lauantai 23. marraskuuta 2013

Taikatemppu

Olen hämmentynyt. Vyöhyketerapeuttini totesi aiemmin lantioni ja SI-niveleni olevan virheasennossa sekä vihjaisi tällä olevan mahdollisesti yhteyden lapsettomuuteen minun kohdallani. Fysioterapeuttini sekä lääkäri ovat myös vahvistaneet sen, että kehoni on vinossa. Asia on jäänyt minua kovasti vaivaamaan, etenkin mahdollinen yhteys lapsettomuuteen ja tärkeimpänä se, miten virheasento saataisiin korjattua. Tietoa etsiessäni törmäsin sivustolle, jossa kerrotaan ihan suoraan, että lantion virheasennolla on yhteys lapsettomuuteen. Tässä ote sivuilta http://www.saananluo.fi:

“Lantiokorin vinouden myötä naisella kohdun ja munasarjojen ongelmat ovat yleisiä. Lantiokorin suoristuksella verenkierto, kudosnestekierto ja hermoston toiminta normalisoituvat ja usein raskauskin näin mahdollistuu. Lisäksi koko selkärangan hoito ja hermoratojen kautta esim. hormonitoimintaan vaikuttaminen luo mahdollisuuden raskauteen. Lannenikama L3 on yleensä väärässä asennossa lapsettomilla. “

Koska Kalevalainen jäsenkorjaus edelleenkin kuulostaa liian hipiltä korviini, jatkoin tiedon ja avun etsimistä muualta. Löysin fysiatrian erikoislääkärin, joka suoristi lantioni ja SI-niveleni painamalla oikeaan asentoon. Lantion suoristaminen kesti muutaman sekunnin, eikä se sattunut. Odotin edes jonkinlaista rusahdusta tai edes vähän kipua, mutta ei mitään. Kuin taikatemppu, ja lantioni oli suorassa ja elimet omilla paikoillaan.

Siihen lääkäri ei osannut ottaa kantaa, vaikuttaako lantion virheasento minun kohdallani lapsettomuuteen, mutta kuulemma gynekologiset elimeni olivat virheasennon vuoksi vinksin vonksin ja puristuksissa, samoin hermot. Kun lähdin vastaanotolta, tunsin, kuinka kehoni tuntui erilaiselta. Se oli suoremmassa. Kävelykin tuntui erilaiselta (lantion virheasennon vuoksi toinen jalka oli ollut tähän asti pidempi).

Ja en tiedä oliko sattumaa, mutta puolisen tuntia lantion virheasennon korjaamisen jälkeen alkoivat kovat vihlailut munasarjoissa. Kaksi päivää sen jälkeen tapahtui lääkärin varovaisen arvion mukaan mahdollisesti varhainen postovulaatio eli munasolun puhkeaminen ennen aikojaan (jos ymmärsin oikein). Tapahtuma aiheutti kovaa vatsakipua, jonka vuoksi hakeuduin lääkäriin. Ehdin jo pelästyä kyseessä olevan kohdunulkoinen raskaus tai muuta vakavampaa.

Limakalvo ei ole vielä läheskään valmis vastaanottamaan munasolua, joten tähän kiertoon lääkäri ei antanut paljon toivoa raskautumisen suhteen. Tuntuu todella masentavalta jo tässä vaiheessa tietää, ettei tässäkään kuussa todennäköisesti tapahdu mitään. Jotain omituista kuitenkin tapahtui. Jotain, mitä ei ole ennen tapahtunut. Lääkärikin ihmetteli asiaa. Olosuhteet ovat kuulemma täysin erilaiset kuin aikaisemmilla ultrauskerroilla tähän aikaan kuusta. Vaikea tosin sanoa, onko asialla yhteyttä lantion suoristuksen kanssa. Aika varmaankin näyttää, millaisia vaikutuksia tällä “taikatempulla” on vai onko mitään.

Tietoa SI-nivelen virheasennosta ja sen aiheuttamista oireista täältä: http://www.selkasivut.fi

perjantai 22. marraskuuta 2013

Vain me kaksi

Kunpa voisin sanoa, että olen vihdoinkin raskaana. Kunpa voisin sanoa, että odottaminen kannatti. Kunpa joku päivä tietäisin, etten kärsinyt turhaan. Kunpa joku päivä tämä pitkä odotus loppuisi. Vielä ei ole se päivä. Kolmaskaan inseminaatio ei tuottanut meidän kohdallamme tulosta, ikävä kyllä. Olo on surullinen, turhautunut ja pettynyt. Vieläkään ei ollut meidän vuoro.

Samoihin aikoihin kun sain tietää, ettei taaskaan tärpännyt, ystäväni kertoi odottavansa toista lastaan. Purskahdin itkuun. Itkimme yhdessä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Hänkin oli toivonut, että tulen raskaaksi ennen häntä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olisipa ollut mukavaa odottaa samaan aikaan. Kateudesta vihreänä katson siis jälleen vierestä, kun toisten maha kasvaa ja sen sisällä uusi elämä. Heidän lapsi. Heidän onni. En kestä katsoa. En kestä kuulla. Sattuu liikaa.

Voiko ihminen mennä rikki sisältä? Kyllä voi. Minä olen rikki, eikä tätä tyhjyyttä korjata millään muulla kun sillä mitä maailman eniten toivon. Omaa lasta. Kuinka saavuttamattomalta koko unelma perheestä tällä hetkellä taas tuntuukaan. Mitä enemmän sitä kohti kurkotan, sitä kauemmas se karkaa. En tiedä mitä tehdä. En tiedä kuinka kauan jaksan. Me olemme edelleen vain me kaksi.

