lauantai 26. joulukuuta 2015

Lahja

Istun bussissa. Edessä olevan istuimen selkämyksessä on tarra. Siinä on sinimyssyinen pieni vauva, ja teksti: “Anna lapsettomalle maailman kallisarvoisin lahja.” Minun tekisi mieli huutaa, että vatsassani on juuri tällainen lahja! Että se ei ole vain pelkkä mainos, vaan se on paljon enemmän! Se on meille täyttä todellisuutta, emmekä olisi tässä tilanteessa, jos joku hyväsydäminen ihminen ei olisi meille luovuttanut omia munasolujaan. Voitteko kuvitella, siellä se pieni lahja-alkio nyt on ja toivottavasti pysyy kyydissä! Minun vatsassani. En huuda. Istun hiljaa penkissäni ja liikutun. Mietin kuinka onnekas olen, että joku ihana ihminen on antanut minulle mahdollisuuden tulla raskaaksi. Mahdollisesti olla raskaana, vaikkakin vielä tietämätön siitä. Tunnen syvää kiitollisuutta tätä ihmistä kohtaan. Voiko tämän parempaa joululahjaa tuntemattomalle antaa? Ihmiset tuijottavat ulos bussin ikkunasta. On pimeää. On ollut niin kovin pimeää koko syksyn. Kukaan ei tunnu edes huomaavan mainosta. Vesipisarat valuvat pitkin bussin ikkunaa ja autojen valot heijastuvat niistä. Ehkä he teeskentelevät, etteivät huomaa. Onhan aihe vähän kiusallinen. Minäkin käännän katseeni pois. Mutta vain siksi, etteivät kyyneleet vieri poskelle. 

En tiedä kuka tämä meille munasolujaan luovuttanut nainen on, mutta toivoisin hänen tietävän, että hän on antanut jo nyt meille parhaan mahdollisen lahjan. Näin lupaavalta ei tilanteemme ole koskaan ennen näyttänyt. Olemme täynnä ihan uudenlaista toivoa. Lahjamunasoluhoidon tuloksena saatiin niin monta hyvälaatuista alkiota, että niitä oli mahdollista viljellä blastokystivaiheeseen asti. Yksi alkioista oli jo toisena päivänä 8-soluinen, ja juuri tämä “nopsa poika” on nyt siirretty kohtuuni blastokystina. Tämän lisäksi saimme viisi (!) alkiota pakkaseen! Ylipäätään se, että saimme alkioita pakkaseen, tuntuu aivan uskomattomalta, mutta että vielä noin monta! Ja vielä blastokysteja! Kyllä nyt luulisi näillä onnistuvan.

Olen miettinyt paljon tätä luovuttajaa. Jos tulen raskaaksi hänen soluillaan, voin olla varma, että lapsi saa hyvät geenit. Luovuttajalla on pakko olla suuri sydän. Hän on todennäköisesti hyväsydäminen, kiltti, empaattinen, epäitsekäs, ystävällinen ja avulias ihminen, joka välittää muista ja haluaa tehdä hyvää. Juuri sellainen kun toivoisin lapsestakin tulevan. Toki kasvatus ja kasvuympäristö merkitsee myös paljon, mutta geenien suhteen ei voi mennä kovin pieleen. Kunpa voisin joskus kiittää tätä naista. Sisälläni on maailman kallisarvoisin lahja, ja pakkasessa viisi lahjaa lisää. Aikamoinen joulu. Vielä on monta päivää ennen kun tiedän, olenko vihdoin raskaana. Tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta ajatella, että olisin. Minä raskaana? Voisiko se olla mahdollista? Ehkä paras joululahja on vielä avaamatta.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Akupunktio osa II

Nyt on toinenkin akupunktiokäynti takana. Oikeastaan kävin jo viikko sitten, mutten ole ehtinyt kirjoittaa. Tässä nyt kuitenkin juttua siitäkin käynnistä, kun lupasin.

Käynti kesti jälleen sen kaksi tuntia minkä ensimmäisellä kerrallakin, ja tällä kerralla onnistuin jopa nukahtamaan neulat ihossani. Taisi siis olla ihan rentouttavaa pitkän työpäivän jälkeen. Neulat laitettiin muistaakseni ihan samoihin paikkoihin kuin edelliselläkin kerralla. Tärkeimpinä ilmeisesti jalat, joissa kulkee munuaisten meridiaani. Ongelmat munuaisen energian virtauksessa liitetään lapsettomuuteen, etenkin siis selittämättömään. Munasarjoissani on kuulemma myös kai jotain ongelmaa. Hoitaja esitti tämän ikään kuin kysymyksenä, johon vastasin, että niin kai sitten on, kun ei tule hyvälaatuisia munasoluja. “Kohta tulee”, totesi hän lempeästi ja itsevarmasti hymyillen. En nyt tähän sitten jaksanut enää korjata, että ei ole edes omat munasolut tässä tulevassa hoidossa käytössä, ja että se ei nyt ihan ollut tällä hetkellä tarkoitus, vaan se, että tämä lahjasoluhoito onnistuisi. Ehkä hän unohti, en tiedä.

Muuten hoito eteni ihan samaa rataa kun ennenkin: hän halusi nähdä kieleni jälleen, hieroi lämpimällä “metallitangolla” niskaa, teki kuivakuppauksen, selkä-, niska- ja käsihieronnan ja sain makailla lämpimien vilttien alla lämpölampun lämmittäessä jalkoja noin 45 minuuttia. Tämän jälkeen neuloihin lisättiin ensimmäisestä kerrasta poiketen vielä sähköä (jalat ja vatsa) noin 5-10 minuutiksi/per jalka. Tämä kuulemma tehostaa hoidon vaikutusta. Se teki kipeää aluksi, mutta kun virtaa käännettiin vähän pienemmälle, ei enää. Tuntui vain hassulle. Sekä fyysisesti että psyykkisesti kun vähän huvittavaltahan koko tilanne tuntui. Mutta kuten sanottu, mitä tässä tilanteessa ei olisi valmis koittamaan? Lopuksi tarjoiltiin jälleen lämmin kuppi vihreää teetä ja sain jälleen mukaani yrttivalmisteita sekä neuvon tulla uudelleen alkionsiirtoa edeltävänä päivänä.

Saamiani ruokavalio-ohjeita en ole noudattanut ihan orjallisesti, mutta olen ottanut tavaksi syödä aamupalan lisäksi lämmintä puuroa (hirssi- tai kaura) myös illalla sekä lisännyt proteiinin saantia. En tiedä, mistä voisi johtua tai onko akupunktiolla ollut mitään yhteyttä, mutta olen alkanut jälleen nukkumaan paremmin, enkä ole enää palellut niin paljon kuin ennen. Myös lisävitamiinit ovat olleet käytössä (kalsium ja sinkki, magnesiumia söin jo aikaisemminkin). Raskausvitamiinin olen vaihtanut Multivitasta jo pari kuukautta sitten Femibion-1:een, jossa foolihappo on paremmin imeytyvässä muodossa (Metafolin).

Kiinnostuneille lisätietoa Femibionista täältä: http://www.femibion.fi/femibion-raskaus-1/

Synarela aiheutti aikamoiset vaihdevuosioireet silloin kun annos oli suurimmillaan ja olo oli pahimmillaan kamala. Oli yöhikoilut, mielialavaihtelut ja migreenipäänsäryt. Öisin en saanut kunnolla nukuttua, vaikka söin melatoniinia, ja töissä olin kammottavan väsynyt. Yksi päivä sain hervottoman naurukohtauksen (se oli kyllä oikeasti hauska juttu, jolle nauroin), jonka  jälkeen purskahdin itkuun ilman mitään syytä. Onneksi nyt alkaa olemaan olo taas suht koht normaali. Mies ei ehkä kestäisi kauempaa tällaista menoa. ;)

Viimeinen ultra ennen toivottavasti tulevaa alkionsiirtoa on myös takana. Limakalvo oli jo yli 9mm eli valmis siirtoa varten ja molemmat munasarjat lepotilassa kuten kuuluukin. Lääkäri oli jäänyt miettimään viime käyntini jälkeen sitä pienenpientä endometrioosiepäilyä, joka on monta kertaa jo aiemminkin käväissyt mielessä ja puheessakin, mutta aina se on työnnetty taka-alalle todisteiden puuttuessa. Lähdin lääkäristä kortisoniresepti kourassa. Sen pitäisi helpottaa alkion kiinnittymistä ja pienentää riskiä siihen, että kehoni hylkisi vierasta solua. Tottakai olin valmis kokeilemaan tätäkin. Lisää pillereitä vaan, jos niistä vaan jotain apua on!

Nyt sitten ei sitten paljon muuta voida tehdä kun odotella tietoa luovuttajan punktiopäivästä. Uskomatonta miten aika rientää.. jos kaikki menee hyvin, on siirto jo ensi viikolla! Kyllä tässä alkaa jo aika hermona olla…

torstai 19. marraskuuta 2015

Akupunktio osa I

Kerronpa teille nyt tämänpäiväisestä kokemuksestani akupunktiohoitajalla, koska käynti oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Taustasta vielä sen verran, että olen aikaisemmin kokeillut akupunktiota selän hoitoon työterveyshuollon kautta, ja ihan hyvä kokemus sekin oli (lukuun ottamatta sitä kertaa kun istuin yläkeho paljaana yksin huoneessa neulat selässä kun tuli palohälytys), mutta tämänpäiväinen kokemus oli jotain ihan muuta. Puolen tunnin neulat ihoon, odotellaan yksin pimeässä huoneessa ja lopuksi neulat pois ja hei hei-session sijaan minut ensinnäkin haastateltiin perinpohjin. Hoitaja halusi tietää mm. kuukautiskiertoni pituuden ja keston, ovatko kuukautiseni kivuliaat, mitä syön, mitä vitamiinivalmisteita käytän, mikä selässäni on vialla, harrastanko liikuntaa, kauanko lapsettomuutta on kestänyt ja mitä hoitoja olen käynyt läpi. Lisäksi varmistin, että akupunktion tekeminen tilanteessani on turvallista ja että henkilö ymmärsi, että oma hormonitoimintani on tarkoituksella pysäytetty, jotta alkionsiirto luovutetulla munasolulla voitaisiin tehdä kuukauden päästä. Jos hoito ei olisi järkevää, voitaisiin hoitaa pelkkää selkää.

Hoitaja, joka on itse siis kiinalainen, kertoi, että kiinalaisessa lääketieteessä hoidetaan kehoa kokonaisuutena, joten samalla hoidettaisiin molempia. Hänen mielestään mitään estettä hoidolle ei ollut, mutta sain kuulla, ettei kohtuni ole vielä valmis raskaudelle (!), eikä energia pääse virtaamaan kehossani vapaasti tällä hetkellä johtuen mineraalipuutoksista ja selkäkivusta. Hän ei siis ollut varma, pystyisikö auttamaan minua näin nopealla aikataululla. Yleensä pelkästään ravintoainevajeen korjautumiseen tulisi varata aikaa kolme kuukautta. (Pahus, olisi pitänyt tulla aikaisemmin!)

