tiistai 17. kesäkuuta 2014

Jälkitarkastus

Kävin tänään IVF:n jälkitarkastuksessa. Olipa taas suhteellisen rankka reissu, eikä sieltä kuivin silmin tälläkään kertaa selvitty. Pidättelin kyyneliä jo vastaanotolla, mutta hanat aukesivat vasta kun pääsimme ulos. Seuraavaan eli kolmanteen IVF:ään päästään todennäköisesti vasta syyskuussa, eikä elokuussa, kuten olin luullut. Pitäisihän se jo tietää, ettei näissä asioissa mikään mene niin kuin on suunnitellut! Harmistus oli suuri, kun kuulin, että lisätutkimukset, joihin sain lähetteen, voidaan tehdä vasta 6-8 viikon päästä tämän viimeisen kierron alkamispäivästä. Tulosten saamisessakin menee muutama viikko. Ja minä kun olisin mennyt verikokeeseen samantien.

Pääsen siis tutkimuksiin vasta heinäkuun lopussa. Miehen siittiöiden dna-tutkimus tehdään jo tällä viikolla. Kromosomit, dna ja tukostaipumus tutkitaan sekä muutama vuosi sitten tehty keliakia-testini uusitaan. Kalliita testejä, joita ei kaikille tehdä. Testejä, joita ei tehdä, ellei todella ole tarvetta. Pelottaa, mitä niistä selviää. Lääkärin mukaan lisätutkimukset ovat tässä kohtaa perusteltuja, koska tiedämme edelleenkin niin kovin vähän, mistä tämä lapsettomuus johtuu. Tiedämme, että alkiomme ovat huonolaatuisia, mutta emme tiedä miksi. Olisi kiva saada vihdoin vastauksia. Mikäli nämä tutkimukset edesauttavat tulevien hoitojen onnistumista - tai saamme edes vastauksia, olen valmis mihin vain. Maksoi mitä maksoi. Menkööt kaikki säästöt.

Huonot uutiset eivät toki loppuneet siihen. Siinä hoitopöydällä maatessani sain kuulla, että näyttäisi siltä, että ovulaatio on jo mennyt. Salakavalasti hiipien, minun huomaamattani. En voinut uskoa korviani. Ovulaatio ei ole vielä kertaakaan jäänyt minulta huomaamatta. En ollut ehtinyt edes aloittaa tikuttamista. Ovulaatio on ollut joka kuukausi vasta noin kp23. Paitsi nyt. 

Koska ovulaatio pääsi näin yllättämään, on luomuraskaus lähestulkoon pois suljettu tässä kuussa. Kyllä harmittaa, vaikka tiedän, että todennäköisesti ei olisi onnistunut kuitenkaan. Lääkärikin sanoi, että tähän IVF:n jälkeiseen välikiertoon ei kannata kauheasti laittaa toiveita, mutta yhtään mahdollisuutta en haluaisi silti laittaa hukkaan. Se on sellainen henkireikä, jota ilman ei jaksa. Vaikka se mahdollisuus olisi kuinka pieni, se on kuitenkin mahdollisuus, ja tarvitsemme niistä jokaisen. Riittää kun on edes vähän toivoa, ja joka kuukausi mahdollisuus, vaikka pienikin. En tiedä miten näin pääsi käymään, kun olen niin teillekin kehuskellut, että tiedän tasan tarkkaan, mitä kehossani tapahtuu milloinkin. Hämmentävää huomata, etten tiedäkään yhtään mitään. Lääkäri epäilee, että IVF:t ovat “buustanneet” omaa hormonitoimintaani. Minähän ovuloin ihan normaalin ihmisen aikaan! Ja ensimmäistä kertaa kierto ei veny 32-34 päivään. Jos siis jotain positiivista.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Voiko suruun kuolla?