Koska tähänkään kiertoon ei kannata lääkärin mukaan kuulemma laskea kauhean suuria odotuksia ultraääniseurannan perusteella, suuntaamme ajatuksemme tammikuiseen IVF-hoitoon. Tässä äskettäin eräs ilta ajellessamme kotiinpäin juttelimme näistä hoidoista ja mietimme, yrittäisimmekö vielä kerran inseminaatiota vai menisimmekö suoraan IVF-hoitoihin. Sillä samalla sekunnilla eteemme liikennevaloihin ajoi auto, jonka rekisterinumero oli IVF-... Sattumaa vai ei, ehkä siinä oli vastaus.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kuinka kauan on kauan

Jo seuraavana päivänä sieltä haavemaailmasta tipahdettiin kuin tammenterho puusta kylmälle asfaltille. Vaaleanpunaiset lasit, joita olin viime viikon nenälläni pitänyt, putosivat ja hajosivat kovaan asfaltiin. Vuoto alkoi heti aamusta ja näin ollen uusi kierto. Uskottava se on. Raskaustesti oli jälleen kerran oikeassa. Ei raskaana niin ei raskaana. Ja järjellä ajateltuna olisihan se siinä vaiheessa jo pitänyt testissä näkyä, jos olisin raskaana ollut. Ja olisi varmaan ollut enemmän oireitakin. Ja onhan ne testit tähänkin asti toimineet, miksei siis nyt? Aina ne ovat olleet oikeassa: ei raskaana. Ei raskaana niin ei raskaana. Mieli tekee välillä kepposia ja toivoo hulluja asioita. Mahdottomia asioita. Tunteet edellä tässä aina kuitenkin mennään. Että jos kuitenkin.. Mutta tällä kertaa ei kuitenkaan. Tälläkään kertaa. Ei muuta kun häntä pystyyn (ja kohti uusia pettymyksiä?). Taas pitäisi jostain kaivaa se optimismi. Aika syvällä on.

Näyttää tosiaan siltä, että kyllä tässä taitaa olla edessä meilläkin IVF-hoidot, vaikka tietenkin toivottiin, ettei niihin asti tarvitsisi mennä. Inseminaatio vaan ei tunnu meillä toimivan, ainakaan näin kahden yrityskerran kokemuksella. Yhden viimeisen kerran vielä yritetään. Joulukuu taukoa ja tammikuussa ensimmäinen IVF. Joulua en halua pilata mahdollisella IVF:n epäonnistumisella.

Aina puhutaan, että nykylääketiede on niin kovin kehittynyttä. Myös lapsettomuus- ja hedelmöityshoidot ovat kehittyneet ja monet saavat hoitojen avulla apua lapsettomuuteen. Miksemme me? Miksei kukaan osaa sanoa, mikä minussa/meissä on vikana kun emme voi saada lasta? Mikseivät hoidot toimi meidän kohdallamme? Ja tärkein kysymys: Kuinka kauan tätä vielä jatkuu? Kuinka kauan on kauan? En tiedä kuinka kauan jaksan. Kuukausi kuukaudelta tästä tulee vain raskaampi taakka kantaa. Tuntuu että jotain kuolee sisältäni joka epäonnistumisen jälkeen. Tiedän, ettei saa eikä voi luovuttaa. Enkä halua luovuttaa. Jotenkin tähän epäonnistumiseen vaan turtuu. Pelottavaa, ettei yksi viiva testissä saa enää aikaan samanlaista tunnemyrskyä kun ennen. Se ei oikeastaan enää tunnu miltään. Kun ei mitään muuta osaa enää odottaakaan. Ei sitä osaa edes kuvitella, että siinä testissä näkyisi joskus jotain muuta kuin yksi viiva.

torstai 10. lokakuuta 2013

Aina saa toivoa

Tuijotan testitikkua. Kääntelen sitä valon alla nähdäkseni sen varmasti joka kulmasta. Yksi punainen viiva. Vasemmalla pieni valkoinen kiiltävä viivanpaikka, muttei yhtään väriä. Ei edes vaaleanpunaista. Ei toista viivaa. Testi väittää, etten ole raskaana. En halua uskoa. Tuijotan testiä uudelleen ja uudelleen. Ehkä jotain jäi huomaamatta. Ehkä se on ihan vähän edes haaleanpunainen. Mutta ei se ole. Viivanpaikka on valkoinen. En ole aiemmin huomannut sitä. Onko se aina ollut siinä? Miten minulta on voinut jäädä se huomaamatta? Olen kuullut puhuttavan viivanpaikasta. Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? En ole valmis vielä luopumaan toivosta. En niin kauan kun vuoto ei ole alkanut. Ehkä testin tulos on virheellinen. Jos vielä pari päivää odotan. Ehkä vuoto ei ala. Ehkä testi on väärässä. Ehkä hormonia ei vielä erity tarpeeksi. Ehkä sittenkin olen raskaana.

Olin päättänyt (ja sopinut lääkärin kanssa) etten mene tällä kertaa ollenkaan verikokeeseen, vaan teen kotitestin, koska koen verikokeen tulosten jännittämisen ja kuulemisen puhelimitse henkisesti todella raskaana. Varsinkin kun joudun tekemään sen työpaikalla kesken työpäivän. Kotona testaaminen ei tunnu läheskään yhtä pahalta. Harvoin enää edes itken. Ainakaan paljon. Päätin, etten tee raskaustestiä ennen kun kuukautiset ovat myöhässä ja pysyinkin yllättävän tunnollisesti suunnitelmassa. Kunnes yksi aamu minulla oli pahoinvointia. Sellaista, etten pystynyt syömään mitään. Sellaista etten pystynyt pesemään hampaitani yökkäämättä. Sellaista, mitä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Sellaista kun voisin kuvitella, että raskauspahoinvointi olisi. Sellaista, jota olen koko ajan toivonut, että minullakin olisi. Pahin olo meni ohi kahden tunnin lisäunilla, mutta lievä etova olo jatkui koko päivän ja seuraavankin eli tänään. Silloin minun oli pakko tehdä raskaustesti. Halusin heti tietää. Oireet vaikuttivat niin lupaavilta, että melkein voin jopa sanoa olleeni varma, että olen raskaana. Haluan edelleen uskoa, että olen raskaana, vaikka testi sanoo muuta. Haluan toivoa ja uskoa vielä ainakin kaksi päivää, että olen. Niin kauan kun vuoto pysyy poissa, on toivoa. Olen iloinen, etten käynyt verikokeessa. On mukavampaa elää nämä viimeiset päivät jännityksessä ja siinä illuusiossa, että kaikki voi olla vielä mahdollista. Näin on oikein hyvä olla.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Vyöhyketerapiaa osa II

Kävin toisen kerran vyöhyketerapiassa. Hoitoja jatkettiin laittamalla lisää kuulia korviin. Niitä olisi ollut tarkoitus jälleen pitää muutaman päivän ajan, mutta osa alkoi jo illalla painamaan niin pahasti, että otin ne pois. Loputkin tekisi mieli ottaa pois. En pidä niistä yhtään. Kovin skeptinen olen myös edelleen niiden tarkoituksen ja toiminnan suhteen. Kuulien lisäksi sain kehomagneetteja nilkkoihin, SI-nivelen kohdalle alaselkään ja niskaan sekä kaupan päälle pienen ärsyttävän päänsäryn, joka on kuulemma normaalia hoidon jälkeen. Koen sen merkkinä siitä, että jollain tavalla hoito minuun vaikuttaa.