Hän lupasi kuitenkin auttaa ja tehdä sen verran minkä voi. Minua pyydettiin asettautumaan selälleni makuulle. Sain päälleni lämpimiä vilttejä, lämpötyynyn vatsan päälle sekä lämpölampun jalkoja lämmittämään. Neulat laitettiin useaan eri kohtaan: polviin, jalkateriin, vatsalle, käsiin, korvien lähelle sekä yksi otsalle hiusrajaan. Makailin neulat ihossani noin 45min-1h, jonka jälkeen hoitaja otti neulat pois ja levitti selkääni öljyä ja aloitti kuivakuppauksen. Sen pitäisi poistaa lihasjännitystä ja turvotusta. Se ei varsinaisesti sattunut, mutta ei ollut kyllä kovin rentouttavaakaan. Lopuksi minulle tarjoiltiin vihreää teetä ja sain lyhyen niska-hartiahieronnan sekä ruokavalio-ohjeet.

Ensimmäinen asia, jonka hän totesi pelkästään katsomalla minua, ihoani, liikkumistani, puhetyyliäni, kieltäni ja käsiäni ja kuulemma myös tukkoisen kuuloinen nenäni paljasti (ei se omasta mielestäni ole tukossa), että minulla on mineraalipuutostila, etenkin kalsiumin. Tämä voi ihan hyvinkin pitää paikkansa, kun on gluteenittoman ruokavalion myötä jäänyt esim. juustot pois ja myöhemmin maitokin. Sain ohjeeksi jatkaa edelleen raskausmonivitamiinin syöntiä, ja huolehtia, että saan tarpeeksi D-vitamiinia, kalsiumia, magnesiumia B-vitamiinia ja erityisesti sinkkiä, joka on kuulemma todella tärkeää nyt. Sain yksityiskohtaiset räätälöidyt ravinto-ohjeet, jonka mukaan minun olisi lisättävä erityisesti lihan syöntiä. Marjojen syöntiä tulisi hänen mukaansa vähentää, mikä tuntui oudolta (enkä saanut siihen oikein järkevää selitystä) ja Omega-3:sen/kalaöljyn hän käski lopettaa kokonaan. Se kuulemma pilaa kaiken ja vaikuttaa selkäkipuihinkin. Jotenkin verisuoniin se liittyi, mutta en ihan ymmärtänyt kokonaisuutta. Kuulostaa niin oudolta, kun suomalaiset ravintosuositukset (joihin tosin nykyään suhtaudun hyvinkin kriittisesti) nimenomaan kehottavat käyttämään Omegoita ja syömään paljon marjoja. Toisaalta onhan omegoiden käyttö lopetettava noin kuukautta ennen IVF:äänkin menoa verenvuotoriskin vuoksi, joten voihan tuossa jotain perää olla.. Enpä itse asiassa muista, että lapsuudessani tai nuoruudessani olisi mitään omegoja napsittu, ja ihan hyvin silloin voitiin. Lopuksi vatsaani (kohdun kohdalle) sekä alaselkääni teipattiin vielä lämpötyynyt, joita tulisi pitää paikoillaan niin kauan kun ne pysyvät lämpiminä eli noin 8-16h.

Koko käynti kesti noin kaksi tuntia, ja sain mukaani vielä kiinalaista yrttiä nimeltä Tongren Wuji Baifeng Wan. Ohessa netistä löytämäni tuoteseloste, mihin sen pitäisi vaikuttaa:

“Tonifies blood and qi, warms the uterus, nurtures yin, resolves stagnation of liver qi and blood. Use for menstrual disorders due to deficiency or cold, including amenorrhea, dysmenorrhea, or infertility.”

Viikon päästä on uusi aika, kirjoitan sitten lisää. Vähän hullultahan tämä koko juttu tuntuu, mutta kaikkea olen valmis kokeilemaan. Sitä paitsi olen kuullut viime aikoina niin monelta hyviä kokemuksia akupunktiosta, että senkin puolesta oli ihan pakko avata vielä tämäkin ovi.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Liebster award!

 


Ohjeet:

1. Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa. 
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen. 
3. Nimeä ja linkitä 11 Liebster Award -tunnustuksen saavaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa. 
4. Keksi 11 uutta kysymystä valitsemillesi blogeille.

Kiitos Spukka Suunnittelemattomuuksissaankin -blogista tästä aikaa sitten laittamastasi Liebster Award-haasteesta! Onkohan jo myöhäistä vastata tähän….? No vastaanpa kuitenkin. Mutta en tiedä ketä haastaisin, joten se jääköön... 

Tässä vastaukset Spukan kysymyksiin:

1.Tärkein asia minkä olet oppinut blogitaipaleesi aikana? 

Sen, että vaikka kuinka syvissä vesissä ollaan, voi elämästä löytää aina jotain, josta olla kiitollinen. Niin kauan on kaikki hyvin kun on vielä toivoa.

2. Mikä vuodenaika kuvaa sinua parhaiten?

Kevät. Aurinko paistaa ja lämmittää, luonto heräilee hiljalleen, linnut laulavat ja hiirenkorvat vihertävät varovaisesti puissa. Lumet sulavat, ja sitten satavat takaisin, ja sitten taas sulavat… takatalvi voi tulla koska vaan.

3. Mikä on unelma-ammattisi ja miksi?

Olen aina haaveillut olevani lastenkirjojen kuvittaja. Olen aina halunnut tehdä työkseni jotain luovaa ja itsenäistä. Toinen unelma-ammatti voisi olla työ, jossa saisin tehdä oikeasti jotain hyödyllistä ja hyvää ts. auttaa. Jos olisin rikas, tekisin pelkästään vapaaehtoistyötä. Tämä auttamisen tarve on vain vahvistunut entisestään tämän lapsettomuuskokemuksen aikana, vaikka aina olen ollutkin empaattinen.

4. Tunnetko olevasi erityisherkkä?

Kyllä, olen ollut tosi herkkä pienestä tytöstä asti.  Tämän erityisherkkyys-itsediagnoosin ;) kautta olen saanut selityksen monelle asialle omassa elämässäni.

5. Linja-auto vai juna, miksi?

Juna, mutta vain koska se on nopeampi. 

6. Oletko ulkoilmaihminen?

Kyllä olen, pitkät lenkit koiran kanssa tekevät todella hyvää niin fyysisesti kuin henkisestikin. Metsässä tai muuten luonnon keskellä mieli rauhoittuu. Sienestäminen ja marjastaminen kuuluvat myös lempipuuhiini. 

7. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?

Tarvitsin paikan, jonne purkaa näitä kaikkia ajatuksia, sekä negatiivisia että positiivisia. Etenkin paikan, jonne kipata sen negatiivisen tunnekuorman silloin kun tuntuu erityisen pahalta. Toki toivoin myös saavani vertaistukea toisilta samassa tilanteessa olevilta, ja ilokseni olen sitä saanut. <3

8. Ärsyttävätkö sinua kirjoitusvirheet?

Ehkä oikeampi sana on häiritä. Virallisessa tekstissä kuten esim. lehtiartikkeleissa kirjoitusvirheet voivat olla todella häiritseviä, jopa ärsyttäviä, jos virheet ovat toistuvia tai esim. yhdyssanavirheitä. Mutta muualla, epävirallisemmissa paikoissa, yritän aina ajatella, että esim. lukihäiriö aiheuttaa usein kirjoitusvirheitä, eikä ihminen voi sille mitään. Eikä siitä saisi kukaan ärsyyntyä. 

9. Jääkiekko vai jalkapallo?

Jääkiekko. Tosin enpä pahemmin sitäkään seuraa. 

10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta sade?

Syksyinen pimeä ilta, jolloin on pakko lähteä ulos koiran kanssa, vaikka sataa kaatamalla. Ja jännä juttu, mutta se ei nykyään enää edes haittaa. 

11. Oletko onnellinen?

En. Kaikki ei todellakaan ole hyvin, mutta olen silti monesta asiasta kiitollinen. Elän “sitten kun” maailmassa tällä hetkellä. Siinä on tavallista ajatella, että olen onnellinen vasta sitten kun saan jotakin. Tässä tapauksessa se jokin on lapsi. Näiden vuodesta toiseen jatkuneiden epäonnistumisten ja pettymysten keskellä on mielestäni täysin mahdotonta olla onnellinen. Ei ennen kun tämä loppuu tavalla tai toisella. Joko saamalla lapsen syliin tai hyväksymään se, että jäädään kaksin.

Takinkääntäjä

Kylläpä ajatukset nyt kulkevat varsinaista vuoristorataa. Välillä tuntuu siltä kuin tarpoisin suossa, eikä ole mitään mitä voisin tehdä, jotta asiat muuttuisivat paremmiksi ja välillä taas, kuten tänään, saan uutta energiaa ja tarmoa taas uskoa, että kaikki menee hyvin. Miksei menisi, jos lapsettomuuden syy, kuten epäillään, on ollut pelkästään munasolujeni laadussa? Jos vika on todella vain siinä, on meillä oikeasti todella hyvät mahdollisuudet onnistua luovututetuilla munasoluilla. Se on sitten toinen tarina, jos vikaa on sittenkin myös miehen puolella.. mutta ei mennä nyt siihen vaan kuten sanoin, se on sitten toinen tarina. Katsotaan tämä tarina ensin loppuun.

Kirjoitin eilen blogissa, että uskon tehneeni kaikkeni, enkä voi enää tehdä mitään vaikuttaakseni hoidon lopputulokseen. Osa minusta halusikin ehkä hellittää tästä kontrollin tarpeesta, jolloin se vähentäisi varmasti myös stressiä, jota saan ainaisella miettimisellä ja tiedon hakemisella siitä, mitä voin syödä, mitä en voi syödä ja mikä vaikuttaa mihinkin. Toisaalta, irti päästäminen alkoi tuntumaan samalla luovuttamiselta, ja sitä minä en halua tehdä. Sitä minä en aio missään nimessä tehdä. Joten niin siinä kävi, että varasin ajan akupunktioon. Mieleni sai muuttamaan netistä löytämäni keskustelu akupunktiosta lapsettomuuden hoidossa. Kuinka se voi ihan oikeasti joissain tapauksissa auttaa. Varsinkin tässä meidän tilanteessamme se voisi hyvin olla hyödyksi, kun mitään lääketieteellistä estettä tai rakenteellista ongelmaa ei pitäisi nyt olla. Niin se vain on, etten vain osaa olla tekemättä mitään ja vain odottaa parasta. Sittenpähän tiedän, että ihan kaikkea on kokeiltu. Myös akupunktiota.

Akupunktio taitaakin olla ainoa asia, jota en ole lapsettomuuden hoitoon vielä kokeillut. Tuskin siitä ainakaan mitään haittaa on, päinvastoin. Olen kokeillut akupunktiota kipeän selkäni hoitoon ja kokemukseni on ollut, että se ainakin rentouttaa. Aika on varattu huomiselle.

Muilta osin olen päättänyt pitää yllä mahdollisimman positiivista mielialaa, jatkaa liikuntaa kunhan selkä tästä paranee, syödä terveellisesti ja tehdä mukavia asioita, joista nautin. Rentoutua, ja välttää stressiä parhaani mukaan. Tähän liittyen olen päättänyt lopettaa gluteenittoman ruokavalion, mutta jatkaa kuitenkin sokerin ja valkoisten viljatuotteiden välttämistä, kuten myös maidon. Tällainen rajoitettu ruokavalio on tuonut oman stressinsä, joten se, että saan nyt tästä eteenpäin syödä vapaammin, pudottaa ehkä osan taakasta pois harteiltani ja auttaa nostamaan positiivista mielialaa. Ehkä olen onnellisempi kun saan syödä asioita, joista pidän, pitkään jatkuneen kieltämisen sijaan. On myös ollut yllättävän vaikeaa huolehtia siitä, että saan kaikki tarvittavat vitamiinit ja kivennäisaineet noudattaessani näin rajoitettua ruokavaliota kun olen noudattanut viimeiset puoli vuotta. Täytyy myöntää, etten ole osannut ehkä kiinnittää tuohon asiaan tarpeeksi huomiota, ja pahimmassa tapauksessa saatan kärsiä jonkin vitamiinin puutoksesta. Nyt siihen ei ole varaa. 

