pelotti, että näin käy, olimme kuitenkin hiljaisesti jo valmistautuneet tähän pidemmän aikaa, eikä uutiset hoidon epäonnistumisesta musertaneet meitä tällä kertaa, olimmehan osanneet odottaa näin lopulta käyvän. Tämä on nyt sitten se meidän polkumme. Monet muut ovat jo sillä tiellä, nyt myös me. Olemme tienhaarassa. Olemme koko ajan pyrkineet vasemmalle tajuamatta, että meidän olisikin pitänyt kääntyä oikealle. Vasen, vaikkakin sinne kaikki kyltit viittoivat tietä, oli umpikuja. Jokainen kivi ja männynkäpy tuli käännettyä oikeaa tietä etsiessä. Emme löytäneet sitä mitä etsimme. Olemme käyneet niin pitkällä kun polku vie, eikä se johtanut mihinkään. On palattavat muutama askel takaisin ja suunnattava uudelle, vähemmän tallatulle polulle. Muitakin on tätä polkua kulkenut, ja päässyt perille. Reppu ei tunnu enää niin raskaalta kantaa, suurimmat ja painavimmat kyyneleet ovat pudonneet jo matkan varrelle. Meillä on lisäksi tunne, että tämä polku vie määränpäähämme, ehkä jopa suorempaa tietä. Eiväthän molemmat tiet voi olla umpikujia.

Uskon, että meille tulee lopulta juuri se lapsi, joka on tarkoitettu. Ehkä se lapsi ei ole omaa geeniperimääni, mutta se on silti meidän lapsi, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois ja jota rakastan enemmän kun mitään muuta maailmassa. Jonain päivänä ehkä vielä ymmärrän kaiken tämän tarkoituksen ja kaikki tuntuu menneen niinkuin sen kuuluikin mennä.