Käynti oli jälleen kovin rentouttava, ja kesti lähemmäs kaksi tuntia. (Psykologinen) vyöhyketerapia on kuin kevyttä hierontaa ja psykiatrin käynti yhdistettynä. Kahden tunnin aikana ei montaa hiljaista hetkeä tule, vaan siinä käydään mummot ja paapat ja isät ja äidit ja heidän terveydentilansa ja kokemansa traumat läpi sekä mietitään, onko sitä kautta mahdollisesti siirtynyt tunneperimän kautta vaivoja minun kehoni kannettavaksi. Oikealla puolella olevat vaivat viittaavat isän sukuun. En ole itsekään ihan varma, uskonko koko juttuun. Siihen kuitenkin uskon, että keho on kokonaisuus, ja että tunteet ja kokemuksemme vaikuttavat siihen, mitä olemme. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Toivon ennen kaikkea saavani selkäni kuntoon. Olen kiitollinen vyöhyketerapeutille siitä, että hän nämä virheasennot, joista minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, huomasi. Hän myös neuvoi minua valitsemaan osteopatian, jäsenkorjauksen ja vyöhyketerapian välillä. Näillä hoidoilla saadaan parhaita ja kestäviä tuloksia aikaan. Fysioterapeutit kuulemma tietävät yllättävän vähän SI-nivelestä ja sen vaikutuksista selän virheasentoihin. Tulin tämän itsekin viime viikolla todistaneeksi, kun fysioterapeutti, jolla kävin, ei edes huomannut lantioni saati SI-nivelen virheasentoa. Skolioosi lähtee kuulemma aina SI-nivelen virheasennosta eli selän mutkia ei synny, jos SI-nivel on oikeassa asennossa. Jäsenkorjaaja tai osteopaatti voi ruksauttaa SI-nivelen paikoilleen yhdellä käyntikerralla, mutta nuoren ihmisen kohdalla se tapahtuu yleensä vähitellen itsestäänkin. On vain jaksettava jatkaa jumppaliikkeitä, lantion pyörittelyä, liikkumista ylipäätään ja kenties vielä näitä hoitoja. Ehkä selkäni saadaan taas suoraan ja lantioni oikeaan asentoon. Puhumattakaan siitä SI-nivelestä, josta kaikki lähtee. Ehkä hormonitoiminta sitä kautta palautuu normaaliksi. Koska kuten sanoin, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Olo on jälleen kerran varovaisen toiveikas. Toinen inseminaatio on tehty viime viikon perjantaina. Ja nyt sitten taas odotellaan. Ja ennen kaikkea toivotaan, että tällä kerralla onnistuu.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Hiljaa toivoen

Siitä huolimatta, että viikonloppu on tällä viikolla aivan täysin väärässä paikassa, lääkäri yllätyksekseni päätyi siihen, että toinen inseminaatioyritys tehdään. Ja se tehdään ennen viikonloppua. Perjantaina, vaikka saattaa olla vielä vähän liian aikaista. Maanantaina olisi kuitenkin jo liian myöhäistä, joten olen tyytyväinen sekä onnellinen, että saamme edes yrittää. Pistän irroituspistoksen jo torstai-iltana. Ja perjantaina sitten yritetään jälleen saattaa alulle uutta elämää.

Ensimmäistä kertaa, vaikka yksityisellä klinikalla käymmekin, lääkäri kysyi kuinka voimme. En tiedä näkyikö se päälle päin vai onko tässä vaiheessa hoitoja ihan normaalia huolestua asiakkaan jaksamisesta, jos hoidot eivät tuota tulosta. Tuntuu tosi hyvältä kun joku kysyy, miten voin ja voimme. Ja nimenomaan voimme, sillä kyllä tämä on raskasta miehellekin. Harvoin nimittäin kukaan kysyy. Luulen, että ihmiset pelkäävät ottaa näin arkaa asiaa puheeksi, ja odottavat että minä puhun asiasta, jos haluan puhua. Mutta ei se ole niin. Minusta tuntuu, että ketään ei kiinnosta, miten jaksamme, jos kukaan ei siitä kysy. Minusta tuntuu silloin, että ei ole mitään syytä olla jaksamatta. Kaikki ilmeisesti olettavat, että kyllä me jaksamme. Ja kyllähän me jaksamme, vielä. Olemmehan vielä hoitojen alkuvaiheessa, niin sanotuissa kevyissä hoidoissa. Mutta mitäs sitten, jos ne eivät tuota tulosta? Pelottaa ajatellakin IVF-hoitoja. Olemme tottakai valmiita niitäkin kokeilemaan, jos nämä inseminaatiot eivät tuota toivottua lopputulosta, mutta pelottaa silti. Kun on lukenut juttuja IVF-hoidoista ja punktioista, sitä toivoo, ettei tarvitsisi niitä koskaan käydä läpi. Jos tämä on jo nyt henkisesti näin raskasta, miten sitten kun raskasta on myös fyysisesti? IVF-hoidot ovat meille se viimeinen oljenkorsi, johon tarrataan, jos mikään muu ei toimi. Emme kuitenkaan ole kovin kaukana. Muutaman kuukauden päästä meilläkin voi olla edessä ensimmäinen IVF. Voisi olla jo aiemminkin, vaikka ensi kuussa, jos niin haluaisimme. Ja jos kukkaron nyörit sen verran aukeavat. Mutta ei.. ei vielä.