Koska gluteenittomalla ruokavaliolla ei ole todettu olevan minkäänlaista vaikutusta lapsettomuuden hoitoon ainakaan meidän kohdallamme, miksi ihmeessä jatkaisin? Se oli kuitenkin se pääsyy tämän ruokavalion noudattamiselle. Toki myös vatsavaivoja oli, jotka ovat helpottuneet gluteenittoman ruokavalion myötä, mutta uskon, että ongelmia aiheuttavat pääosin vehnä ja valkoiset jauhotuotteet sekä sokeri. Ehkä silti aion herkutella jouluna jokusella joulutortulla, joita niin rakastan. Sillä eihän maailma siihen kaadu, eihän!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kaikkeni tehneenä

Niin siinä vaan kävi, että sukuun syntyy tyttö. Appiukon sisko oli oikeassa enteensä ja nuttujen neulonnan kanssa. Sukuun syntyy tosiaan tyttö, mutta ei meille. Kamalalta tuntuu myöntää, mutta purskahdin itkuun uutisen kuultuani. Olin niin toivonut, että se enne olisi tarkoittanut meidän lasta. Jos tämä lapsi olisi ollut poika, se olisi voinut vielä tarkoittaa… mutta nyt sekin vietiin minulta. Kuten sekin, että että olisin saanut kunnian synnyttää sukuun kauan kaivatun tyttölapsen (tähän asti kaikki ovat saaneet vain poikia, joten tyttöä on todella odotettu). Puhumattakaan siitä, että olisin esikoisena saanut antaa vanhemmilleni heidän ihan ensimmäisen lapsenlapsensa, kuten aina haaveilin. Sekin vietiin minulta. Kamalaa tuntea tällaista kateutta ja katkeruutta, enhän minä oikeasti ole tällainen. Mistä nämä tunteet tulevat?

Tietenkin on ihanaa, että lähisukuun syntyy uusia pienokaisia, rakastanhan lapsia. Meitä on jopa pyydetty tämän pienen tytön kummeiksi, josta ihan oikeasti olen todella otettu ja kiitollinen. Onhan kyseessä ensimmäinen kummilapseni kuitenkin. Mutta kun se on vain niin epäreilua, että me emme ole saaneet lasta lähes viiden vuoden toivomisen ja yrittämisen ja kaiken vaivan ja hoitoihin syydetyn rahan jälkeenkään. Se vaan oikeasti särkee sydämeni. En tule ehkä koskaan saamaan biologisesti omaa lasta, eikä lahjalapsestakaan ole minkäänlaista varmuutta, vaikka kuinka haluaisin uskoa siihen, että se onnistuu. Mitä jos hoito ei onnistu? Mitä me sitten teemme? Kuinka kauan olemme valmiita yrittämään? Mistä tietää milloin on aika lopettaa? Kuinka kauan rahamme riittävät (kohta on kaikki säästöt käytetty)? Kuinka kauan jaksamme ennen kun emme enää jaksa? Voisimmeko kuvitella elämää ilman lapsia?

Niin paljon kysymyksiä vailla vastausta. Kunpa tietäisinkin, että odotus vielä palkitaan ja että onni odottaa, mutta kun en tiedä. Mistään ei ole mitään varmuutta. Tässä vielä lista asioista, joita olen tehnyt sen toivossa, että voisin itse vaikuttaa raskautumiseen. Millään alla olevista ei ole ollut minkäänlaista vaikutusta. Olen todella tehnyt kaikkeni:

-gluteeniton ruokavalio
-hyväkarppaus
-sokeriton ruokavalio
-maidon vähentäminen ruokavaliosta,
-rasvattomien maitotuotteiden muuttaminen rasvaisempiin
-vähähiilihydraattinen ruokavalio
-raskausmonivitamiini
-foolihappo
-vehnänalkioöljy
-jättihelokkiöljy
-magnesium
-sinkki
-kalaöljy
-greippimehu
-punaviini
-vadelmanlehtitee
-muira puama
-ashwa gandha
-maca
-vyöhyketerapia
-kalevalainen jäsenkorjaus
-lantion virheasennon korjaaminen
-akupunktio (tosin selkään)
-kynsilakan käytön lopettaminen
-alkoholin välttäminen
-ovulaatiotikut
-lämpöjen mittaaminen
-Fertility Friend
-maitohappobakteerit
-säännöllinen liikunta
-stressin välttäminen
-DHEA
-ubiquinon
-IVF-meditaatio
-hengitysharjoitukset, rentoutuminen
-kemikaalikuorman pienentäminen, mm. alumiiniton deodorantti, lasinen vesipullo, luomukosmetiikka
-GMO:n vähentäminen
-teflon-kattiloiden poistaminen käytöstä
-hiusten värjäämisen vähentäminen
-valmisruokien välttäminen
-luomun suosiminen
-omenaviinietikka
-matkustelu ja rentoutuminen
-kahvin lopettaminen

ja tietenkin

-inseminaatio x 3
-IVF x 4
-pitkä clomifeenihoito x 1

Harkitsen tällä hetkellä gluteenittoman ruokavalion lopettamista (aloitin maaliskuussa). En usko sillä olevan mitään väliä, varsinkin kun tuleva hoito tehdään luovutetulla munasolulla. Ehkä pitäisi vaan päästää irti viimein tästä kontrolloimisen tarpeesta ja uskoa siihen, etten voi tehdä mitään tälle asialle. Langat eivät vain ole omissa käsissäni, vaikka kuinka toivoisin, että olisivat. Ehkä on aika tietyiltä osin luovuttaa. Olen tehnyt minkä voin.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Vaaleanpunainen vauvantossu osa II

Törmäsin taas siihen vaaleanpunaiseen vauvantossuun. Ei, en unissani, vaan kirpputorilla. Siinä se taas oli, nökötti hyllyssä ihan kuin merkkinä. Hypistelin sitä vähän aikaa ja laitoin takaisin hyllyyn. Nostin sen uudelleen käteeni ja laitoin taas takaisin. Se oikein hyppäsi silmille sieltä muiden tavaroiden keskeltä. Tuntui kuin se olisi halunnut sanoa minulle jotain. Tuntui kuin se olisi siinä juuri minua varten. Mutta en vain voinut ostaa sitä. En vain voinut, koska pelkäsin sen pilaavan kaiken. Tuovan huonoa onnea.

Ja ajatelkaa nyt, olisihan se ollut hullua. Sehän on vähän sama kuin ostaisi golfbagin ja mailat siltä varalta, että joskus tulevaisuudessa ehkä innostuisi aloittamaan uuden harrastuksen. Tai jos ostaisi puutarhakalusteet, vaikka ei ole puutarhaa. Tai ostaisi espressokeittimen, vaikka ei juo kahvia. Ei mitään järkeä. Toisaalta ostimmehan kaksi vuotta sitten isomman asunnon, sellaisen, jossa olisi tilaa myös lapsille, joita olimme varmoja, että jossain vaiheessa saamme. Luulimme silloin tehneemme järkiratkaisun. Ajattelimme, että kyllähän nyt ainakin hoidoilla, jos ei muuten. Edelleenkään en ole menettänyt uskoani siihen, että niin tulee vielä ennen pitkää käymään ja lasten äänet vielä joku kaunis päivä täyttävät nuo nyt tyhjät huoneet. Tai edes yhden lapsen ääni. Kunhan edes yhden.

En tiedä mihin uskon, mutta outoa oli törmätä tuohon tossuun taas. Sen on vaan pakko olla joku merkki. Mistä ne oikein tulevat? Tietääkseni ne ovat jotain yhdeksänkymmentäluvun retrokoristeita, joita ei pahemmin näe enää missään. Minä ainakaan en ole nähnyt yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ei kai kenelläkään ihan oikeasti enää ole tuollaisia nykyään? Mistä siis se uni, ja miksi olen jo kaksi kertaa sen jälkeen tuollaiseen onnistunut törmäämään? Ensin siellä kätilöopistolla, ja nyt kirpputorilla. Ja miksi juuri vaaleanpunainen? Miksei sininen? Joku tarkoitus tällä täytyy olla. Tai sitten ei ole yhtään mitään tarkoitusta millään, vaan kaikki on ihan puhdasta sattumaa. Ehkä sitä kiinnittää huomiota asioihin, joita vain niin kovasti haluaa nähdä. Ehkä kaikki on vain pääni sisällä. Ehkei mitään lasta tule. Ehkä näen enteitä ja unia jonkun toisen syntyvästä lapsesta, en omastani. No, huomennahan se selviää kumpaa sukuun odotetaan, tyttöä vai poikaa eli viittaavatko enteet häneen. Miehen veljellä ja hänen vaimollaan on siis aamulla ultra. Minullakin on ultra huomenna, melkeipä vielä samaan aikaan. Tuntuu vain niin surulliselta, että minulta ultrataan tyhjää kohtua. Aina vaan niin tyhjää.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Hormonit ja selkä

Näillä näkymin luovutushoito toteutuu viikolla 51 eli juuri ennen joulua. Mutta mitä vaan voi vielä tapahtua, onhan luovuttajalla oikeus perääntyä vielä alkionsiirtopäivään asti koko hommasta. En uskalla innostua vielä kunnolla, ennen kun ihan oikeasti koittaa se päivä, jolloin alkio on siirretty kohtuuni. Vasta silloin uskallan hengähtää. Hetkeksi vain, tietenkin. On tulossa todella jännittävä joulu tänä vuonna. Ehkä saamme maailman parhaan joululahjan, ehkä emme. Pitkä on odottavan aika. Neljä pitkää viikkoa vielä. Ja jos siirtoon päästään, se odotus ei tietenkään lopu siihen. Siitä se jännitysnäytelmä sitten vasta tosissaan alkaa.

Kolmatta viikkoa mennään lääkityksellä, jonka tarkoituksena on saada kiertoni samaan tahtiin kun munasolun luovuttajan kierto, sekä estämään oman hormonitoimintani käynnistyminen ja näin ollen munarakkuloiden kehittyminen ja irtoaminen. Eli toisin sanoen saadaan aikaan keinotekoiset vaihdevuodet. Vaihdevuodet kuulostavat siltä, että ne olisivat tässä tilanteessa viimeinen asia, mitä kaivattaisiin, mutta asia ei ole ihan niin. Oman hormonitoiminnan pysäyttäminen on välttämätöntä lahjasoluhoidon kannalta, vaikka pahalta kuulostaakin. Lääkepakkauksissakin varoiteltiin jos jonkinmoisista oireista: mielialamuutoksista, kuumista aalloista, pahoinvoinnista, päänsärystä, painon noususta, aknesta, lihaskivuista (!), masennuksesta, unettomuudesta, liikakarvaisuudesta, kohtuverenvuodosta, hiusten lähdöstä, nivelkivuista (!), kutinasta ja ihottumasta näin muutamia mainitakseni. Ensimmäisen yön pahoinvointikohtausta lukuun ottamatta minulla ei ole ollut mitään yllä mainituista oireista. Ainoa, mikä vaivaa, on selkä. Ja olihan tuossa listassakin mainittu lihas- ja nivelkivut. Joku yhteys näillä hormoneilla täytyy tähänkin olla.

