maanantai 24. elokuuta 2015

Luopuminen

Niin siinä nyt sitten kävi, että vaikka kaikki toivomme tähän viimeiseen hoitoon ladattiin, pieleen meni. Eihän sillä lääkärillä ollut taaskaan hyviä uutisia.

Munasoluja saatiin sopiva määrä ja ne hedelmöittyivät normaalisti yhtä lukuunottamatta. Tämän jälkeen alkoivat asiat mennä pieleen. Kaikki eteni siis noudattaen täsmälleen samaa kaavaa kuin aina ennenkin. Yksi solu ei lähtenyt etenemään lainkaan ja loput olivat fragmentoituneita. Yhtään solua ei saatu pakkaseen, joten siirtoakaan ei tule. Ei edes pientä mahdollisuutta tulla raskaaksi, ei sitten minkäänlaista. Mikään ei ole muuttunut, eivätkä solut olleet tälläkään kertaa yhtään sen parempia kun aikaisemminkaan. Ihan kuin olisin elänyt tämän hetken aikaisemminkin. Deja vu, sehän se on. Nyt on sitten vaan nieltävä kyyneleet ja hyväksyttävä, että minä en tule raskaaksi omilla munasoluillani. En vain yksinkertaisesti tule. Niissä tosiaan on jotain vikaa, eikä edes nykylääketiede pysty niitä korjaamaan. Kaikkemme olemme yrittäneet, joten mitään emme jää katumaan. Minusta ei ehkä koskaan voi tulla äitiä sanan siinä merkityksessä kun olin toivonut, mutta minusta voi vielä tulla äiti. Lahjasoluhoidot ovat siis todellakin edessä seuraavaksi, nyt se vasta realisoituu.

Onneksi olemme henkisesti jo valmistautuneet, että tämä päivä tulee. Ajatus luovutetusta munasolusta ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja kaukaiselta ajatukselta kuin vielä vuosi sitten. On uskomatonta, miten pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut tässä viime kuukausien aikana yhä vahvemmin ajattelemaan, että on ihan sama, kenen perimää tuleva lapseni on, kunhan vaan saan kokea äitiyden ja rakastaa sitä lasta. Kunhan vain saisimme sen lapsen, tavalla tai toisella. Se on kaikkein tärkeintä, ja loppujen lopuksi ainoa asia, joka todella merkitsee. Silti koen joutuvani luopumaan jostakin sellaisesta, josta olen koko elämäni haaveillut ja jota olen pitänyt itsestään selvyytenä, että joskus saan. Sellaista, jota suurin osa maailman ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä. Sellaisesta haaveesta voi olla vaikeaa luopua, ja uskokaa pois, olen tehnyt töitä sen eteen, että suhtaudun asiaan näin kun nyt suhtaudun.

Vaikka pelotti, että näin käy, olimme kuitenkin hiljaisesti jo valmistautuneet tähän pidemmän aikaa, eikä uutiset hoidon epäonnistumisesta musertaneet meitä tällä kertaa, olimmehan osanneet odottaa näin lopulta käyvän. Tämä on nyt sitten se meidän polkumme. Monet muut ovat jo sillä tiellä, nyt myös me. Olemme tienhaarassa. Olemme koko ajan pyrkineet vasemmalle tajuamatta, että meidän olisikin pitänyt kääntyä oikealle. Vasen, vaikkakin sinne kaikki kyltit viittoivat tietä, oli umpikuja. Jokainen kivi ja männynkäpy tuli käännettyä oikeaa tietä etsiessä. Emme löytäneet sitä mitä etsimme. Olemme käyneet niin pitkällä kun polku vie, eikä se johtanut mihinkään. On palattavat muutama askel takaisin ja suunnattava uudelle, vähemmän tallatulle polulle. Muitakin on tätä polkua kulkenut, ja päässyt perille. Reppu ei tunnu enää niin raskaalta kantaa, suurimmat ja painavimmat kyyneleet ovat pudonneet jo matkan varrelle. Meillä on lisäksi tunne, että tämä polku vie määränpäähämme, ehkä jopa suorempaa tietä. Eiväthän molemmat tiet voi olla umpikujia.

Uskon, että meille tulee lopulta juuri se lapsi, joka on tarkoitettu. Ehkä se lapsi ei ole omaa geeniperimääni, mutta se on silti meidän lapsi, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois ja jota rakastan enemmän kun mitään muuta maailmassa. Jonain päivänä ehkä vielä ymmärrän kaiken tämän tarkoituksen ja kaikki tuntuu menneen niinkuin sen kuuluikin mennä.

Kevyempi kantaa

Paljon on tapahtunut, ja paljon on kerrottavaa. Mutta tehdään se heti tässä alussa selväksi, että edelleenkään en ole raskaana, jos joku niin uskalsi toivoa. Mistähän sitä aloittaisi..