Alustavan suunnitelman mukaan lähdemme vasta ensi vuoden alusta IVF-hoitoihin, jos siihen mennessä en ole tullut raskaaksi. Lääkäri on huolissaan siitä, miten kroppani mahtaa reagoida niihin lääkkeisiin (reagoin aika pieniinkin määriin herkästi). Ei huvittaisi kokea tuota hyperstimulaatiota.. No aika näyttää. Eihän kaikki saa ensimmäisestä inseminaatiosta alulle lasta. Jotkut ovat saaneet toisesta tai kolmannesta. Ehkä mekin. Sitä minä hiljaa toivon.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Tyhjä

Tuntuu, etten löydä enää sanoja kuvailemaan tätä tunnetta. Tätä tilannetta, jossa yhä ja edelleen olemme. Oloni on tosiaan tyhjä. Kaipaan jotain niin kovasti, että vaikka sitä ei ole koskaan ollutkaan, sen menettäminen sattuu. Kaipaan äidiksi tuloa niin paljon, että kun sitä ei tapahdu, tuntuu kuin maailmani pysähtyisi kokonaan. Tässä sitä ollaan, yli kolmekymppisenä ja elämä on jämähtänyt täysin paikoilleen. Muut menevät eteenpäin elämässään ja saavat lapsia. Heidän elämänsä muuttuu. Minusta tuntuu samalta kuin joskus unissa. Yritän juosta, mutta jalat eivät vie eteenpäin. Aivan kuin juoksisi paikallaan. Päämäärä häämöttää edessä, mutta sinne ei vain pääse. Vaikka kuinka yrittää. Se on kamala tunne. Elämä on päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen tätä samaa kahdenkeskistä arkea ja töissä käymistä. Jotain puuttuu. Se tunne on läsnä koko ajan. Olemme onnellisia kahdestaan, mutta vielä onnellisempia olisimme kolmistaan. Tai nelistään.

Näin unta, että olimme adoptoineet pienen pojan Afrikasta. Opetin häntä pissaamaan sänkyyn - kuten kunnon äidin kuuluu. Vain minun unissani voi tapahtua jotain tuollaista. Ja näköjään vain unissani minulla voi olla lapsi. Onneksi edes siellä. Muistan vieläkin pojan nauravat kasvot. Tulenkohan näkemään niitä koskaan oikeassa elämässä? Tuleekohan minusta koskaan äitiä oikeassa elämässä?

Tänään on ultrapäivä. Toivomme, että saamme yrittää uutta inseminaatiota jo tässä kuussa. Jotenkin tuntuu kauhean raskaalta taas aloittaa alusta. Herätellä taas toivoa. Edellinen pettymys on vielä niin kirkkaana mielessä, että vaatii kerta kerralta enemmän ponnisteluja, että jaksaa vielä uskoa onnistumiseen. Haluan jaksaa ja haluan uskoa. Toinen puoli minusta - se pessimisti - kuitenkin kuiskaa korvaani: “Taitaa osua viikonlopulle ovulaatio, ähäkutti! Mitä oikein kuvittelit? Että se olisi niin helppoa vai?”

Oloni on tyhjä. Sanoja ei enää ole. Jatkamme yrittämistä. Aina uudelleen nousemme tuhkasta. Jatkamme niin kauan kun jaksamme. Olenhan kuitenkin pohjimmiltani optimisti.

torstai 5. syyskuuta 2013

Tää sattuu, tähän tottuu

Tänään oli SE päivä. Se päivä, jolloin selviäisi olenko raskaana. Se päivä, jota olen odottanut. Aamulla jo kutkutti vatsassa pieni jännitys. Vaikka houkutus oli suuri, en ollut uskaltanut tehdä yhtään raskaustestiä kotona, koska pelkäsin Ovitrellen näkyvän vieläkin testissä. En halunnut tehdä yhtään “väärää” positiivista, joten odottelin kiltisti verikokeeseen. Inseminaation jälkeinen oireettomuus oli muuttunut jo useita päiviä sitten omituiseen pahoinvointiin, oikeanpuoleisen rinnan aristamiseen ja toivon heräämiseen siitä, että jos sittenkin... Palelin myös kovasti ja lämmöt olivat koholla. Kuukautiset ovat olleet myös jo useita päiviä myöhässä, mutta se johtuu kohdallani lugesteronista. Pitkään lääkärikin väitti, ettei kuukautisten myöhästyminen voi mitenkään johtua lugeista, mutta lopulta kuitenkin uskoi, että näin tosiaan ainakin minun kohdallani on. Vuoto alkaa täsmälleen 6 päivää myöhässä. Aina. Heinäkuussa, kun oli tauko hoidoista, pidin taukoa myös lugesteronista, ihan testimielessä (ja jotta saisin lääkärille todisteita). Ja kun en lugeja ottanut, vuoto tuli täysin ajallaan. Kuten arvasin. Tiedä sitten onko muilla tätä samaa ilmiötä tapahtunut..? Omalla kohdallani siis kuukautisten myöhästyminen melkein viikolla ei tarkoita vielä yhtään mitään.

Töissä sinnittelin ja yritin olla ajattelematta asiaa. Aika huonolla menestyksellä. Aika kului niin hitaasti. Vatsanpohjassa kutitteli aina kun ajatukset harhautuivat verikokeeseen ja sen tuloksiin. Vihdoin kello tuli kuitenkin kolme ja soitin klinikalle sydän hakaten. Labrassa oli ruuhkaa, jätin soittopyynnön ja odottelin 15 pitkää minuuttia, että sieltä soitettiin takaisin. Jännitys kasvoi minuutti minuutilta. Tuijotin puhelimen näyttöä ja odotin. Odotin ja odotin. Rappukäytävässä ei ollut muita. Vain minä ja kylmä kivilattia, jolla istuin. Ajatukset harhailivat ja kuvittelin mielessäni vuorotellen kuinka kohta itken joko onnen tai vaihtoehtoisesti katkeria pettymyksen kyyneleitä. Päädyin itkemään jälkimmäisiä. Tulos oli negatiivinen. Ensimmäinen inseminaatiomme oli epäonnistunut. Tämä tosiaan sattuu. Mutta tähän tottuu.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Metsäterapiaa

Rakastan mustikoiden poimimista ja sienestämistä. Metsässsä käveleminen on minulle eräänlaista terapiaa. Siellä on niin ihanan hiljaista, kaunista ja vihreää. Ilma on raikasta hengittää ja siellä tuoksuu.. metsä. Siellä mieli lepää ja voin unohtaa hetkeksi tämän kaiken. Ja unohdankin. Marjastus- ja sienestysinnostukseni ansiosta pakkasemme tursuaa sinisiä supermarjoja ja sienimetsän antimia, joilla jaksaa pitkän pimeän talven yli. Ei ole mitään parempaa kuin suppilovahverorisotto itse kerätyistä sienistä. Tai no ehkä itse poimituista mustikoista leivottu mustikkapiirakka.