Olen jo jonkin aikaa epäillyt, että selkäkipuni olisi ainakin osittain hormoniperäistä. Viime aikoina olen saanut entisestään vahvistusta epäilyilleni. Olen nyt jo kahden vuoden ajan seurannut, mihin kohtaan kiertoa selkäkipu osuu, eikä voi olla enää sattumaa, että kipu on alkanut tänä vuonna yhtä kertaa lukuun ottamatta (seitsemän kertaa) kp1-6, yleensä kp 1 tai 4. Edellisvuonna kipu on tullut kahdeksan kertaa vuoden aikana, useinmiten kp 4 tai 5, mutta yhtä usein myös ovulaatioaikaan. Toinen asia, joka on mietityttänyt, on se, että kivut alkoivat sen jälkeen kun aloitettiin hormonihoidot. Voiko sekään olla sattumaa? Koskaan sitä ennen ei selän kanssa ollut ongelmia. Nyt selkä vaivaa lähes kuukauden välein, ja näyttäisi painottuvan koko ajan entistä enemmän kuukautiskierron alkuun. Siihen ajankohtaan kun estrogeeni- ja kaltarauhashormonitasot romahtavat tai ovat alhaisimmillaan.

Varmasti hormonihoidot eivät pidemmän päälle tee kenellekään hyvää, mutta että ne aiheuttaisivat tällaista...? Netistä on vaikeaa löytää hormonien haittavaikutuksia, liekö niitä sitten tutkittu niin vähän vai mikä on syynä, mutta hyvin vähän löytyy tietoa. Jotain kuitenkin löysin, nimenomaan selkäkipuihin liittyen, ja vaikuttaisi siltä, että hormonien vaikutus niihin on hyvinkin todellista. Vaikuttavathan hormonit selkään raskaana olevillakin, niin miksei sitten meillä, keneen piikitetään samoja hormoneja kun raskaana olevilla erittyy luonnostaan? Raskaanahan selkäkivut vaivaavat yleensä alkuvaiheessa, mikä selittyy nimenomaan hormonien vaikutuksella, eikä mekaanisella rasituksella ja kehon muutoksilla, jotka painottuvat enemmän loppuraskauteen. Asiaan tuntuu liittyvän kehon tuottamat aineet nimeltä relaksiini ja kollageeni, mutta myös estrogeeni ja keltarauhashormoni.

Löysin artikkelin, jossa viitattiin tutkimukseen, jossa tutkittiin vaihdevuosi-ikäisiä naisia, joille annettiin hormonikorvaushoitoa. Naisilla, jotka saivat hormonikorvaushoitoa, oli enemmän selkäkipuja kuin heillä, jotka eivät saaneet hoitoja. Artikkeli löytyy täältä: http://www.caringmedical.com/sports-injuries/excerpts-from-our-sports-book/sports-injuries-back-pain-and-hormones/

Tämän, ja toisen artikkelin raskaudenaikaisista selkäkivuista luettuani, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että syy selkäkipuihini on hormoneissa. Toinen artikkeli löytyy täältä:


Olen kysellyt asiaa useammaltakin lääkäriltä, mutta kukaan ei ole osannut sanoa tähän oikein mitään. Ovat vain sanoneet, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja voihan se olla mahdollista. Mutta siinä kaikki, mitä olen saanut heistä irti. Viimeisin todiste on nyt tämä uusin kierto, joka alkoi kolmantena päivänä Zumenonin ja Primolutin lopettamisesta (Zumenon on estrogeeni-, Primolut keltarauhashormonivalmiste). Kp2 eli eilen tuli selkäkipu. Sain taas niin kovan selkäkrampin/noidannuolen, että jouduin jäämään kotiin. Ja tämä siis tapahtuu melkein kerran kuussa! Ei voi olla sattumaa mielestäni enää. Kunpa tulisin jo raskaaksi, niin loppuisi näiden hormonien käyttö ja ehkä sitä myötä myös selkäongelmat! Tai sitten ne vain pahenevat.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Anopin unia

Kirjoitin taannoin appiukon sisaresta, joka neuloi nuttua tytölle, jonka uskoi syntyvän pian sukuun. Silloin ei vielä tiedetty, että miehen veljen vaimo on raskaana. Eikä hän silloin vielä ollutkaan, mutta tuli raskaaksi noin kolme kuukautta tämän jälkeen. Murheissani totesin anopille yksi päivä, että no nyt tiedetään sitten kenelle tämä täti sitä nuttua neuloo. Ei ainakaan meille. Anoppi sanoi siihen: “Kuule, ei hätää, minä näin unta kahdesta vauvasta. Toinen oli iso poika ja toinen pieni tyttö.” Anoppi se osaa olla jopa unissaankin optimistinen. Ja välillä mietin, keksiiköhän hän näitä juttuja vain lohduttaakseen.

Oli miten oli, nyt sitten odotellaan seuraavaa ultraa, jossa paljastuu heidän vauvansa sukupuoli. Onko hän iso poika vai pieni tyttö? Näiden hassujen unien ja enteiden vuoksi odotan tuota tietoa varmasti yhtä paljon kun tulevat vanhemmat. Nimittäin anopin unet ovat ennenkin käyneet toteen. Vuosia sitten hän näki unta kahdesta pienestä pojasta istuvan heidän sohvallaan. Pian tämän jälkeen saatiin tietää, että sukuun on tulossa kaksoset. Ja kuinka ollakaan: kaksi poikaa! Huuhaata tai ei, pieni osa minusta uskoo näihin. Tai ainakin haluaa uskoa. Itselle on tietenkin ihan sama, tuleeko sieltä iso poika vai pieni tyttö – tai iso tyttö tai pieni poika, kunhan joku tulee. Ja mielellään pian. En jaksa enää odottaa.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Se on menoa nyt?

Arvatkaa mitä? Meille on löytynyt luovuttaja! Tämä ihana uutinen tuli nopeammin kuin odotin ja vähän jopa puun takaa. Olimme eilen lääkärissä hoidon suunnittelukäynnillä, jonka ajattelimme olevan ihan vain peruskäynti, jossa ehkä kirjoitettaisiin reseptit jo valmiiksi, mutta ei muuta. En siis todellakaan odottanut tällaisia uutisia ja siinä sitten suu meinasi loksahtaa auki kun kuulimme, että sopiva luovuttaja on nyt jo löytynyt. Ei siis mennyt edes sitä arvioitua puolta vuotta, vaan noin 5 kuukautta siitä kun ilmoittauduimme jonoon!

Tässä on kuitenkin vielä pari muuttujaa.. Luovuttajaksemme kaavailtu henkilö ei ole vielä ehtinyt käydä valintaprosessia kokonaan läpi, joten häntä ei ole vielä virallisesti hyväksytty luovuttajaksi, mutta hyvältä kuulemma näyttää. Mikään ei vielä ole sataprosenttisen varmaa, mutta meille on tehty varaus. Mikäli siis kaikki etenee odotetusti, tästä henkilöstä tulee meidän luovuttajamme ja hoito tulee toivottavasti toteutumaan vielä tämän vuoden puolella, ehkä piankin. Sehän riippuu paljon luovuttajan kierrosta. Minun kiertonihan se sovitetaan hänen kiertoonsa, ei toisinpäin.

Vielä suurempi yllätys oli kun lääkäri päätti aloittaa kuukautisia siirtävän lääkityksen saman tien jo “varmuuden vuoksi”, jotta kiertomme on helpompi saada täsmäämään. Muuten hoitoa olisi mahdotonta saada onnistumaan tämän vuoden puolella, tai niin, etteivät hoidot menisi pieleen joululomien vuoksi, jolloin klinikka on kiinni. Onhan tässä se riski, että luovuttaja ei jostain syystä läpäise seulaa, mutta se selviää varmaan jo ensi viikolla ja silloin lääkitys keskeytetään, ei sen kummempaa. Nyt siis käytössä eilisestä asti Primolut-Nor ja Zumenon-tabletit. Synarela-suihkeenkin hain jo valmiiksi apteekista, sen käyttö alkaa hoitokaavion mukaan loppuviikosta. Reseptit ovat valmiina jo myös luovuttajaa varten, mehän ne hänen lääkkeensä maksamme. Reseptit on kirjoitettu minun nimelleni, eikä lääkkeistä saa Kela-korvausta. Lääkkeet tulee toimittaa klinikalle hyvissä ajoin ennen hoidon alkua, josta luovuttaja sitten ne saa.

Meitä pyydettiin soittamaan ensi viikolla klinikalle, jolloin todennäköisesti saamme tietää, onko luovuttaja hyväksytty ja lähteekö hoito tästä tosiaan käyntiin. Soitan heti maanantaina. Eihän tässä meinaa pysyä housuissaan!

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Avain onneen

Täällä odottelemme edelleen, että sopiva munasolun luovuttaja löytyy. Ilmeisesti olemme jonon kärkipäässä ja pääsemme ehkä jo tämän vuoden puolella aloittamaan hoidot! Niin nopeasti! Kuinka jännittävää! Pitkästä aikaa olo on toiveikas ja jopa innostunut. Sen verran, mitä nyt uskaltaa olla. Ehkä nyt onnistuu! Ainakin tuntuu siltä, että meillä on nyt oikeasti jotain mahdollisuuksia. Sellaisia, joita ei ole aikaisemmin ollut. Ikään kuin olisimme löytäneet viimein avaimen, joka sopii juuri tähän lukkoon. Se voi olla avain onneen.

Samaan aikaan kun olo on toiveikas, pelottaa. Pelottaa niin pirusti. Mitä jos en tule lahjamunasolusta huolimatta raskaaksi? Miten kestän sen? Mitä jos tulen raskaaksi ja saan keskenmenon? Miten ihmeessä kestän sen?? Meille kerrottiin, että keskenmenot ovat melko yleisiä lahjasoluhoidoissa, koska keho voi hylkiä vieraita soluja. Eikä sitä voi kai millään estää, jos näin käy. Kuulostaa loogiselta, mutta julmalta. En tiedä miten kestäisin kaiken tämän päälle vielä keskenmenon. Kai siinä tilanteessa sitten pitäisi yrittää olla vaan iloinen siitä, että voi edes tulla raskaaksi, mikä sekin olisi valtava edistysaskel aikaisempaan verrattuna. Koko tämän neljän ja puolen vuoden aikana en ole onnistunut tulemaan raskaaksi kertaakaan. Ei edes pienen pientä kemiallista raskautta. Ei kerrassaan mitään. Ehkä parempi kuitenkin niin kuin että olisin joutunut kokemaan keskenmenon, vaikka varhaisenkin. Kaiken tämän jälkeen se tuntuisi vaan liian raskaalta kestää.