Maailma tuntuu nyt juuri tällä hetkellä niin kovin synkältä paikalta elää. Hapuilen pimeässä, etsien poispääsyä, mutta en löydä tietä ulos. En näe mitään, en tiedä mitä tehdä. Tuntuu kuin olisin etsinyt tietä ulos pienen ikuisuuden, mutta vaikka kuinka etsin, en löydä. On kesä, mutta miksi täällä on niin pimeää? Näen kaukana pilkahduksia muusta maailmasta. Siellä näkyy valoa. Joku työntää lastenvaunuja. Näen pyöristyviä vatsoja ja onnellisia hymyjä. Näen siskoni. Minäkin tahtoisin olla siellä. Siellä missä paistaa aurinko. Haluaisin siskoni viereen, vertailemaan vatsakumpujamme. Silmänräpäyksessä näky katoaa, ja ympärilläni on jälleen vain sysimustaa pimeyttä. Yritän suunnistaa pimeydessä, mutta tuskin näen eteeni. Yritän suunnata kohti pientä valopilkkua kaukana edessä päin, mutta askel askeleelta se tuntuu ajautuvan yhä vain kauemmas. Minä ja suruni, me olemme tässä kamalassa paikassa kaksin. Onkohan täältä ulospääsyä ollenkaan?

Mietin, voiko suruun kuolla. Kai siihen voi. Ainakin surusta voi sairastua. Luulen, että minulle on käynyt juuri niin. En ole koskaan ennen sairastanut näin paljon kun nyt hoitojen ja tämän lapsettomuussurun aikana. Kun itken, koko kehoni itkee. Mitä enemmän suren, sitä syvemmälle pimeyteen eksyn ja sitä kauemmas tuo yksi pieni valonpilkahdus katoaa. Mitä apeampi on mieleni, sitä huonommin kehoni voi, ja sitä pienemmät mahdollisuudet sillä on kasvattaa uutta elämää. Kohti valoa on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta mistä saan voimaa? Miten tästä surusta voi ikinä päästä irti? Loppuuko tämä tuska koskaan vai vaellanko ikuisesti pimeydessä? Miten paljon yhden ihmisen harteille voidaan antaa kannettavaa? Miten kukaan jaksaa tämän taakan alla, murtumatta? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Mitä mieheni on tehnyt ansaitakseen tämän? Emmekö ole jo kärsineet tarpeeksi? Mihin voi valittaa? Mistä elämäniloa voi ostaa? Täällä sitä tarvittaisiin.

On paljon kysymyksiä, joita kyselen ääneen täällä pimeässä. Kukaan ei niihin kuitenkaan vastaa. Liekö kukaan edes kuule ääntäni. Se on ehkä niin hento, eikä enää kanna kovin kauas. Sekin on väsynyt. Väsynyt siihen, ettei kukaan kuule. Väsynyt siihen, ettei kukaan vastaa. Käperryn pimeimmistä pimeimpään nurkkaan ja vaikka en luovuta, annan epätoivon ja surun vallata mieleni ja ruumiini. Ainakin hetkeksi jään tähän. On niin paha olla.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kirje siskolle

Olin pelännyt tätä päivää. Vaikka tiesin, että se todennäköisesti vielä joskus tulisi, en arvannut, että näin pian. Siksi se tuli varoittamatta, enkä ehtinyt suojata itseäni. Tuska vyöryi ylitseni kuin valtava aalto. Se kaatoi minut maahan. Itkin ja lähes hyperventiloin kylpyhuoneen lattialla. Itkin ja huusin. En muista koskaan itkeneeni niin. Miehenikin luuli että joku on kuollut. Tuntui, etten saanut henkeä.

Kirjoitit minulle kirjeen. Kauniin kirjeen, jota en pystynyt ensimmäisellä kerralla lukemaan loppuun, koska se sattui liikaa. Nyt olen jo pystynyt lukemaan sen useamman kerran läpi, mutta en vielä kertaakaan ilman kyyneleitä. Kerroit, että sinun oli vaikea kirjoittaa minulle, ja olet sitä pelännyt. Et halunnut kuitenkaan viivyttää kertomista. Kerroit, että olet todella pahoillasi tästä meidän tilanteestamme, mutta vaikka kuinka toivoisit, et voi mitään sille tehdä. Tiedän. Se ei ole sinun syytäsi. Kerroit, että tekin olette yrittäneet lasta jo kohta vuoden. Et ole kertonut, koska en ole kysynyt. Arvelit, etten ole halunnut tietää. Olet ollut ihan oikeassa. Olen suojellut itseäni. Kerroit, kuinka olet toivonut, odottanut ja pettynyt koko pitkän syksyn ja talven, peläten, että teille käy samalla tavalla kuin meille. Että tekään ette voi saada lasta. Kunnes vihdoin sait sen kovasti odotetun toisen viivan testiin. Kerroit, että minusta tulee täti. Tässä kohtaa romahdin.