Jos saamme lapsia, aion opettaa heidät pienestä pitäen marjastamaan, kuten omat vanhempanikin tekivät. Olin ensimmäistä kertaa mustikkametsällä alle puolen vuoden ikäisenä. Tosin vetelin sikeitä vaununkopassa vaarini vahtiessa vieressä, ettei lähellä näy käärmeitä. Vaikka en tuota tilannetta itse muistakaan, ajattelen sitä suurella lämmöllä. Kuinka hellyyttävää! Onneksi siitä on valokuva muistona. Myöhemmin sain oman pienen korin, johon keräsin itse mustikoita. Taisi suuhun kyllä mennä suurin osa, eikä koriin. Mutta siitä se lähti. Monet sanovat, että nauttisit nyt elämästä ja tekisit sellaisia asioita, joita ei voi tehdä sitten kun on lapsia. Minä kuitenkin kaipaan hämyisten baari-iltojen ja festareiden sijasta juuri tuollaisia koko perheen mustikkareissuja ja ihan tavallista lapsiperheen arkea. Haluaisin olla jollekin lapselle yhtä hyvä äiti kuin oma äitini on ollut minulle. Haluaisin antaa jollekin lapselle yhtä onnellisen lapsuuden kuin minulla on ollut. Miten siitä tulikaan niin vaikeaa?

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Persiljaa ja hubbabubbaa

Inseminaatiosta on kulunut 11 päivää. Mitään raskausoireita ei ole ilmaantunut. Ei kiinnittymistuntemuksia, ei rintojen arkuutta, ei pahoinvointia, ei repäisykipuja. Ei sitten mitään. En jaksa mitenkään uskoa, että olisi tärpännyt. Keltarauhanen kyllä jomottelee kuten ennenkin ja hajuaisti on herkistynyt, mutta olen jo aiemmin huomannut sen liittyvän Ovitrelle-pistoksiin. Jomottelu taas johtuu kai lugesteroneista ja lisäovitrelle vielä voimistaa tuntemuksia. Kerran kuussa tapahtuvan irroituspistoksen lisäksi pistän kolmena päivänä pienemmän annoksen Ovitrellea tukemaan loppukiertoa. Ainehan muistuttaa istukkahormonia, jota erittyy raskaana ollessa. Näinä päivinä olen kuin hajumatkalla. Maailma on täynnä mitä ihmeellisimpiä hajuja. Ja haistan ne kaikki. Ohi kävelevä mies on syönyt selkeästi lounaalla persiljaa, juna-asemalla tuoksuu hubbabubba ja bussissa viereisellä penkillä istuvan naisen käsilaukku tuoksuu nahalle. Puhumattakaan hajuvesistä ja muista hajusteista. Tältä siis tuntuu, kun raskauden aikana hajuaisti herkistyy. Olo on huvittunut, mutta apea. Olisinpa vain ihan oikeasti raskaana. Olisipa muitakin oireita. Ihan oikeita oireita! Antaisin mitä vaan, jos minulla olisi paha olo, jos se vaan johtuisi raskaudesta. Edes oksentaminen ei haittaisi yhtään, kun tietäisi mistä se johtuu!

Onhan minulla kaikenlaisia oireita ollut, melkein joka kuukausi. Olen monta kertaa luullut olevani raskaana. Pahin oli se kerta, jolloin verikoe otettiin liian aikaisin ja ovitrelle näkyi vielä testissä. Raskaushormoni oli siis koholla ensimmäistä kertaa koko yrityksen aikana, mutta en silti ollut raskaana. Kaiken varalta piti kuitenkin käydä kontrollissa muutaman päivän kuluttua. Siellä vahvistui, että arvojen kohoaminen johtui tosiaan ovitrellesta. Voi mikä valtava pettymys se olikaan. Olihan siinä ollut pieni toivonkipinä edes kemiallisesta raskaudesta matkassa! On niin turhauttavaa, että kaikki oireet, joita kroppani tuntee, ovat joko mielikuvituksen tuotetta tai johtuvat hormoneista. Ehkä joskus saan kokea ihan oikeita oireita. Ei tässä kuussa, mutta ehkä joskus vielä. Torstaina menen verikokeeseen. Vielä on toivoa, mutta aika varma olen, että raskaustestin tulos tulee olemaan negatiivinen. Niinkuin se on aina ennenkin ollut. Jos olisin raskaana, niin kai tuntisin jotain? Vaikka onkin aikaista, niin edes jotain?

Ja jottei tämä olisi jo tarpeeksi masentavaa, ettei kai taaskaan ole tärpännyt, olen tässä tuloksia odotellessa saanut tietää, että ystäväni on lopettanut äskettäin ehkäisyn ja että toinen ystäväni on (taas) raskaana. Tämä ehkäisyn lopettamispäätöksen tehnyt ystävä ei ollut uskaltanut kertoa minulle, vaan kuulin yhteisen ystävämme kautta. Hänestä minun oli hyvä tietää. En ole ihan varma olisinko halunnut tietää. Kyyneleet nousivat silmiin, kun tajusin, miten tässä todennäköisesti käy. Toinen meistä on ehkä pian raskaana. Ja pelkäänpä että se en ole minä. Olisi kyllä ihanaa odottaa samaan aikaan, mutta olen toivonut samaa jo niin monen muunkin raskaaksi tulleen ystävän kohdalla. Eikä se toive ole vielä kertaakaan toteutunut.