Jotenkin en voi vieläkään uskoa, että olemme tässä. Menossa lahjamunasoluhoitoon, johon en oikeasti ikinä uskonut päätyvämme. Olin niin varma, että ennen pitkää onnistumme omilla sukusoluilla. Niin ei kaikista yrityksistä huolimatta käynyt, vaikka kuinka toivottiin. Niin se elämä vaan vie. Aivan eri suuntaan kun oli suunnitellut. Elämä on ollut yhtä vuoristorataa viimeiset 4,5 vuotta ja täynnä katkeria pettymyksiä. Sitä miettii, miksi tämä tapahtui meille? Miksi juuri meidän pitää elää tämä helvetti läpi? Mutta ehkä sen pitikin mennä näin. Onkohan tämä se meidän tiemme vanhemmiksi? Äidiksi ja isäksi. Juuri sen lapsen vanhemmiksi , joka on nyt jo matkalla ja jota kannatti odottaa.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Murtuminen

Yksi lause. Yksi lause, joka muuttaa kaiken. Kolme pientä sanaa, joihin maailmani taas romahtaa. Sanat lähtevät puhujan huulilta täysin odottamatta. Sanat leijuvat ilmassa hetken ennen kun tajuan, mitä minulle sanotaan. Olemme syntymäpäiväjuhlissa ja meidät on vedetty sivuun muista vieraista. Sitten se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, päässä tykyttää, silmät kostuvat, henki salpautuu ja alkaa heikottaa. Veljen vaimo on raskaana. Noin vain, ensimmäisellä yrityksellä (kuulen myöhemmin). Heti näiden kolmen sanan perään tulee lisää sanoja, mutta en kuule enää mitään. Jotain siitä, kuinka pitkällä raskaus on. Kyyneleet valuvat silmistäni, ja näkökenttä sumenee. Istun alas. Lisää sanoja. Meidät halutaan kummeiksi. Aivan liikaa asioita käsiteltäväksi yhdellä kertaa. Joku halaa minua, en muista kuka. Haluan olla yksin. Haluan kotiin. En halua ihmisten näkevän minun itkevän, etenkään vieraiden. En halua kenenkään näkevän minua tällaisena. Miten hän voi olla raskaana, mutta en minä! Niin epäreilua. Soperran onnittelut ja samaan aikaan anteeksipyynnön kyynelten lävitse. Häpeän itseäni ja käytöstäni, mikä vain pahentaa tilannetta, eikä itkusta tule loppua. Itken kunnes on aika lähteä kotiin. Kotona itken lisää.

Luulin olevani vahva. Luulin selvinneeni pahimmasta. Luulin, että olin käsitellyt tuskan omasta biologisesta lapsesta luopumisesta. En kai ollutkaan, olin vain lakaissut kaiken maton alle ja antanut olla siellä. Toki olin hieman ihmetellyt, miten hyvin voin olosuhteisiin nähden. En ollut edes itkenyt kunnolla aikoihin. No nyt on maton alus tyhjä, tulivat kaikki ulos kerralla. Surut ja pelot ja kaikki muu moska. Ei tarvinnut kun vähän ravistaa. Liian kauan olen yrittänyt olla vahva ja uskonut, että kaikki on hyvin. Että kaikki kääntyy hyväksi. Ja ehkä kääntyykin, mutta juuri nyt tuntuu pahalta. Tämä kaikki tuntuu niin epäreilulta. Sitä se nimenomaan on. Epäreilu maailma.

Illalla saan kuulla vielä toisen raskausuutisen. Viime kesänä naimisiin mennyt serkkuni on raskaana. Muut ovat tienneet jo jonkin aikaa, mutta meille ei ole uskallettu kertoa. Antakaa tulla vaan kaikki yhdellä kertaa, tässä samalla ne menee. Ei tunnu enää missään.

maanantai 24. elokuuta 2015

Luopuminen

Niin siinä nyt sitten kävi, että vaikka kaikki toivomme tähän viimeiseen hoitoon ladattiin, pieleen meni. Eihän sillä lääkärillä ollut taaskaan hyviä uutisia.

Munasoluja saatiin sopiva määrä ja ne hedelmöittyivät normaalisti yhtä lukuunottamatta. Tämän jälkeen alkoivat asiat mennä pieleen. Kaikki eteni siis noudattaen täsmälleen samaa kaavaa kuin aina ennenkin. Yksi solu ei lähtenyt etenemään lainkaan ja loput olivat fragmentoituneita. Yhtään solua ei saatu pakkaseen, joten siirtoakaan ei tule. Ei edes pientä mahdollisuutta tulla raskaaksi, ei sitten minkäänlaista. Mikään ei ole muuttunut, eivätkä solut olleet tälläkään kertaa yhtään sen parempia kun aikaisemminkaan. Ihan kuin olisin elänyt tämän hetken aikaisemminkin. Deja vu, sehän se on. Nyt on sitten vaan nieltävä kyyneleet ja hyväksyttävä, että minä en tule raskaaksi omilla munasoluillani. En vain yksinkertaisesti tule. Niissä tosiaan on jotain vikaa, eikä edes nykylääketiede pysty niitä korjaamaan. Kaikkemme olemme yrittäneet, joten mitään emme jää katumaan. Minusta ei ehkä koskaan voi tulla äitiä sanan siinä merkityksessä kun olin toivonut, mutta minusta voi vielä tulla äiti. Lahjasoluhoidot ovat siis todellakin edessä seuraavaksi, nyt se vasta realisoituu.

Onneksi olemme henkisesti jo valmistautuneet, että tämä päivä tulee. Ajatus luovutetusta munasolusta ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja kaukaiselta ajatukselta kuin vielä vuosi sitten. On uskomatonta, miten pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut tässä viime kuukausien aikana yhä vahvemmin ajattelemaan, että on ihan sama, kenen perimää tuleva lapseni on, kunhan vaan saan kokea äitiyden ja rakastaa sitä lasta. Kunhan vain saisimme sen lapsen, tavalla tai toisella. Se on kaikkein tärkeintä, ja loppujen lopuksi ainoa asia, joka todella merkitsee. Silti koen joutuvani luopumaan jostakin sellaisesta, josta olen koko elämäni haaveillut ja jota olen pitänyt itsestään selvyytenä, että joskus saan. Sellaista, jota suurin osa maailman ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä. Sellaisesta haaveesta voi olla vaikeaa luopua, ja uskokaa pois, olen tehnyt töitä sen eteen, että suhtaudun asiaan näin kun nyt suhtaudun.

Vaikka pelotti, että näin käy, olimme kuitenkin hiljaisesti jo valmistautuneet tähän pidemmän aikaa, eikä uutiset hoidon epäonnistumisesta musertaneet meitä tällä kertaa, olimmehan osanneet odottaa näin lopulta käyvän. Tämä on nyt sitten se meidän polkumme. Monet muut ovat jo sillä tiellä, nyt myös me. Olemme tienhaarassa. Olemme koko ajan pyrkineet vasemmalle tajuamatta, että meidän olisikin pitänyt kääntyä oikealle. Vasen, vaikkakin sinne kaikki kyltit viittoivat tietä, oli umpikuja. Jokainen kivi ja männynkäpy tuli käännettyä oikeaa tietä etsiessä. Emme löytäneet sitä mitä etsimme. Olemme käyneet niin pitkällä kun polku vie, eikä se johtanut mihinkään. On palattavat muutama askel takaisin ja suunnattava uudelle, vähemmän tallatulle polulle. Muitakin on tätä polkua kulkenut, ja päässyt perille. Reppu ei tunnu enää niin raskaalta kantaa, suurimmat ja painavimmat kyyneleet ovat pudonneet jo matkan varrelle. Meillä on lisäksi tunne, että tämä polku vie määränpäähämme, ehkä jopa suorempaa tietä. Eiväthän molemmat tiet voi olla umpikujia.

Uskon, että meille tulee lopulta juuri se lapsi, joka on tarkoitettu. Ehkä se lapsi ei ole omaa geeniperimääni, mutta se on silti meidän lapsi, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois ja jota rakastan enemmän kun mitään muuta maailmassa. Jonain päivänä ehkä vielä ymmärrän kaiken tämän tarkoituksen ja kaikki tuntuu menneen niinkuin sen kuuluikin mennä.

Kevyempi kantaa

Paljon on tapahtunut, ja paljon on kerrottavaa. Mutta tehdään se heti tässä alussa selväksi, että edelleenkään en ole raskaana, jos joku niin uskalsi toivoa. Mistähän sitä aloittaisi..

Ensinnäkin olemme nyt olleen lahjamunasolujonossa jo jonkin aikaa, ihan tarkkaan en tiedä, mutta ilmeisesti toukokuusta asti. Emme ole vielä tehneet kuitenkaan päätöstä, käyttäisimmekö pakastettuja munasoluja vai tehdäänkö tuorealkionsiirto. Molemmat vaihtoehdot ovat olemassa ja olemme lääkärin kanssa jo keskustelleet asiasta kuitenkaan päätymättä vielä mihinkään lopputulokseen. Yksi kortti on nimittäin vielä kääntämättä. Viimeinen omilla soluilla tehtävä hoito, joka on meneillään parhaillaan. Punktio oli perjantaina. Hoitona kokeiltiin jotain ihan uutta. Hoito on nimeltään pitkä clomifeenihoito eli Menopurin ja Orgalutranin ohella käytössä oli clomifeenitabletit kiertopäivinä 4-11. Irroitus tehtiin Gonapeptylillä. Tavoitteena oli saada lievemmällä stimulaatiolla aikaan vähemmän, mutta laadukkaampia munasoluja. Tavoitteena oli 5 solua, mutta kuinka ollakaan kun minusta on kysymys, niitä tuli 9. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Toivotaan, ettei laatu kärsi määrän vuoksi. Tänään solujen pitäisi olla 8-soluisia. Odottelemme lääkärin soittoa puolenpäivän aikaan. Jännittää. Pelottaa. Tästä on nyt kaikki kiinni. Tästä viimeisestä hoidosta on kiinni, voinko ikinä saada geneettisesti omia lapsia. En voi uskoa, että tämä on nyt se viimeinen mahdollisuus. Uutisten on pakko olla hyviä. Pieni pessimisti sisälläni kuitenkin nostaa päätään ja sanoo: miten kuvittelet, että ne tälläkään kertaa olisivat yhtään parempia? Miten mikään olisi muuttunut? Ja jotenkin olen jo asennoitunut siihen, että lahjasoluhoito on edessä. 

Kovin suuria odotuksia ei siis ole tähän hoitoon ladattu, vaikka itse asiassa montakin asiaa on tehty eri tavalla. Sen lisäksi, että koko hoito tehtiin eri kaavalla, on käytössä ollut kilpirauhaslääkitys (Thyroxin minimiannostuksella), jolla arvot on saatu pidettyä oikealla tasolla, DHEA, melatoniini, vitamiini-ja hivenainevalmisteet ja gluteeniton ruokavalio, jota olen nyt noudattanut puolisen vuotta. Mikä lie suurin vaikuttaja, mutta olen keväästä asti voinut paljon paremmin sekä henkisesti että fyysisesti. Muutos tapahtui sen jälkeen kun aloitin vitamiinivalmisteet ja Thyroxinin. Pahimmat masentelukaudet ovat ohi, eivätkä edes vauvauutiset hetkauta lähellekään samalla tavalla kun aiemmin. Jokin minussa on muuttunut ja nimenomaan parempaan suuntaan. Tuntuu kuin iso kivi olisi vierähtänyt harteilta, vaikkei mikään ole vielä ratkennutkaan. Jotenkin tämä taakka tuntuu nyt vaan kevyemmältä kantaa.

