Pahoittelen pitkää
hiljaisuutta. Syksy ja talvi ovat olleet pitkiä ja raskaita. On
tuntunut siltä, ettei ole mitään sanottavaa. On vain ollut tämä
lapsettomuus ja pimeys. Nyt vihdoin kun aurinkokin on alkanut
pilkahtelemaan pilvien lomasta ja hoidot jatkuvat pian, heräilen
pikkuhiljaa tästä talviunesta ja yritän taas aktivoitua ja jatkaa
tämän minulle niin tärkeäksi muodostuneen blogin päivittämistä.
Täällä siis ollaan, hengissä, mutta väsyneenä. Ja ihan yhtä
surullisena ja epätoivoisena kun ennenkin. Toivottavasti te lukijat
ette ole kaikonneet minnekään kovin kauas, ja toivottavasti edes
joku teistä on saanut talven aikana hyviä uutisia. Minä en ole
niitä vieläkään saanut.
Mutta jotain hyvää
sentään: siskon lapsi on tullut maailmaan. Minusta on tullut täti.
Vauva on ihana, ja tuntuu nyt jo niin rakkaalta, vaikkei oma olekaan.
Olen tosi onnellinen tästä uudesta tulokkaasta, mutta toki lapsen
syntymä on tuonut pintaan myös kaikki omat surut ja tunteet, jotka
olin jo hetkeksi ehtinyt työntää piiloon ja pois näkyvistä.
Lakaissut maton alle, ettei niitä tarvitsi ajatella. Ettei olisi
niin paha olla. Nyt asiaa on joutunut jälleen väkisinkin työstämään
mielessä ja asennoitumaan niin, että elämä vain on epäreilua,
enkä sille mitään mahda. Kai se on ihan luonnollista tässä
tilanteessa tuntea negatiivisiakin tunteita kuten kateutta ja siitä
on turha tuntea syyllisyyttä. Enhän minä sitä näytä, mutta
syvälle sisimpään sattuu. Se on vaan niin väärin, ettei minulla
ole vieläkään tuollaista pientä tuhisijaa rinnalla. Vielä neljän
pitkän vuoden jälkeenkään. Mitenkähän olen jaksanut sinnitellä
näinkin kauan? Jostain sitä saa aina voimia. Ehkä teiltä,
kohtalotovereilta?
Ensi kuussa olisi
tarkoitus jatkaa hoitoja. DHEA-kuurilla on oltu jo kolmatta
kuukautta. En tiedä johtuiko jostain muusta vai DHEA:sta, mutta yksi
kierto jäi kokonaan välistä, ja nyt näyttäisi siltä, että
tämäkin kierto venyy, sillä ovulaatiota ei ole vieläkään
näkynyt, vaikka on jo kp25. Jotenkin tuntuu niin turhalta luomusti
enää yrittääkään, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule. Ainoa
toivomme tuntuu olevan IVF, niin se vaan on. Ja nyt viikon kuluttua vihdoin on kauan odotettu IVF:n
suunnittelukäynti omalla lääkärillämme. Saa nähdä, mitä hän
on mieltä näistä pidentyneistä ja väliin jääneistä
kierroista. Mahdammekohan jatkaa hoitoja lyhyellä kaavalla vai
kokeilemmeko pitkää kaavaa.
Muistatteko muuten
kun kirjoitin, että näin unta vaaleanpunaisesta vauvantossusta?
Viime viikolla tapahtui jotain kummallista. Vieraillessani
synnytyssairaalassa näin sairaalan kukkakaupan ikkunassa aivan
samanlaisen tossun! Vaaleanpunainen, posliininen vauvantossu. En
muista, että olisin koskaan nähnyt sellaista, enkä tiedä, miksi
siitä uneksin, mutta siinä se nyt oli. Ja vielä
synnytyssairaalassa. Ehkä se oli merkki. Ehkä se oli merkki, että
ihan pian on meidänkin vuoro. Miehen veli näki unta jokin aika
sitten pitelevänsä sylissä pientä vauvaa, jolle sanoi: “Kyllä
sua on kuule odotettu.” Myös miehen äiti on nähnyt unia. Hänen
unessaan saimme kaksoset. Ehkä nämä kaikki ovat merkkejä. Sanoin
miehelle sairaalasta pois lähtiessämme, että toivottavasti
seuraavan kerran kun näistä ovista kävellään, ollaan itse
menossa synnyttämään. Kunpa vaan se olisikin niin. Kunpa tänä
vuonna olisi meidän vuoro.