Raskausuutisen otin myös omaksi yllätyksekseni vastaan paremmin. Ehkä siksi, että osasin tavallaan odottaa sitä. Vaikka tuli se silti puun takaa. Nähdessäni ystäväni kyyneleet (hän oli niin pelännyt kertoa minulle) en voinut kuitenkaan muuta kuin olla onnellinen hänen puolestaan. Ja ihan aidosti olin. Tiedän, että hän toivoo meille lasta yhtä paljon kun me itse toivomme. Hänen on ihan turhaa tuntea syyllisyyttä siitä, että he saavat lapsen meidän sijaan. Heidän onni ei ole meiltä pois. Epäreilulta se toki tuntuu, mutta en ikinä haluaisi, että hän joutuisi kärsimään samalla tavalla kun minä. En haluaisi että kukaan joutuu.

lauantai 24. elokuuta 2013

Mielensäpahoittaja

Kummitäti soittaa ja kyselee kuulumisia. Kerron, että olemme ostaneet uuden kodin. Isomman. “Ettet vain olisi pieniin päin?”, kuuluu kiusoitteleva ääni langan toisesta päästä. Pahoitan mieleni. Kun valittelen töissä huimausta, kysyy työkaveri minulta kuiskaten: “Oletko tehnyt raskaustestin?” Pahoitan mieleni. Tätini kyselee äidiltäni, koska hän oikein saa lapsenlapsia. Itsellään on jo kaksi. Pahoitan jälleen mieleni. Tuntuu niin pahalta, etten ole voinut antaa vanhemmilleni heidän kaipaamiaan lapsenlapsia. Tuntuu niin pahalta, etten ole kertaakaan onnistunut saamaan raskaustestiin kahta viivaa, vaikka kymmeniä testejä olen tässä kahden ja puolen vuoden aikana tehnyt. Tuntuu niin pahalta, etten vieläkään ole pieniin päin.

Tiedänhän minä, että kaikki nuo ihmiset tarkoittavat vain hyvää. He toivovat meille vain hyvää, mutta ovat vähän liian uteliaita. He eivät tiedä, että pahoitin mieleni. He eivät tiedä, että pahoitan mieleni todella helposti. Eiväthän he mitenkään voi tietää. Eiväthän he voi tietää, kuinka kauan olemme yrittäneet lasta ja kuinka rankkaa on elää kuukaudesta toiseen tietäen, ettei taaskaan tärpännyt. He eivät voi tietää, etten kaipaa muistutusta siitä, etten ole raskaana. Vieläkään. He eivät voi tietää, kuinka surullista on ajatella, että asuisimme uudessa kodissamme ikuisesti kahdestaan.

Kyllähän minä kertoisin, jos olisin raskaana. Kuuluttaisin sen koko maailmalle. Haluaisin kaikkien tietävän kuinka raskaana olen! Alkuvaiheessa se ei tietenkään ole viisasta, mutta en tiedä, pystyisinkö pitämään tuollaista salaisuutta sisälläni niin pitkään. Luulen, että halkeaisin onnesta. Mikään ei tällä hetkellä voisi tehdä minua onnellisemmaksi, kuin pieni ihme vatsassani. Toivon, että siellä on joku. Inseminaatiosta on kulunut nyt neljä päivää ja toivo on korkealla. Mutta emme voi muuta kun odotella. Kahden viikon päästä saamme tietää. Kahden viikon päästä saamme tietää, tuleeko minusta äiti.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Erilainen lounastauko

Kuka sanoo, että lounastauko on syömistä varten? Lounastauolla ehtii käydä vaikka inseminaatiossa. Työntekoon oli vähän hankaluuksia keskittyä ennen lääkäriaikaa kun mielessä pyörivät ihan muut asiat kun työasiat. Kuten sattuuko se ja ovatkohan siittiöt kestäneet pesun. Jännityksestä sekaisin raahauduin klinikalle, mutta kaikki meni onneksi hyvin. Pikkukaverit olivat täysin pesunkestäviä, olosuhteet ihanteelliset (kiitos greippimehun?), eikä toimenpide oikeastaan edes sattunut. No ei se kovin mukavaltakaan tuntunut, mutta ei se pahimmastakaan päästä ollut tähän asti koetusta. Aukiolotutkimus oli pahempi, mutta kyllä senkin kesti. Eikä sekään ollut yhtään niin paha kun peloteltiin. Ja nämähän eivät ole vielä mitään IVF:ään verrattuna, mitä olen kuullut. Toivottavasti ei tarvitse noihin rankempiiin hoitoihin koskaan lähteä.. Mutta kyllä kai sitä kestää mitä vaan kun haluaa jotain tarpeeksi. Ja nyt sitten vaan odotellaan.

maanantai 19. elokuuta 2013

Kuulia korvissa

Kuten kerroin, kävin viime viikolla kokeilemassa vyöhyketerapiaa. Tarkalleen ottaen psykologista vyöhyketerapiaa (PVT). Se oli itse asiassa kovin rentouttavaa ja rauhoittavaa. Kerroin terapeutille avoimesti lapsettomuudesta ja siitä, että tulin hoidettavaksi mielessäni toive siitä, että vyöhyketerapiasta olisi apua. Vyöhyketerapeutti oli kovin empaattinen ja ymmärtäväinen, ja hänellä oli useita tarinoita lapsettomuudesta kärsineistä ihmisistä, joita hän on hoitanut, ja joiden tarina on päättynyt onnellisesti odotukseen. Se toi toivoa, että ehkä tämä meilläkin auttaa. Ei siitä ainakaan mitään haittaa voi olla. Kyllä tässä tilanteessa on valmis kokeilemaan kaikkea. Monen mielestä vyöhyketerapia on täyttä huuhaata. No ei se minusta ollut. Myönnetään, että en ihan tajunnut niiden pienten korvakuulien ideaa, tai varsinkaan sitä, että niiden kanssa piti kuljeskella 2-3 päivää. Onneksi on hiukset, joilla sai korvat piiloon. Eipähän tarvinnut kenellekään mitään selitellä. 

Vaikka nuo korvakuulat ja niiden vaikutus jäivät mysteeriksi, aukesi minulle monta muuta asiaa tuon kaksituntisen aikana. Enpä vielä viikko sitten tiennyt, että selkäni on mutkalla, lantioni virheellisessä asennossa ja sellainen pieni nivel, josta en ole koskaan kuullutkaan, nimeltään SI-nivel, on myös väärässä asennossa. Lantion virheasento aiheuttaa sen, että toinen jalkani on pidempi kuin toinen. Nämä kaikki erikseen ja yhdessä aiheuttavat ikään kuin ketjureaktion ja vaikuttavat mm. hermostoon, lihaksiin ja hormonitoimintaan, ja selittävät monta vaivaa, joita minulla on ollut, mm. erittäin kivuliaat kuukautiset, huono verenkierto jaloissa, iskias ja selkävaivat. Vyöhyketerapeutista vaikuttaa siltä, että siinä on koko ongelman ydin. Hän taisi sanoakin sen suoraan. Että tässä saattaa olla lapsettomuuden syy. Näinkö helppoa se on? Lapsettomuuslääkäri on tutkinut minua vuoden, eikä ole vieläkään löytänyt mitään syytä. Ja sitten käyn yhden kerran vyöhyketerapiassa ja terapeutti tekee puolentoista tunnin hoidon jälkeen diagnoosin. Mitä tästä pitäisi oikein ajatella?