Ensimmäistä kertaa punktio oli kivulias, mutta ilmeisesti pienemmästä follikkelimäärästä johtuen toipuminen on ollut nopeampaa verrattuna niihin kertoihin kun soluja saatiin yli 20 ja pystyin hädin tuskin kävelemään ensimmäiseen pariin päivään. Tämän päivän olen kuitenkin vielä sairaslomalla, ja hyvä niin, sillä haluan olla kotona vastaanottamassa tämän niin kovin tärkeän puhelun. Muistan ne monet itkut työpaikan vessassa, enkä halua kokea sitä enää.. Miten tästä sitten edetään? Mikäli alkiot kehittyvät normaalisti, ne pakastetaan ja siirto tehdään vasta yhden tai kahden taukokierron jälkeen. Clomifeeni rappeuttaa limakalvoa väliaikaisesti niin, ettei alkio pysty kiinnittymään, eikä tuoresiirtoa voida näin ollen tehdä. Tässä on siis todella monta asiaa, joka voi mennä pieleen. Vähän liian monta. Ensinnäkin munasolujen tulee hedelmöittyä normaalisti, edetä 8-solu/blastokystavaiheeseen, jotta ne ovat pakastuskelpoisia ja sen jälkeen vielä selvitä pakastuksesta ennen kun niitä voidaan edes siirtää. 

Koskaan ennen lääkärin soitto ei ole jännittänyt näin paljon etukäteen.. Pelottaa. Pelottaa niin paljon. Miten tässä oikein käy?

tiistai 26. toukokuuta 2015

Varmuuden vuoksi jonossa

Olemme lahjamunasolujonossa. Viime viikkoisella pakollisella psykologikäynnillä saimme vihreää valoa eli mitään estettä sille ei ole, ettemmekö voisi käyttää luovutettuja munasoluja. Emme olleet vielä varsinaisesti tehneet päätöstä jonon kirjautumisesta, mutta se tuntui järkevältä ajatukselta kun kuulimme, ettei se sido vielä mihinkään. Jonossa voi siis olla ns. varmuuden vuoksi. Voimme vielä perääntyä, tai vaikka sopiva luovuttaja löytyisi, voimme halutessamme kieltäytyä joutumatta kuitenkaan takaisin jonon hännille. Jonotusaika tulee todennäköisesti olemaan pitkä, joten meillä on aikaa miettiä, mitä haluamme tehdä. Mielen päällä on nimittäin edelleen vahvana ajatus, että käyttäisimme siskoni soluja. Hän on siis sitä aikanaan itse ehdottanut, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Asia vaatii vielä paljon perinpohjaista pohdintaa sekä siskon ja hänen miehensä että oman mieheni kanssa. Puntaroimme siis vieraan luovuttajan ja siskoni välillä. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Onko kellään kokemusta vastaavasta tilanteesta?

Haluaisimme myös mahdollisesti tehdä vielä yhden hoidon tässä odotusaikana. Sekin on kuulemma mahdollista. Lääkärillä oli tästäkin joku ajatus. Siitä kuulemme lisää kun tapaamme seuraavan kerran – eli jo ensi viikolla. Asiat siis etenevät. Ja paljon on mielen päällä. Isoja asioita. Paras ratkaisuhan tässä olisi tulla luomuna raskaaksi odotusaikana, mutta uskaltaako sellaisesta edes haaveilla?

torstai 21. toukokuuta 2015

Taikavitamiinit

Kummia tapahtuu edelleen. Kirjoitin aikaisemmin, että olen ottanut käyttöön Fitlinen vitamiinit (ns. optimaalisetti, johon kuuluvat valmisteet nimeltä basic, activize ja restorate). Ne ovat olleet käytössä hädin tuskin kahta kuukautta, mutta vaikutukset alkavat nyt jo näkyä. Mielialan tasoittumisen lisäksi olen huomannut muitakin muutoksia: en stressaa enää pienistä (tai oikeastaan mistään!), ääreisverenkierto tuntuu parantuneen, vatsa toimii ja mikä kaikkein parasta – ovulaatio aikaistui tässä kierrossa usealla päivällä! Uskomatonta mutta totta. Tätä ei ole tapahtunut koko neljän vuoden aikana kun olen ovulaatiota tikuttanut. Ovulaatio ei ole koskaan tullut aikaisemmin kun kp21. Ja nyt testi näytti ovulaatioplussaa jo kp18! Olen koko ajan ollut huolissani siitä, että kiertoni on niin pitkä, noin 35-36 päivää (välillä jopa 40). Ovulaatio on tullut yleensä vasta kp22-23. Se ei ole tuntunut normaalilta, enkä usko sen vaikuttavan ainakaan positiivisesti yritykseen raskautua. Lääkärit eivät ole kuitenkaan olleet tästä huolissaan. Ei kukaan ainakaan ole mitään sanonut, joten kai sen on ajateltu olevan normaalia. Itse olen eri mieltä. Ehkä ne munasolut ovat jo ylikypsiä irtoamisvaiheessa ja siitä syystä kykenemättömiä jakautumaan normaalisti, vaikka hedelmöittyisivätkin?

Fitlinen vitamiinien sanotaan tasoittavan hormonitoimintaa ja voivan tasoittaa epäsäännöllisiä kuukautisia. En ollut varma, uskonko tuohon, mutta alan saada vahvoja todisteita niiden puolesta. En keksi mitään muutakaan mistä tämä voisi johtua, koska mitään muita isompia muutoksia en ole viime aikoina tehnyt. Toki olen edelleen gluteenittomalla (n. 3 kk), liikkunut 2-4 kertaa viikossa (vuodenvaihteesta asti), lisännyt proteiinia ja hyviä rasvoja aamiaiselle, syönyt puoli vuotta DHEA:ta ja useamman kuukauden melatoniinia ja Thyroxinia, mutta silti kaikki muutokset ovat tulleet vasta vitamiinien käyttöönoton jälkeen. Voiko se olla vain sattumaa?

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Talking about weird

Enteitä on ollut muuten taas ilmassa. Tämä on ehkä oudoista oudoin tähän asti. Appiukko oli soitellut siskolleen äskettäin, ja tämä oli kertonut alkaneensa neulomaan vauvannuttuja tyttölapselle. Appiukko oli kysellyt, odottaako joku tuttu lasta. Ei kuulemma, hänelle oli vain tullut vahva tunne siitä, että sukuun syntyy pian tyttö.

Oudointa on, että kukaan suvussa ei ole raskaana, hänen tietääkseen ainakaan. Hänen oma poikansa on saanut vähän aikaa sitten poikavauvan. Ketään muuta ei oikein ole, lukuun ottamatta mieheni sisaruksia. Meidän tilanteestamme hän ei tiedä, enkä ole häntä koskaan tavannut. Omaan pieneen päähäni ei voi vaan mahtua, miten joku voi saada yhtäkkiä päähänsä jotain tällaista. Eihän kukaan voi tämmöistä ennalta tietää tai tuntea. Vai voiko?

tiistai 12. toukokuuta 2015

Toisten onni

Olen pitkästä aikaa selaillut taas teidän muidenkin blogeja. Jotkut teistä ovat ehtineet tällä välin raskautumaan. Aina välillä niin käy. Se on hassu tunne kun toisaalta sydän muljahtaa onnesta teidän onnekkaiden puolesta, mutta toisaalta tuntuu siltä kun jättäisitte uppoavan laivan ja meidät muut tänne oman onnemme nojaan. Ihan tuosta noin vaan. Se kun tapahtuu yleensä lopulta kuitenkin yhtäkkiä ja yllättäen. Ensin olette lapsettomia, sitten ette enää. Kaksi viivaa raskaustestissä tai positiivinen tulos verikokeesta ja se on siinä. Taas yksi, joka on onnistunut. Taas yksi, jonka voi siirtää “onnistujat”-kansioon. Tässä parin vuoden ajan kun olen tätä blogia kirjoittanut, olen saanut tottua siihen, että monet kohtalotoverit tulevat raskaaksi ja häviävät yksi toisensa jälkeen näistä ympyröistä. Eivät varmasti unohda kaikkea mitä ovat kokeneet, mutta heidän elämässään avautuu uusi lehti. Heidän elämänsä ei pyöri enää lapsettomuuden ympärillä - ja tietysti hyvä niin. Tulee uusia ihmisiä, uusia lapsettomia. Menee jonkin aikaa, ja hekin häipyvät yksi kerrallaan pehmoiseen vaippamaahan. Vain muutama kohtalotoveri kulkee vielä vierellä. Lisään “muita vauvasta haaveilevia”-kansioon muutaman uuden blogin, jottei täällä olisi niin yksinäistä.

On oikeasti taito osata iloita toisten puolesta, ja se on välillä vaikeaa tässä tilanteessa. Kyllä te tiedätte. Toisten onnistuessa tuntee toisaalta suurta huojennusta ja iloa, mutta samaan aikaan sitä ei voi olla ajattelematta, miksei onni ole osunut vieläkään omalle kohdalle ja mahtaako osua koskaan. Tunnen siis.. kateutta? Sitäkö se on? Mutta kenellekään lapsettomuutta kokeneelle ei vain voi olla kateellinen. Ei vaan voi. Olemme kaikki kokeneet niin kovia, että kaikki ansaitsemme onnen yhtä lailla. Toisten onnistuminen on lopulta kuitenkin vain toivonpilkahdus omaankin tilanteeseen, jos siihen vain osaa niin suhtautua. Kaikki voi muuttua niin nopeasti, sehän tässä jännää onkin. Ikinä ei tiedä, mikä odottaa kulman takana. Tai seuraavan. Tai sitä seuraavan. Meitä hukkuvia jää tänne laivaan koko ajan yhä vähemmän, osa pääsee vielä hyppäämään viime hetkellä kyydistä. Ehkä minäkin. Ehkä sinäkin.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äitienpäivä

Taas kerran monille muille, mutta ei vieläkään minulle. Ei vieläkään monille. Tämä päivä ei enää muistuta minua niinkään omasta äidistä, vaikka toki häntä onnittelin. Tästä päivästä on tullut vain päivä, jonka toivoisi olevan mahdollisimman nopeasti ohi. Facebook ja jokainen muukin media on täynnä äitien loputonta onnea, onnitteluja äideille, aamiaisia vuoteisiin ja pikku kätösin tehtyjä äitienpäiväkortteja. Tämä päivä ei tunnu enää mukavalta päivältä, jolloin muistetaan omaa äitiä, vaan tästä on tullut valitettavasti päivä, joka muistuttaa omasta epäonnistumisesta naisena. Siitä etten ole onnistunut vieläkään tulemaan äidiksi, en edes raskaaksi. Siitä etten ole kykenevä luomaan uutta elämää, vaikka se kaikkien biologian lakien mukaan pitäisi olla jokaiselle naiselle mahdollista. Tunnen myös syvään juurtunutta pelkoa siitä, etten koskaan tulekaan omaa lasta saamaan. Siskolleni tämä on ensimmäinen äitienpäivä. Minulle tämä on päivä, joka viiltää taas auki melkein jo parantuneet haavat. Olisipa tämä päivä jo ohi ja tulisipa huominen, jolloin ei enää hehkuteta kuinka ihanaa ja mahtavaa on olla äiti.

