Niin siinä nyt
sitten kävi, että vaikka kaikki toivomme tähän viimeiseen hoitoon
ladattiin, pieleen meni. Eihän sillä lääkärillä ollut taaskaan
hyviä uutisia.
Munasoluja saatiin
sopiva määrä ja ne hedelmöittyivät normaalisti yhtä
lukuunottamatta. Tämän jälkeen alkoivat asiat mennä pieleen.
Kaikki eteni siis noudattaen täsmälleen samaa kaavaa kuin aina
ennenkin. Yksi solu ei lähtenyt etenemään lainkaan ja loput olivat
fragmentoituneita. Yhtään solua ei saatu pakkaseen, joten
siirtoakaan ei tule. Ei edes pientä mahdollisuutta tulla raskaaksi,
ei sitten minkäänlaista. Mikään ei ole muuttunut, eivätkä solut
olleet tälläkään kertaa yhtään sen parempia kun
aikaisemminkaan. Ihan kuin olisin elänyt tämän hetken
aikaisemminkin. Deja vu, sehän se on. Nyt on sitten vaan nieltävä kyyneleet
ja hyväksyttävä, että minä en tule raskaaksi omilla
munasoluillani. En vain yksinkertaisesti tule. Niissä tosiaan on
jotain vikaa, eikä edes nykylääketiede pysty niitä korjaamaan.
Kaikkemme olemme yrittäneet, joten mitään emme jää katumaan.
Minusta ei ehkä koskaan voi tulla äitiä sanan siinä merkityksessä
kun olin toivonut, mutta minusta voi vielä tulla äiti.
Lahjasoluhoidot ovat siis todellakin edessä seuraavaksi, nyt se
vasta realisoituu.
Onneksi olemme
henkisesti jo valmistautuneet, että tämä päivä tulee. Ajatus
luovutetusta munasolusta ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja
kaukaiselta ajatukselta kuin vielä vuosi sitten. On uskomatonta,
miten pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut tässä viime
kuukausien aikana yhä vahvemmin ajattelemaan, että on ihan sama,
kenen perimää tuleva lapseni on, kunhan vaan saan kokea äitiyden ja rakastaa sitä lasta.
Kunhan vain saisimme sen lapsen, tavalla tai toisella. Se on kaikkein
tärkeintä, ja loppujen lopuksi ainoa asia, joka todella merkitsee.
Silti koen joutuvani luopumaan jostakin sellaisesta, josta olen koko
elämäni haaveillut ja jota olen pitänyt itsestään selvyytenä,
että joskus saan. Sellaista, jota suurin osa maailman ihmisistä
pitää itsestäänselvyytenä. Sellaisesta haaveesta voi olla
vaikeaa luopua, ja uskokaa pois, olen tehnyt töitä sen eteen, että
suhtaudun asiaan näin kun nyt suhtaudun.
Vaikka pelotti,
että näin käy, olimme kuitenkin hiljaisesti jo valmistautuneet
tähän pidemmän aikaa, eikä uutiset hoidon epäonnistumisesta
musertaneet meitä tällä kertaa, olimmehan osanneet odottaa näin lopulta käyvän. Tämä on nyt sitten se meidän polkumme. Monet muut ovat jo
sillä tiellä, nyt myös me. Olemme tienhaarassa. Olemme koko
ajan pyrkineet vasemmalle tajuamatta, että meidän olisikin pitänyt
kääntyä oikealle. Vasen, vaikkakin sinne kaikki kyltit viittoivat
tietä, oli umpikuja. Jokainen kivi ja männynkäpy tuli käännettyä
oikeaa tietä etsiessä. Emme löytäneet sitä mitä etsimme. Olemme käyneet niin
pitkällä kun polku vie, eikä se johtanut mihinkään. On
palattavat muutama askel takaisin ja suunnattava uudelle, vähemmän
tallatulle polulle. Muitakin on tätä polkua kulkenut, ja päässyt
perille. Reppu ei tunnu enää niin raskaalta kantaa, suurimmat ja
painavimmat kyyneleet ovat pudonneet jo matkan varrelle. Meillä on
lisäksi tunne, että tämä polku vie määränpäähämme, ehkä
jopa suorempaa tietä. Eiväthän molemmat tiet voi olla umpikujia.
Uskon, että
meille tulee lopulta juuri se lapsi, joka on tarkoitettu. Ehkä se
lapsi ei ole omaa geeniperimääni, mutta se on silti meidän lapsi,
jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois ja jota rakastan enemmän kun mitään muuta maailmassa. Jonain päivänä ehkä
vielä ymmärrän kaiken tämän tarkoituksen ja kaikki tuntuu
menneen niinkuin sen kuuluikin mennä.