Reseptinä vyöhyketerapeutti määräsi paljon liikuntaa (esim. jooga), venyttelyä, miehen hieromaan jalkojani (en pistä vastaan!) ja neuvoi oikeanlaisia jumppaliikkeitä. Neuvoi kuuntelemaan kehoa ja tulemaan uudestaan, jos - tai oikeastaan sitten kun- keho niin vaatii. Tähän mennessä en ole vielä huomannut muuta eroa entiseen kuin sen, että olen nukkunut sikeämmin. Alkuvaiheessa hoitokertoja voi olla kuulemma vähän tiheämpään, mutta tarkoituksena on ohjautua hoitamaan itse itseään. Suositteli myös osteopatiaa. Pakkohan sinne on uudestaan mennä. Jäi niin paljon kysyttävää.

Niin, ja huomenna on meidän ensimmäinen inseminaatio (IUI). Miesraukka ei varmaan saa nukuttua koko yönä, kun sitä jännittää niin paljon se oma osuus.

tiistai 13. elokuuta 2013

Vyöhyketerapiaa osa I

Ajattelin kokeilla ystävän suosituksesta vyöhyketerapiaa. Hän on jo pitkään ylistänyt, kuinka hyvää se tekee ja kuinka rentoutunut olo siitä tulee ja että minunkin pitäisi ehdottomasti kokeilla. Olen jo pidemmän aikaa pyöritellyt asiaa mielessäni, ja viimein nyt sitten varasin ajan. Aika on huomenna. Olen odottanut huomista päivää innoissani ja suurella mielenkiinnolla.

En odota vyöhyketerapian olevan lääke lapsettomuuteen, mitä se ei varmastikaan ole. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että vyöhyketerapialla voi olla suotuisia vaikutuksia ainakin stressin ja rentoutumisen kannalta, ja ei ole mahdotonta, että se vaikuttaisi sitä kautta myös lapsettomuuteen. Ainakin siinä tapauksessa, jos osasyynä on stressi. Onhan ne stressin vaikutukset jo todistettu. Pelkästään jo tämä lapsettomuuden kanssa painiminen on todella stressaavaa itsessään. Siihen vielä päälle vähän työstressiä ja ripaus muuttostressiä, niin paketti on valmis. Vyöhyketerapian jälkeinen rentoutunut olo jatkuu kuulemma useita päiviä. Miten ihanalta se kuulostaakaan! Se on se, mitä odotan. Ja luulenpa, että juuri sitä tarvitsen. Sanoipa Päivi Räsänen mitä tahansa.

torstai 8. elokuuta 2013

Se aika kuukaudesta

Vuoto alkoi yöllä. Yleensä se on itkun paikka. Ehkä nyt olin niin väsynyt, etten jaksanut itkeä. Menin takaisin nukkumaan. Seuraavan päivän kovat vatsakivut muistuttivat minua kuitenkin siitä, että takana on taas yksi tulokseton kuukausi. Taas yksi karvas pettymys. Työkaveri lohdutti, että jos joskus saan lapsia, niin kivut saattavat hävitä sen siliän tien. Niinpä. Jos joskus saan. 

Vaikka se on kurja tunne, kun jälleen kerran yksi yrityskierto päättyy ilman plussaa testissä, on uuden kierron alkaminen toisaalta aina uusi mahdollisuus. Optimismi. Ehkä kokeilen sitä tässä kuussa.

Tässä päättyneessä kierrossa ei ollut pahemmin oireita, ja pidimme taukoa hoidoista klinikan ollessa kesälomilla. Olimme itsekin kesälomilla. Sekä fyysisesti että henkisesti, ja se teki hyvää. Odotukset eivät olleet suuret. Onhan jo todistettu, että tarvitsemme ulkopuolista apua lapsen saattamiseen alulle, niin tuskinpa se yhtäkkiä näin vaan luomusti onnistuu. Mutta nyt hormonit ovat jälleen kuvioissa. Ehkä nyt onnistuu. Ehkä onni on myötä ja pääsemme kokeilemaan ensimmäistä inseminaatiota. Jaksan taas uskoa huomiseen. Ainakin vähän aikaa jaksan olla optimisti.

perjantai 2. elokuuta 2013

Miten me tähän jouduimme?

Missä sitä verrattiinkaan raskauden alkamismahdollisuutta neulan pudottamisella Eiffel-tornista? Jos neula osuu maassa makaavaan appelsiiniin, raskaus alkaa. Kuulostaa kyllä aika mahdottomalta tehtävältä, ja siksi se on todellisuudessa kyllä osoittautunutkin. Ei tässä voi enää kun ihmetellä, miten joku voi tulla vahingossa raskaaksi! Todellisuudessahan hedelmöittymisen mahdollisuuden sanotaan olevan noin 20%:n luokkaa per kuukausi. Ei sekään paljon ole, mutta antaa jo vähän enemmän toivoa, kuin tuo appelsiinitarina. Taatusti ei ole nimittäin 20% mahdollisuutta osua siihen appelsiiniin sieltä Eiffel-tornista. Eikä lähempääkään.

Minulle on naisena annettu mahdollisuus jatkaa sukua. Kokea raskaus ja synnytys. Uskon, että kokemus on ainutkertainen. Teen kaikkeni, että olisin joskus raskaana. Minä vain haluan sitä niin paljon. Jos en voi muulla tavalla vaikuttaa, niin vaan toivon. Toivon oikein kovasti, niin ehkä se toteutuu. Enkä mahda mitään sille, että lapsettomuus vaikuttaa kaikkeen mitä teen. Se on tällä hetkellä osa elämääni. Se on osa minua. Kyllä minä olen yrittänyt olla ajattelematta liikaa lapsettomuutta. Yrittänyt elää normaalia elämää. Mutta miten sitä voisikaan olla ajattelematta? Eikö se tarkoittaisi, että asia ei ole minulle niin tärkeä? Jos olisit vasta rakastunut, mitä sanoisit, jos joku sanoisi sinulle, että älä ajattele häntä jatkuvasti? Koska kuitenkin ajattelisit. Vaikka kuinka yrittäisit olla ajattelematta. Minä olen rakastunut ajatukseen, että saisin joskus olla raskaana. Että saisimme vauvan. Pienen ihmisen, jonka kasvua saisimme seurata ja jota voisimme täydestä sydämestämme rakastaa. Voi kuinka paljon rakastaisin!