Mutta kerronpa uutisen. Olen voinut viimeisen kuukauden oikein hyvin. Itseasiassa yllättävän hyvin ainakin olosuhteisiin nähden. Minun pitäisi olla todella allapäin. Kaikki Kelan korvaamat hoidot on nyt käytetty, ja todennäköisesti viimeinen mahdollisuutemme saada biologisesti oma lapsi on epäonnistunut. Tai ainakin toiseksi viimeinen. Näyttää vahvasti siltä, että edessä on lahjasoluhoidot. Kuitenkin kyyneleet ovat poissa, alakuloisuus on poissa, ja olen voinut sekä fyysisesti että henkisesti paremmin kuin pitkiin aikoihin. Olen ollut hieman lähempänä omaa entistä itseäni, jollainen joskus olin. Jollainen haluaisin olla. En ole vielä ihan siellä, mutta koko ajan lähempänä. En voi sanoa, etten ole ajatellut lapsettomuutta, sillä olen. Joka ikinen päivä. Ei se tuska mihinkään häviä, mutta silti voin kummallisen hyvin. Liekö olen turtunut näihin aina vaan toinen toistaan seuraaviin pettymyksiin vai onko tässä takana muutakin? Luulen, että on.

Olen alkanut ystävän kannustuksesta käyttämään Fitlinen ravintolisiä, joiden avulla kehon vitamiini-, mineraali- ja hivenainetasapaino pitäisi olla kohdillaan – mikä parasta – täysin luonnollisesti (kylläpä kuulostaa ihan mainokselta!). Vaikka koko ajan olen uskonut siihen, että ruokavaliolla ja elämäntavoilla on suuri vaikutus lapsettomuuteen, olin silti kovin skeptinen aluksi. Humpuukia, sanoo varmasti moni, mutta minä ainakin olen jo niin epätoivoinen, että olen valmis kokeilemaan ihan mitä tahansa tullakseni raskaaksi. Sitäpaitsi napsin kaiken maailman (synteettisiä) vitamiineja joka tapauksessa, miksi en siis ottaisi niitä mieluummin täysin luonnollisessa muodossa kun kerran voin? Olen nähnyt muutoksen ystävässä, joka on käyttänyt Fitlinen tuotteita jo yli puoli vuotta, ja olen erittäin vaikuttunut. En voinut muuta kun kokeilla niitä itsekin. Odotukset ovat kovat, ja voihan olla että petyn, mutta so far so good!

Enhän voi varmasti tietää, johtuuko se näistä vitamiineista, mutta uskon itse siihen, että ne ovat tasapainottaneet mielialaani ja auttaneet minua voimaan henkisesti paremmin, nimenomaan suoliston hyvinvoinnin kautta (valmiste sisältää kaikki tarvittavat vitamiinit, hivenaineet, mineraalit, kuidut ja maitohappobakteerit). Serotoniinin eli mielihyvähormonin tuotantohan lähtee juuri suolistosta. Vielä muutama kuukausi sitten lääkäri ehdotti mielialalääkkeitä. Kieltäydyin jo silloin, mutta nyt niille ei edes ole mitään tarvetta. Eipä ole edes tarvinnut käydä lääkärissä. Tämän viimeisen epäonnistuneen IVF-hoidon jälkeen en muista pahemmin edes itkeneeni. Toki surin, mutta olo on ollut kaiken kaikkiaan paljon tasapainoisempi ja olen ollut paljon toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen. Pahin epätoivo on tiessään. Itse asiassa se on kadonnut kuin tuhka tuuleen, ja elämä näyttää ihan oikeasti ainakin hieman valoisammalta. Tuntuu siltä, että asiat vielä järjestyy. Tavalla tai toisella. Tiesin, ettei asia murehtimalla muuksi muutu, saati jäämällä tuleen makaamaan. Siispä nousin. Ja jatkoin vitamiinien syömistä (tai itse asiassa juomista). Tietenkin toivoen, että tästä seuraa jotain muutakin hyvää. Kerron jos näin käy. Jos ei, niin tulipahan ainakin kokeiltua.

Jos jotakuta kiinnostaa, lisätietoa Fitlinesta löytyy täältä:
http://www.pm-international.com/?cid=72&c_id=4990&TP=6246220

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Testipäivä

Monta viikkoa sitten varattu kampaaja-aika ja raskaustesti sattuivat samalle päivälle. Toinen meistä on raskaana: arvatkaa kumpi, minä vai kampaaja?

Kyllä, aivan oikein arvattu! Kampaaja on raskaana, minä sain uuden hienon tukan. Mutta raskaana en ole. Verikokeen tulos oli negatiivinen.

Kyllähän minä sen jo arvasin, kun kotitestit eivät näyttäneet mitään vielä tänäänkään. Vaikka kuinka tihrusti, ei tikussa näkynyt yhtään mitään. Ei pienintäkään haamua. Huomasin myös, että kahdessa edellisessä hoitokierrossa oli ollut täsmälleen samat oireet: aluksi palelu, sitten alkoi hikoilu öisin, ja oli päänsärkyä (lugeista, oletan), rintojen arkuutta, vatsan vihlontaa jne. Tulos oli siis hyvin arvattavissa, vaikka tokihan sitä viimeiseen asti yritti jaksaa elätellä toivoa. Tälläkin kertaa turhaan.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

PP 9

Ristiriitaisissa tunnelmissa mennään. Toivo ja epäusko ovat vuoroin vieraissa. PP 6 alkoivat kivuliaat “viiltelyt” alavatsan molemmilla puolilla, ja ne jatkuivat koko päivän ja aina seuraavan päivän aamupäivään asti. PP 5 oli lämpöhuippu, jonka jälkeen pettymyksekseni lämpö alkoi laskemaan, aina 0.1 astetta päivittäin kunnes tänään aamulla (pp9) lämpö yllätyksekseni nousikin 0.2 asteella. Koko ajan lämmöt ovat kuitenkin olleet normaalilämpötilaa korkeammalla, laskusta huolimatta, mikä on hyvä merkki. Palelu on jatkunut koko ajan, samoin nuha ja aivastelu. Palelu on jotain järkyttävää; en muista koska olisin palellut näin paljon. Rintoja ei juurikaan arista enää, mutta se alkoikin jo ennen alkionsiirtoa, joten ei voi millään tavalla johtua muutenkaan raskaudesta.

Olin jo melkein lannistunut tuon lämpötilan laskun vuoksi, mutta nyt sain taas uutta toivoa. Ehkei peli ole sittenkään vielä menetetty.. Lämmönnoususta rohkaistuneena tein tänään aamulla raskaustestin, mutta se näytti negatiivista. Mutta ehkä ei silti kannata vielä luopua toivosta. Virallinen testipäivä on vasta tiistaina.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

PP5

Vähän kuulumisia täältä piinapäivien keskeltä. Kiinnittyminen on nyt tapahtunut, jos on ollut tapahtuakseen. Mitään nippailuja tai nappailuja en tuntenut. Tänään aamulämmöt olivat nousseet lupaavasti korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin sinä aikana kun olen niitä mittaillut (noin puoli vuotta). Tosin totta puhuakseni vain 0.2 astetta. Kiinnittymisen aikoihin oli myös pieni notkahdus lämmöissä, aivan kuten kuuluukin. Oireina on ollut aivastelua, flunssaista ja nuhaista oloa etenkin aamuisin, palelua, rintojen arkuutta ja menkkamaista kivistystä alavatsalla. On mukavaa kun on oireita. Ne herättävät sellaisen pienen kutkuttavan tunteen mielessä, että mitä jos...

Nämä piinaviikot ovat oma mahdollisuuteni elää edes hetki siinä illuusiossa, että voisin olla raskaana, ja otan siitä kaiken irti. Silittelen peilin edessä vatsaani. Miltä se näyttäisi viiden tai kuuden kuukauden päästä, jos nyt olisin raskaana? Minkä nimen antaisimme lapselle ja koska olisi laskettu aika? Lasken raskauslaskurilla - siitä huolimatta, että pelkään sen tuovan huonoa onnea - että lapsemme laskettu aika olisi joulukuun alussa.Se kuulostaa täydelliseltä.

Kunpa se vaan olisi totta.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

My precious

Kyydissä on. Kallisarvoinen, pieni ja sinnikäs superalkiomme, joka iloksemme vielä jaksoi jatkaa matkaa kun muut jo väsähtivät. Pakkanen ammottaa edelleen tyhjyyttään, mutta ei se mitään. Yksikin hyvä alkio riittää, hoen itselleni. Onhan se totta.

Alkionsiirto oli perjantaina ja nyt elellään PP2:sta, siis näitä ihania kamalia piinapäiviä. Siirto sujui hyvin, ja yksi mukava yllätyskin mahtui mukaan. Sekä minun että lääkärinkin yllätykseksi solu oli ehtinytkin jakautua 8-soluiseksi ennen siirtoa. Olimme molemmat siinä uskossa, että ollaan siirtämässä 6-soluista alkiota, jollainen se vielä perjantaina aamulla oli. Sainkin näin ollen matkaani 8-soluisen alkion, joka määriteltiin 2-3-luokkaan eli keskitason alkioksi. Ei priimaa, mutta se on paras alkio, mitä olemme tähän asti saaneet aikaan! Kerran on siirretty 7-soluinen alkio kolmantena päivänä ja kerran 8-soluinen viidentenä, mutta nämäkin olivat vähän hitaita ja pudottaneet matkalla soluja.

Hyvillä mielin siis alkavaan viikkoon. Huomenna aamulla tuikkaan vatsaan annoksen Gonapeptyliä (tätä ei ole tehty aiemmin) avittamaan alkion kiinnittymisessä. Toivotaan, että auttaa. Lugesteronit ovat jo käytössä, ja jatkuvat testipäivään saakka. Monta päivää pitää vielä jaksaa odottaa. Olo on toiveikas, mutta innostua en itseni vielä anna. Eihän mikään ole vielä varmaa.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Ei voi olla totta

Uskokaa tai älkää - minä en ainakaan vieläkään meinaa uskoa tätä todeksi - mutta pääsemme kuin pääsemmekin siirtoon! Se yksi ainokainen alkio onkin osoittautunut kaikkien odotusten vastaisesti oikein sitkeäksi tapaukseksi ja on edennyt jo 6-soluiseksi! Vähän hitaasti se etenee, eli oikeasti kuuluisi olla kai jo 8-soluinen, mutta etenee kuitenkin, mikä on pääasia. Juuri kun olin jo lyömässä hanskoja tiskiin.. Täällä ollaan kuin puulla päähän lyötyjä. En voi vieläkään uskoa, että siirtoon todella päästään. Ei tämä ole sittenkään niin huono päivä. Ja niitä ihmeitä oikeasti joskus tapahtuu!

Perjantai 13.

Sain eilen odotella lääkärin soittoa iltapäivään, ja kun hän viimein soitti, niin huonoja uutisiahan sieltä tuli taas. Paljon saatiin taas soluja, ja hedelmöittymisprosenttikin oli hyvä, mutta kymmenestä hedelmöittyneestä munasolusta peräti yhdeksän oli abnormaaleja. Epänormaaleja, fragmentoituneita, sanotaan niitä nyt miksi tahansa. Kaksi onnetonta ei ollut lähtenyt kehittymään lainkaan. Sanat eivät riitä kuvaamaan tätä pettymyksen tunnetta. Miksi meille aina käy näin?

