Kyllä täällä
edelleen on kaikki kunnossa. Pahoittelut tästä pitkästä
hiljaisuudesta. En tarkoittanut pitää taukoa blogista, mutta
näköjään tässä sellainen kuitenkin tuli. Aika menee niin kovin
nopeasti. Raskaus etenee toivotusti. Vauva voi hyvin, ja tuleva äiti
voi hyvin, ainakin välillä.
Taisin joskus
aiemmin kirjoittaa, että en aio valittaa tai että jopa peräti
toivon, että raskausoireita tulisi. Jotta tietäisin ja tuntisin
olevansa raskaana. No, toiveeni toteutui. Oireita on ollut oikein
olan takaa, varsinkin pahoinvointia ja väsymystä. Olen voinut
välillä todella pahoin, ja oksentanut itseni kerran jopa
tiputukseen asti. Väsymys on ollut myös kaameaa. Työpäivien
jälkeen olen ollut niin puhki, etten ole jaksanut kun kaatua
sohvalle. Päiväunia en ole juuri koskaan aiemmin nukkunut, mutta
nyt saatan nukkua viikonloppuisin jopa kahden tunnin nokoset. Yöllä
heräilen vessaan useita kertoja ja edelleen joudun välillä käymään
myös jääkaapilla keskellä yötä. Yöpöydällä on
näkkileipää hätävarana, ja niitä murusia löytyy myös sängystä
yöllisten napostelujeni jäljiltä. Jääkaapin avaaminen on ollut
välillä ihan mahdotonta, se kun haisee aivan kammottavalle. Töissä
olen melkein oksentanut kesken palaverin ja yökkäillyt vessassa
useitakin kertoja. Hampaiden pesu on mahdotonta, varsinkin aamuisin.
Tunnin-kahden välein on pakko saada jotain syötävää, muuten tulee
todella huono olo. Sain tosiaan mitä tilasin.
Nyt tuntuu onneksi
siltä, että pahoinvointi alkaa pikku hiljaa vähän hellittää.
Toivotaan ainakin niin. Vaikka en valitakaan. Ainakaan paljon. Kaiken
tämän kärsii kun tietää, mikä palkinto lopussa odottaa. En
malta odottaa, että tapaan tuon pienen ihmisen alun syyskuussa.
Häntä odotetaan niin kovasti. Kunhan tämä olo tästä hieman
kohenee, pääsen nauttimaan kunnolla tästä
raskaudesta. Toki olen tähänkin asti nauttinut, mutta ensimmäinen
kolmannes on mennyt enimmäkseen ihmetellessä ja totutellessa
ajatukseen, että todella olen raskaana. Välillä sitä ei meinaa
vieläkään uskoa todeksi. Alku oli myös täynnä suunntatonta
huolta ja pelkoa keskenmenosta.
Nyt olo on vähän
rauhallisempi, varsinkin kun olemme nähneet omin silmin viime
viikolla ultrassa sikiön, joka näyttää jo ihan oikealta pieneltä
ihmiseltä. Kyllä oli mahtava tunne kuulla ensimmäistä kertaa
pienen sydänäänet, ja nähdä hänen liikkuvan kohdussani. Siinä
vasta jotenkin vahvistui se tunne, että tämä on ihan oikeasti
totta ja tämä ihan oikeasti tapahtuu meille. Ja kaikki vaikutti
vieläpä olevan hyvin. Jännitimme etukäteen todella paljon ultraa,
joten oli todella helpottavaa kuulla, että vauva voi hyvin.
Sillä hetkellä väistyi se pahin pelko, että jotain sattuu. Kyyneleet vain valuivat silmistäni, enkä meinannut nähdä koko
ultraruutua. Oli se niin liikuttava hetki. Siellä se meidän pieni
köllötteli ja liikutteli pieniä raajojaan. Silittelen vatsaani ja
hymyilen. Onnellisinta hymyä koskaan.