lauantai 31. lokakuuta 2015

Anopin unia

Kirjoitin taannoin appiukon sisaresta, joka neuloi nuttua tytölle, jonka uskoi syntyvän pian sukuun. Silloin ei vielä tiedetty, että miehen veljen vaimo on raskaana. Eikä hän silloin vielä ollutkaan, mutta tuli raskaaksi noin kolme kuukautta tämän jälkeen. Murheissani totesin anopille yksi päivä, että no nyt tiedetään sitten kenelle tämä täti sitä nuttua neuloo. Ei ainakaan meille. Anoppi sanoi siihen: “Kuule, ei hätää, minä näin unta kahdesta vauvasta. Toinen oli iso poika ja toinen pieni tyttö.” Anoppi se osaa olla jopa unissaankin optimistinen. Ja välillä mietin, keksiiköhän hän näitä juttuja vain lohduttaakseen.

Oli miten oli, nyt sitten odotellaan seuraavaa ultraa, jossa paljastuu heidän vauvansa sukupuoli. Onko hän iso poika vai pieni tyttö? Näiden hassujen unien ja enteiden vuoksi odotan tuota tietoa varmasti yhtä paljon kun tulevat vanhemmat. Nimittäin anopin unet ovat ennenkin käyneet toteen. Vuosia sitten hän näki unta kahdesta pienestä pojasta istuvan heidän sohvallaan. Pian tämän jälkeen saatiin tietää, että sukuun on tulossa kaksoset. Ja kuinka ollakaan: kaksi poikaa! Huuhaata tai ei, pieni osa minusta uskoo näihin. Tai ainakin haluaa uskoa. Itselle on tietenkin ihan sama, tuleeko sieltä iso poika vai pieni tyttö – tai iso tyttö tai pieni poika, kunhan joku tulee. Ja mielellään pian. En jaksa enää odottaa.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Se on menoa nyt?

Arvatkaa mitä? Meille on löytynyt luovuttaja! Tämä ihana uutinen tuli nopeammin kuin odotin ja vähän jopa puun takaa. Olimme eilen lääkärissä hoidon suunnittelukäynnillä, jonka ajattelimme olevan ihan vain peruskäynti, jossa ehkä kirjoitettaisiin reseptit jo valmiiksi, mutta ei muuta. En siis todellakaan odottanut tällaisia uutisia ja siinä sitten suu meinasi loksahtaa auki kun kuulimme, että sopiva luovuttaja on nyt jo löytynyt. Ei siis mennyt edes sitä arvioitua puolta vuotta, vaan noin 5 kuukautta siitä kun ilmoittauduimme jonoon!

Tässä on kuitenkin vielä pari muuttujaa.. Luovuttajaksemme kaavailtu henkilö ei ole vielä ehtinyt käydä valintaprosessia kokonaan läpi, joten häntä ei ole vielä virallisesti hyväksytty luovuttajaksi, mutta hyvältä kuulemma näyttää. Mikään ei vielä ole sataprosenttisen varmaa, mutta meille on tehty varaus. Mikäli siis kaikki etenee odotetusti, tästä henkilöstä tulee meidän luovuttajamme ja hoito tulee toivottavasti toteutumaan vielä tämän vuoden puolella, ehkä piankin. Sehän riippuu paljon luovuttajan kierrosta. Minun kiertonihan se sovitetaan hänen kiertoonsa, ei toisinpäin.