Ensinnäkin olemme nyt olleen lahjamunasolujonossa jo jonkin aikaa, ihan tarkkaan en tiedä, mutta ilmeisesti toukokuusta asti. Emme ole vielä tehneet kuitenkaan päätöstä, käyttäisimmekö pakastettuja munasoluja vai tehdäänkö tuorealkionsiirto. Molemmat vaihtoehdot ovat olemassa ja olemme lääkärin kanssa jo keskustelleet asiasta kuitenkaan päätymättä vielä mihinkään lopputulokseen. Yksi kortti on nimittäin vielä kääntämättä. Viimeinen omilla soluilla tehtävä hoito, joka on meneillään parhaillaan. Punktio oli perjantaina. Hoitona kokeiltiin jotain ihan uutta. Hoito on nimeltään pitkä clomifeenihoito eli Menopurin ja Orgalutranin ohella käytössä oli clomifeenitabletit kiertopäivinä 4-11. Irroitus tehtiin Gonapeptylillä. Tavoitteena oli saada lievemmällä stimulaatiolla aikaan vähemmän, mutta laadukkaampia munasoluja. Tavoitteena oli 5 solua, mutta kuinka ollakaan kun minusta on kysymys, niitä tuli 9. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Toivotaan, ettei laatu kärsi määrän vuoksi. Tänään solujen pitäisi olla 8-soluisia. Odottelemme lääkärin soittoa puolenpäivän aikaan. Jännittää. Pelottaa. Tästä on nyt kaikki kiinni. Tästä viimeisestä hoidosta on kiinni, voinko ikinä saada geneettisesti omia lapsia. En voi uskoa, että tämä on nyt se viimeinen mahdollisuus. Uutisten on pakko olla hyviä. Pieni pessimisti sisälläni kuitenkin nostaa päätään ja sanoo: miten kuvittelet, että ne tälläkään kertaa olisivat yhtään parempia? Miten mikään olisi muuttunut? Ja jotenkin olen jo asennoitunut siihen, että lahjasoluhoito on edessä. 

Kovin suuria odotuksia ei siis ole tähän hoitoon ladattu, vaikka itse asiassa montakin asiaa on tehty eri tavalla. Sen lisäksi, että koko hoito tehtiin eri kaavalla, on käytössä ollut kilpirauhaslääkitys (Thyroxin minimiannostuksella), jolla arvot on saatu pidettyä oikealla tasolla, DHEA, melatoniini, vitamiini-ja hivenainevalmisteet ja gluteeniton ruokavalio, jota olen nyt noudattanut puolisen vuotta. Mikä lie suurin vaikuttaja, mutta olen keväästä asti voinut paljon paremmin sekä henkisesti että fyysisesti. Muutos tapahtui sen jälkeen kun aloitin vitamiinivalmisteet ja Thyroxinin. Pahimmat masentelukaudet ovat ohi, eivätkä edes vauvauutiset hetkauta lähellekään samalla tavalla kun aiemmin. Jokin minussa on muuttunut ja nimenomaan parempaan suuntaan. Tuntuu kuin iso kivi olisi vierähtänyt harteilta, vaikkei mikään ole vielä ratkennutkaan. Jotenkin tämä taakka tuntuu nyt vaan kevyemmältä kantaa.

Ensimmäistä kertaa punktio oli kivulias, mutta ilmeisesti pienemmästä follikkelimäärästä johtuen toipuminen on ollut nopeampaa verrattuna niihin kertoihin kun soluja saatiin yli 20 ja pystyin hädin tuskin kävelemään ensimmäiseen pariin päivään. Tämän päivän olen kuitenkin vielä sairaslomalla, ja hyvä niin, sillä haluan olla kotona vastaanottamassa tämän niin kovin tärkeän puhelun. Muistan ne monet itkut työpaikan vessassa, enkä halua kokea sitä enää.. Miten tästä sitten edetään? Mikäli alkiot kehittyvät normaalisti, ne pakastetaan ja siirto tehdään vasta yhden tai kahden taukokierron jälkeen. Clomifeeni rappeuttaa limakalvoa väliaikaisesti niin, ettei alkio pysty kiinnittymään, eikä tuoresiirtoa voida näin ollen tehdä. Tässä on siis todella monta asiaa, joka voi mennä pieleen. Vähän liian monta. Ensinnäkin munasolujen tulee hedelmöittyä normaalisti, edetä 8-solu/blastokystavaiheeseen, jotta ne ovat pakastuskelpoisia ja sen jälkeen vielä selvitä pakastuksesta ennen kun niitä voidaan edes siirtää. 

Koskaan ennen lääkärin soitto ei ole jännittänyt näin paljon etukäteen.. Pelottaa. Pelottaa niin paljon. Miten tässä oikein käy?