Pieni toivonhippunen tosin vielä on. Meillä on YKSI rassukka 2-soluinen (eilen), hiukan fragmentoitunut solu, jota vielä seurataan. Tänään saan kuulla, onko solukehitys edennyt 4-soluvaiheeseen vai onko jatkanut fragmentaatiota. Näyttää pahasti siltä, ettei päästä (taaskaan) siirtoon asti. “Pahalta näyttää”, sanoi lääkärikin. Ja jottei huonot uutiset olleet vielä tässä, niin saman tunnin sisään sain soiton pomolta, joka kertoi, että meillä alkaa YT:t töissä. Kerrassaan mahtavaa.

Olen henkisesti jo valmistautunut siihen, että siirtoon ei päästä. Se olisi suorastaan ihme, jos se yksi solu jaksaisikin jatkaa matkaa! Enkä valitettavasti jaksa uskoa siihen.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

10/14

Lääkäri soitti. 14 munasolusta on hedelmöittynyt 10. Osassa soluista on "sytoplasmisesti ja muodoltaan erikoista soluplasmaa". Mitä sitten tarkoittaakin, ei kuulosta kovin hyvältä.. Ei osannut lääkärikään sen tarkemmin selittää, lupasi vain soitella huomenna iltapäivällä lisätietoa. Toivottavasti on hyviä uutisia. Niitä huonoja uutisia kun on tullut jo ihan riittämiin.

Neljäs kerta toden sanoo?

Taas mennään. Neljäs IVF-kierto on meneillään. Tätä onkin odotettu koko pitkä syksy ja talvi. Ehkä neljäs kerta toden sanoo, kun kolmas ei sanonut.

Punktio oli eilen, ja talteen saatiin 25:stä 14 solua, joka on suhteessa (follikkelien määrään) suurin määrä tähän asti. Kooltaan ovat myös tasaisempia kuin aikaisemmin, mikä lupaa toivottavasti hyvää. Rakkuloita kasvoi tällä kertaa hillitymmin ja hitaammalla tahdilla kun aiemmin ja myös oireita oli vähemmän. Vähän vihloi loppuvaiheessa, ja oli käveltävä hitaasti, mutta siinä kaikki. Tarkoituksena oli tällä kertaa ottaa solut talteen astetta raaempina kun normaalisti, vaikka toki minimimitta isoimmille oli silti se 17mm. Tämä siksi, etteivät solut ehdi liian kypsiksi, jolloin ne mahdollisesti fragmentoituvat herkemmin. Tämä uusi tekniikka on ymmärtääkseni vielä vähemmän käytetty Suomessa, mutta maailmalla on saatu aikaan hyviä tuloksia. Olen onnellinen, että meillä on ajan hermolla oleva lääkäri, joka on valmis kokeilemaan uusia hoitokeinoja, vaikka niistä ei ole vielä kovin paljon näyttöä saati tutkimustuloksia. Kuten tämän DHEA:nkin kanssa. Jos se nyt osoittautuu merkittäväksi tekijäksi solujen laadun parantamisessa, olemme valinneet oikean lääkärin. Tai toisaalta en ole sitä koskaan epäillyt, vaan koko ajan on ollut olo, että olemme parhaissa mahdollisissa käsissä.

Yleensä olen ollut tosi kipeä punktion jälkeen. Mutta nyt en tunne oikeastaan mitään muuta kun pientä painetta alavatsalla. Lääkäri määräsi silti sohvatoipilaaksi. Alkionsiirto on tarkoitus tehdä perjantaina. Perjantaina, 13.päivä. Mutta eihän me olla niin taikauskoisia, eihän?

Viimeksi emme päässeet siirtoon lainkaan, joten tottakai se pelottaa hirveästi, että sama toistuu. Jotenkin on silti tosi toiveikas olo. Sen verran mitä uskallan antaa olla. Jotenkin minulla on nyt hyvä tunne tämän kerran suhteen ja se tunne vahvistui entisestään kun olo on näin hyvä ja kivuton punktion jälkeen. Olo on muutenkin parempi kun aikoihin, sekä henkisesti että fyysisesti. Johtunee monestakin asiasta: olen aloittanut liikunnan vuoden alusta, palasin gluteenittomalle ruokavaliolle, lopetin kahvin juomisen, ja olen yrittänyt syödä terveellisesti (paljon kasviksia ja terveellisiä rasvoja ja vain vähän lihaa) ja pääosin ruokia, jotka eivät heilauttele verensokeria liikaa. Olen yrittänyt myös vähentää sokerin kulutusta, ja tämä on yksi syy siihen, miksi kahvistakin luovuin: minä kun en voi kuvitellakaan juovani kahvia ilman maitoa ja sokeria. Uskon olevani sitä paitsi todella herkkä kofeiinille. Kuten olen kaikille näille lääkkeillekin. Kaikista on annettava minimiannokset, etten reagoi liian voimakkaasti. Ensimmäisessä IVF-kierrossa follikkeleja kasvoi peräti 38, joten ei mikään ihmekään, että olin silloin todella kipeä. Ehkä sokerin kanssa on sama juttu. Sokeri taitaa olla yksi pahimmista tulehduksen ylläpitäjistä kehossa, ja siksi siitä haluaisinkin päästä eroon. Tai ainakin vähentää. Karkeista ja suklaasta on ollut kuitenkin astetta vaikeampaa luopua. Gluteenittomalle päätin palata kun kävin tammikuussa Antti Heikkilän vastaanotolla. Hän oli kovin vakuuttunut siitä, että gluteeniton ja vähähiilihydraattinen ruokavalio on “varma” tie äidiksi. Selän hoitoon hän määräsi joogaa. Sitä en tiedä, onko hän oikeassa, mutta ainakin oloni on kohentunut huomattavasti näiden edellä mainittujen muutosten jälkeen ja jo se riittää syyksi jatkaa.

Myös selkä on siis voinut paremmin viime aikoina, eikä siihen ole tarvinnut ottaa mitään lääkkeitä. Lieneekö suurin vaikutus ollut liikunnalla? Buranan sekä muut tulehduskipulääkkeet (myös kipugeelit, kuten Voltaren) laitoin pannaan jo viime vuoden puolella kun luin niiden haittoja ja yhteyttä lapsettomuuteen käsittelevän artikkelin. Tosin punktiossa nyt tuli sitten suoneen mitä tuli, mutta se oli poikkeus. Käytössä on ollut sama lääkitys kun edellisessäkin kerralla eli Menopur, Orgalutran ja Gonapeptyl (irroituspistos), Ovitrelle (punktion jälkeen) ja Lugesteron. Lisänä on ollut DHEA käytössä joulukuun alusta saakka sekä noin kuukauden ajan myös kilpirauhaslääkitys (Thyroxin) minimiannoksella. Kilpirauhasarvot olivat normaalin rajoissa, mutta ylärajalla sekä olivat nousseet edellisestä mittauksesta, joten tehtiin pientä hienosäätöä parantaaksemme IVF:n onnistumismahdollisuuksia.

Tässä sitä sitten odotellaan taas sitä lääkärin soittoa. Ensin tietoa hedelmöittymisestä (joka ei meillä koskaan ole ollut se ongelma), ja sitten siitä, tuleeko siirtoa vai ei (aikaisemmissa hoidoissa siirtoihin on päästy juuri ja juuri tai ei ollenkaan). Ja täytyy sanoa taas, että kyllä jännittää.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Unia ja ennusmerkkejä

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta. Syksy ja talvi ovat olleet pitkiä ja raskaita. On tuntunut siltä, ettei ole mitään sanottavaa. On vain ollut tämä lapsettomuus ja pimeys. Nyt vihdoin kun aurinkokin on alkanut pilkahtelemaan pilvien lomasta ja hoidot jatkuvat pian, heräilen pikkuhiljaa tästä talviunesta ja yritän taas aktivoitua ja jatkaa tämän minulle niin tärkeäksi muodostuneen blogin päivittämistä. Täällä siis ollaan, hengissä, mutta väsyneenä. Ja ihan yhtä surullisena ja epätoivoisena kun ennenkin. Toivottavasti te lukijat ette ole kaikonneet minnekään kovin kauas, ja toivottavasti edes joku teistä on saanut talven aikana hyviä uutisia. Minä en ole niitä vieläkään saanut.

Mutta jotain hyvää sentään: siskon lapsi on tullut maailmaan. Minusta on tullut täti. Vauva on ihana, ja tuntuu nyt jo niin rakkaalta, vaikkei oma olekaan. Olen tosi onnellinen tästä uudesta tulokkaasta, mutta toki lapsen syntymä on tuonut pintaan myös kaikki omat surut ja tunteet, jotka olin jo hetkeksi ehtinyt työntää piiloon ja pois näkyvistä. Lakaissut maton alle, ettei niitä tarvitsi ajatella. Ettei olisi niin paha olla. Nyt asiaa on joutunut jälleen väkisinkin työstämään mielessä ja asennoitumaan niin, että elämä vain on epäreilua, enkä sille mitään mahda. Kai se on ihan luonnollista tässä tilanteessa tuntea negatiivisiakin tunteita kuten kateutta ja siitä on turha tuntea syyllisyyttä. Enhän minä sitä näytä, mutta syvälle sisimpään sattuu. Se on vaan niin väärin, ettei minulla ole vieläkään tuollaista pientä tuhisijaa rinnalla. Vielä neljän pitkän vuoden jälkeenkään. Mitenkähän olen jaksanut sinnitellä näinkin kauan? Jostain sitä saa aina voimia. Ehkä teiltä, kohtalotovereilta?

Ensi kuussa olisi tarkoitus jatkaa hoitoja. DHEA-kuurilla on oltu jo kolmatta kuukautta. En tiedä johtuiko jostain muusta vai DHEA:sta, mutta yksi kierto jäi kokonaan välistä, ja nyt näyttäisi siltä, että tämäkin kierto venyy, sillä ovulaatiota ei ole vieläkään näkynyt, vaikka on jo kp25. Jotenkin tuntuu niin turhalta luomusti enää yrittääkään, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule. Ainoa toivomme tuntuu olevan IVF, niin se vaan on. Ja nyt viikon kuluttua vihdoin on kauan odotettu IVF:n suunnittelukäynti omalla lääkärillämme. Saa nähdä, mitä hän on mieltä näistä pidentyneistä ja väliin jääneistä kierroista. Mahdammekohan jatkaa hoitoja lyhyellä kaavalla vai kokeilemmeko pitkää kaavaa.

Muistatteko muuten kun kirjoitin, että näin unta vaaleanpunaisesta vauvantossusta? Viime viikolla tapahtui jotain kummallista. Vieraillessani synnytyssairaalassa näin sairaalan kukkakaupan ikkunassa aivan samanlaisen tossun! Vaaleanpunainen, posliininen vauvantossu. En muista, että olisin koskaan nähnyt sellaista, enkä tiedä, miksi siitä uneksin, mutta siinä se nyt oli. Ja vielä synnytyssairaalassa. Ehkä se oli merkki. Ehkä se oli merkki, että ihan pian on meidänkin vuoro. Miehen veli näki unta jokin aika sitten pitelevänsä sylissä pientä vauvaa, jolle sanoi: “Kyllä sua on kuule odotettu.” Myös miehen äiti on nähnyt unia. Hänen unessaan saimme kaksoset. Ehkä nämä kaikki ovat merkkejä. Sanoin miehelle sairaalasta pois lähtiessämme, että toivottavasti seuraavan kerran kun näistä ovista kävellään, ollaan itse menossa synnyttämään. Kunpa vaan se olisikin niin. Kunpa tänä vuonna olisi meidän vuoro.