Vielä suurempi yllätys oli kun lääkäri päätti aloittaa kuukautisia siirtävän lääkityksen saman tien jo “varmuuden vuoksi”, jotta kiertomme on helpompi saada täsmäämään. Muuten hoitoa olisi mahdotonta saada onnistumaan tämän vuoden puolella, tai niin, etteivät hoidot menisi pieleen joululomien vuoksi, jolloin klinikka on kiinni. Onhan tässä se riski, että luovuttaja ei jostain syystä läpäise seulaa, mutta se selviää varmaan jo ensi viikolla ja silloin lääkitys keskeytetään, ei sen kummempaa. Nyt siis käytössä eilisestä asti Primolut-Nor ja Zumenon-tabletit. Synarela-suihkeenkin hain jo valmiiksi apteekista, sen käyttö alkaa hoitokaavion mukaan loppuviikosta. Reseptit ovat valmiina jo myös luovuttajaa varten, mehän ne hänen lääkkeensä maksamme. Reseptit on kirjoitettu minun nimelleni, eikä lääkkeistä saa Kela-korvausta. Lääkkeet tulee toimittaa klinikalle hyvissä ajoin ennen hoidon alkua, josta luovuttaja sitten ne saa.

Meitä pyydettiin soittamaan ensi viikolla klinikalle, jolloin todennäköisesti saamme tietää, onko luovuttaja hyväksytty ja lähteekö hoito tästä tosiaan käyntiin. Soitan heti maanantaina. Eihän tässä meinaa pysyä housuissaan!

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Avain onneen

Täällä odottelemme edelleen, että sopiva munasolun luovuttaja löytyy. Ilmeisesti olemme jonon kärkipäässä ja pääsemme ehkä jo tämän vuoden puolella aloittamaan hoidot! Niin nopeasti! Kuinka jännittävää! Pitkästä aikaa olo on toiveikas ja jopa innostunut. Sen verran, mitä nyt uskaltaa olla. Ehkä nyt onnistuu! Ainakin tuntuu siltä, että meillä on nyt oikeasti jotain mahdollisuuksia. Sellaisia, joita ei ole aikaisemmin ollut. Ikään kuin olisimme löytäneet viimein avaimen, joka sopii juuri tähän lukkoon. Se voi olla avain onneen.

Samaan aikaan kun olo on toiveikas, pelottaa. Pelottaa niin pirusti. Mitä jos en tule lahjamunasolusta huolimatta raskaaksi? Miten kestän sen? Mitä jos tulen raskaaksi ja saan keskenmenon? Miten ihmeessä kestän sen?? Meille kerrottiin, että keskenmenot ovat melko yleisiä lahjasoluhoidoissa, koska keho voi hylkiä vieraita soluja. Eikä sitä voi kai millään estää, jos näin käy. Kuulostaa loogiselta, mutta julmalta. En tiedä miten kestäisin kaiken tämän päälle vielä keskenmenon. Kai siinä tilanteessa sitten pitäisi yrittää olla vaan iloinen siitä, että voi edes tulla raskaaksi, mikä sekin olisi valtava edistysaskel aikaisempaan verrattuna. Koko tämän neljän ja puolen vuoden aikana en ole onnistunut tulemaan raskaaksi kertaakaan. Ei edes pienen pientä kemiallista raskautta. Ei kerrassaan mitään. Ehkä parempi kuitenkin niin kuin että olisin joutunut kokemaan keskenmenon, vaikka varhaisenkin. Kaiken tämän jälkeen se tuntuisi vaan liian raskaalta kestää.

Jotenkin en voi vieläkään uskoa, että olemme tässä. Menossa lahjamunasoluhoitoon, johon en oikeasti ikinä uskonut päätyvämme. Olin niin varma, että ennen pitkää onnistumme omilla sukusoluilla. Niin ei kaikista yrityksistä huolimatta käynyt, vaikka kuinka toivottiin. Niin se elämä vaan vie. Aivan eri suuntaan kun oli suunnitellut. Elämä on ollut yhtä vuoristorataa viimeiset 4,5 vuotta ja täynnä katkeria pettymyksiä. Sitä miettii, miksi tämä tapahtui meille? Miksi juuri meidän pitää elää tämä helvetti läpi? Mutta ehkä sen pitikin mennä näin. Onkohan tämä se meidän tiemme vanhemmiksi? Äidiksi ja isäksi. Juuri sen lapsen vanhemmiksi , joka on nyt jo matkalla ja jota kannatti odottaa.