Älä ymmärrä väärin, olen onnellinen puolestasi. Haluan että tiedät, että ihan oikeasti olen. Olenkin sinulle sanonut, etten ikipäivänä toivoisi teille samaa tietä kun meille. En toivoisi kenellekään. Rakastan sinua, ja toivon sydämestäni, että kaikki menee hyvin ja saatte terveen lapsen syliinne kun on sen aika. Lapsesta tulee minullekin todella tärkeä.

Kaiken tämän keskellä en voi kuitenkaan olla tuntematta sisälläni suurta tuskaa omasta epäonnestamme, surua siitä, mitä meiltä vieläkin puuttuu. Viimeisestä epäonnistuneesta hoidosta on vielä niin kovin vähän aikaa, eivätkä haavat ole vielä parantuneet. Tiedät, miltä minusta tuntuu. Siksi valitsit sanasi varoen. Sinä tunnet minut parhaiten. Olemme aina olleet läheisiä, ja toivottavasti tulemme aina olemaan. Minäkään en halua, että tämä vaikuttaa väleihimme. Haluan olla läsnä sinun ja tulevan lapsenne elämässä siitä huolimatta, saammeko itse koskaan lasta vai emme. Raskasta se voi aika ajoin olla, mutta en jättäisi tätä kokemusta mistään hinnasta pois. Muistatko kun haaveilimme olevamme samaan aikaan raskaana ja että serkukset olisivat suunnilleen samanikäisiä? Ei se ole vielä pois suljettu vaihtoehto. Ehkä tulen vain vähän perässä..

Tuntuu kamalalta myöntää, kuinka olen itkenyt sitä, että tämä tapahtuu teille, eikä meille. Häpeän näitä ajatuksiani. Minä toivoin, että minusta tulisi äiti, mutta sinusta tulee äiti. Sinä saat kaiken sen, mitä olen toivonut itsekkäästi itselleni. Synnytät vanhemmillemme heidän ensimmäisen lapsenlapsensa, jonka toivoin ja ajattelin olevan minun tehtäväni. Olet pikkusiskoni, ja luulin ehtiväni ensin. Kuinka väärässä olinkaan. Elämä ei mene koskaan kuten sen suunnittelemme. Kuten sanoit, nämä asiat ovat jonkin korkeamman käsissä.

Olen tuntenut suunnatonta surua, katkeruutta ja kateutta, mutta myös huonoa omatuntoa tuollaisista tunteista, jotka ovat tehneet olostani vain entistäkin surkeamman. En haluaisi tuntea näitä tunteita, mutta tunnen silti. Tämänhän pitäisi olla iloinen asia, ja se onkin. En halua, että meidän surumme varjostaa teidän onneanne. Ymmärrän, miksi sinua pelotti kertoa minulle. En olisi halunnutkaan sinun näkevän minua tällaisena. Onneksi sinä ymmärrät minua. Tiedän, että ymmärrät. Olethan siskoni, ja tukenut minua koko tämän ajan surussani. Olen siitä kiitollinen. Olen myös kiitollinen, että kerroit minulle ensimmäisten joukossa. Olen myös kiitollinen, että uskalsit kertoa. Se ei ole varmastikaan ollut helppoa.

Tiedät, etten tarkoita pahaa, mutta en voi olla ajattelematta, että samaan aikaan kun minusta valuu verenä pois se pienikin elämänalku, jonka sain edes hetken tuntea sisälläni, sinä tunnet ensimmäisiä oireita, joita sisälläsi kasvava lapsi tuo mukanaan. Sinä saat kokea kaiken sen, mistä olen jo niin pitkään haaveillut. Kunpa voisin olla tukenasi. Ja tulenkin vielä olemaan. Minulla on niin paljon kysyttävää. Mutta ymmärräthän, että tämä uutinen vaatii vähän sulattelua ja totuttelua. En ole valmis kohtaamaan sinua vielä. Annathan minulle aikaa.

Rakkaudella,
sisko