“Etkö ole
tosiaan koskaan kuullut kerrosvoileipä-elämänvaiheesta?”, kysyi
eräs kollega. En ollut, mutta nyt olen ja tiedän, että vertauskuva
kerrosvoileivästä tulee siitä kun ihmiset tekevät lapset niin
myöhään, että heillä on samaan aikaan hoidettavanaan pienet
lapset ja omat vanhenevat vanhempansa. He ovat ikään kuin
puristuksissa siellä välissä. Kylläpä osasi tuntua pahalta. Se,
että tuntuu jo tarpeeksi raskaalta kun lasta ei kuulu (saati että niitä lapsia aina tehtäisiin silloin kun halutaan), vielä
isomman palan nosti kurkkuun ajatus omien vanhempien vanhenemisesta
tai siitä, etteivät he ole täällä loputtomiin odottamassa niitä
lapsenlapsia.
Se järkytys, kun
huomaa ensimmäiset harmaat isän hiuksissa tai kuulee äidin
väsyneen puolukkametsällä. Eivät he tästä enää nuorru, ja
minäkin vanhenen joka vuosi. Minusta ei tule ikinä nuorta äitiä.
Se on toki ollut oma valintani. Mutta kun sitä ei silloin tiennyt,
että lasten saamiseen voi mennä näin kauan. Jos saamme lapsen,
minusta tulee sitten varmaan juuri tuollainen kerrosvoileipävanhempi.
Ei vielä, mutta ennen pitkää. Vanhempamme ovat nyt päälle
kuudenkymmenen, vanhempia kuin omat isovanhempani saadessaan
ensimmäiset lapsenlapsensa. He eivät näytä vanhoilta vielä tai
silmissäni yhtään sen vanhemmilta kuin 10 vuottakaan sitten
(lukuun ottamatta niitä harmaita hiuksia), mutta tiedän, että he
vanhenevat vuosi vuodelta. Tiedän, etteivät he ole noin virkeitä
ikuisesti. Ja se pelottaa. Minulle on ihan sama, kuinka puristuksissa
olen minkä hyvänsä leivän välissä, kunhan siellä molemmilla
puolilla on jotain. Omat lapset ja oma perhe, ne ovat kaikkein
tärkeintä maailmassa. Ketä nyt haittaisi pitää huolta
molemmista?
Kuulin vastikään
tuttavapariskunnasta, joka oli adoptoinut lapsen ulkomailta. En ollut
tiennyt adoptioprosessista mitään, vaan yhtäkkiä eräänä
päivänä edessäni oli kuva, jossa oli maailman onnellisimman
näköinen pieni perhe. Ja maailman kaunein lapsi. Tuijottelin kuvaa
koko päivän ja itkinkin. Kuvasta huokui niin suuri onni ja ilo,
etten voinut olla kuin onnellinen heidän puolestaan. Jostain syvältä
hiipi kuitenkin myös kateus. Se mahdottoman ikävä tunne, jota et
haluaisi tuntea, mutta joka on kuitenkin aina läsnä, halusit tai
et. Minulla ei ole mitään syytä olla kateellinen heille, jotka
ovat odottaneet adoptiolasta 5 pitkää ja raskasta vuotta. Kuitenkin
halusin itse olla siinä tilanteessa. Siinä kuvassa. Olin
kateellinen heille siitä mitä meillä ei vieläkään ole. Siitä
mitä he ovat saaneet, mutta me emme. Perheen. He ovat sen todellakin
ansainneet, siitä ei ole epäilystä. Mutta niin olemme mekin.
Tunnen kateutta
myös siskoani kohtaan. Raskaus on nyt siinä vaiheessa, jolloin sitä
ei voi olla enää huomaamatta. Vaikka hän ei olekaan raskautta
julkisesti kuuluttanut, ovat ihmiset alkaneet huomata. Sekä tutut
että tuntemattomat. Siskon Facebook-sivu täyttyy onnitteluista ja
pyynnöistä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme pyytävät häntä
mammatreffeille. Yhteiset ystävämme, joita minäkin niin mielelläni
useammin näkisin. Minua ei pyydetä mukaan. En kuulu joukkoon. Minä
en ole kenenkään äiti. Haluaisin kyllä olla. Haluaisin niin
mukaan mammatreffeille. Ehkä pian pääsen? Ehkä ei kauaa enää
tarvitse olla kateellinen?