maanantai 7. maaliskuuta 2016

Onnellinen hymy

Kyllä täällä edelleen on kaikki kunnossa. Pahoittelut tästä pitkästä hiljaisuudesta. En tarkoittanut pitää taukoa blogista, mutta näköjään tässä sellainen kuitenkin tuli. Aika menee niin kovin nopeasti. Raskaus etenee toivotusti. Vauva voi hyvin, ja tuleva äiti voi hyvin, ainakin välillä.

Taisin joskus aiemmin kirjoittaa, että en aio valittaa tai että jopa peräti toivon, että raskausoireita tulisi. Jotta tietäisin ja tuntisin olevansa raskaana. No, toiveeni toteutui. Oireita on ollut oikein olan takaa, varsinkin pahoinvointia ja väsymystä. Olen voinut välillä todella pahoin, ja oksentanut itseni kerran jopa tiputukseen asti. Väsymys on ollut myös kaameaa. Työpäivien jälkeen olen ollut niin puhki, etten ole jaksanut kun kaatua sohvalle. Päiväunia en ole juuri koskaan aiemmin nukkunut, mutta nyt saatan nukkua viikonloppuisin jopa kahden tunnin nokoset. Yöllä heräilen vessaan useita kertoja ja edelleen joudun välillä käymään myös jääkaapilla keskellä yötä. Yöpöydällä on näkkileipää hätävarana, ja niitä murusia löytyy myös sängystä yöllisten napostelujeni jäljiltä. Jääkaapin avaaminen on ollut välillä ihan mahdotonta, se kun haisee aivan kammottavalle. Töissä olen melkein oksentanut kesken palaverin ja yökkäillyt vessassa useitakin kertoja. Hampaiden pesu on mahdotonta, varsinkin aamuisin. Tunnin-kahden välein on pakko saada jotain syötävää, muuten tulee todella huono olo. Sain tosiaan mitä tilasin.

Nyt tuntuu onneksi siltä, että pahoinvointi alkaa pikku hiljaa vähän hellittää. Toivotaan ainakin niin. Vaikka en valitakaan. Ainakaan paljon. Kaiken tämän kärsii kun tietää, mikä palkinto lopussa odottaa. En malta odottaa, että tapaan tuon pienen ihmisen alun syyskuussa. Häntä odotetaan niin kovasti. Kunhan tämä olo tästä hieman kohenee, pääsen nauttimaan kunnolla tästä raskaudesta. Toki olen tähänkin asti nauttinut, mutta ensimmäinen kolmannes on mennyt enimmäkseen ihmetellessä ja totutellessa ajatukseen, että todella olen raskaana. Välillä sitä ei meinaa vieläkään uskoa todeksi. Alku oli myös täynnä suunntatonta huolta ja pelkoa keskenmenosta.

Nyt olo on vähän rauhallisempi, varsinkin kun olemme nähneet omin silmin viime viikolla ultrassa sikiön, joka näyttää jo ihan oikealta pieneltä ihmiseltä. Kyllä oli mahtava tunne kuulla ensimmäistä kertaa pienen sydänäänet, ja nähdä hänen liikkuvan kohdussani. Siinä vasta jotenkin vahvistui se tunne, että tämä on ihan oikeasti totta ja tämä ihan oikeasti tapahtuu meille. Ja kaikki vaikutti vieläpä olevan hyvin. Jännitimme etukäteen todella paljon ultraa, joten oli todella helpottavaa kuulla, että vauva voi hyvin. Sillä hetkellä väistyi se pahin pelko, että jotain sattuu. Kyyneleet vain valuivat silmistäni, enkä meinannut nähdä koko ultraruutua. Oli se niin liikuttava hetki. Siellä se meidän pieni köllötteli ja liikutteli pieniä raajojaan. Silittelen vatsaani ja hymyilen. Onnellisinta hymyä koskaan.