Näen joka puolella vauvavatsoja. Miten ne aina osuvatkin tielleni? Pysyisivät onnelliset jossain, missä en heitä näe. Olisivat onnellisia piilossa. Vauvavatsat muistuttavat minua joka kerta siitä, mitä minä en ole saanut. Käännän katseen pois. En halua katsoa. En, koska se sattuu. Minäkin haluan tuollaisen. Ison mahan, jota silitellä. Haluan tuntea potkut, jännittää kumpi sieltä tulee, ja haluan näyttää yhtä kauniilta kun raskaana olevat naiset näyttävät. Yhtä onnelliselta. Haluan olla yhtä onnellinen.

Monen monta kertaa olen luullut olevani raskaana. Jo häämatkalla jätin viinit juomatta, olinhan ihan varma, että olen raskaana. No en ollut. Mielikuvitus ja myös hormonit voivat saada aikaan vaikka minkälaisia oireita, joita voi erehtyä luulemaan raskausoireiksi, jos ei ole tarkkana. Itse asiassa kroppa luulee, että se on raskaana, koska kehossa jylläävät samat hormonit kuin raskaana ollessa. Vain sillä erotuksella, että se ei ole. Olen tullut jo sen verran skeptiseksi, etten varmaan usko olevani raskaana, vaikka olisi mitä oireita. En ennen kuin näen ne kaksi viivaa testissä. Ehkä en usko vielä silloinkaan, vaan teen niitä useamman. Jotenkin niin kaukaiselta tuntuu koko ajatus raskaudesta tällä hetkellä. Olen niin tottunut näkemään vain sen yhden viivan raskaustestissä, etten osaa kuvitellakaan muuta. Kyllähän nainen kai tietää, jos on raskaana. Niin ainakin luulisin. Niin olen kuullut sanottavan. Että sen vaan tietää. Olen oppinut näiden kahden vuoden aikana kuuntelemaan ja lukemaan kroppaani niin tarkasti, että ihmettelen, jos tällainen jäisi minulta huomaamatta. Niin paljon olen myös lukenut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tutkimuksia. Viettänyt lukemattomia tunteja tutkien internetistä, mitä sisälläni tapahtuu – tai ei tapahdu - että tunnen itseni käveleväksi tietopankiksi ihmisen lisääntymiseen ja lapsettomuuteen liittyen. Mitä kaikkea ei opetettukaan koulun biologian tunnilla!

Lapseton miettii, tai ainakin minä mietin, teenkö itse jotain, millä aiheutan tämän itselleni. Meille. Ei pitäisi, mutta teen sitä silti. En mahda sille mitään. Olenko itse aiheuttanut valinnoillani jotain peruuttamatonta vahinkoa? Nuoruuden kosteat viikonloput ja kaikki kemikaalit, joita olen iholleni päästänyt. Onko aurinkorasvakin pahasta? Olenko itse sabotoinut mahdollisuuteni olla joskus äiti? Olenko odottanut liian kauan? Olen kuitenkin jo yli kolmekymmentävuotias. 35-vuotiaana naisen hedelmällisyys alkaa laskea. Eipä sitäkään ajatellut nuorempana. Vaikka periaatteessa tiesi. Ei sitä ajatellut lapsettomuutta. Ei sellainen mahdollisuus tullut mieleenkään. Ei silloin tuntenut ketään, joka kärsisi lapsettomuudesta. Tai ei siitä ainakaan puhuttu. Lapsia vaan tupsahteli ihmisille. Sitä eli sellaisessa harhakuvitelmassa, että niitä lapsia tosiaan vaan tehtiin. Miten väärässä sitä olikaan. Ja miten vihaiseksi se nykyään tekee, kun joku ajattelee noin. Vaikka itse oli ihan samanlainen.

Olemme kuitenkin onneksi vasta hoitojen alkutaipaleella eli paljon mahdollisuuksia on vielä edessä, kiviä kääntämättä ja oljenkorsia käyttämättä. Kaverille kilauttaminenkin saattaa auttaa, ainakin henkiseen puoleen. Mutta fakta on, surullista kyllä, että viidesosa lapsettomuushoidoissa käyneistä pareista jää lopulta lapsettomiksi (Väestöliitto). Mitään syytä ei välttämättä koskaan selviä. Viidesosa on aika paljon. Liian paljon. En halua edes ajatella, että kuuluisimme tuohon 20%:iin. Sama prosentuaalinen mahdollisuus, kun tulla raskaaksi yhtä kuukautta/kiertoa kohti! Toisaalta juuri tuo epävarmuus on kuitenkin samalla myös parasta tässä kaikessa. Muutenhan ei olisi toivoa. Ja sen toivon avulla juuri jaksaa eteenpäin. Että jos vaikka seuraavassa kierrossa onnistuu. Tai seuraavassa. Ehkä ensi talvena olen raskaana.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Lapsettoman mieli

Monet onnekkaat eivät tiedä, miltä tuntuu olla lapseton. Kuinka sitä voisikaan ymmärtää jotain sellaista, mitä ei ole itse kokenut. Niin monelle ystävälle olen yrittänyt selittää, millaista se on ja miksi olen sellainen kun olen. Miksi olen joskus allapäin, ja miksi ei aina huvita. Olen yrittänyt selittää, millaista on, kun lapsettomuus rajoittaa normaalia elämää ja vaikuttaa oikeastaan kaikkeen, mitä teen. Halusin tai en. Kukaan ei tunnu ymmärtävän. Ei oikeasti.

En minä voi ovulaatioviikonloppuna juoda lasitolkulla viiniä ja juhlia festareilla, kuten ennen. Pelkään yhdenkin lasin tekevän hallaa. Hoidot ovat kalliita, joten miksi haluaisin tieten tahtoen sabotoida niitä? Olen varmasti myös hölmö, ellen jopa tyhmä, kun en suostu ottamaan särkylääkettä koko päivän vaivanneeseen päänsärkyyn, ellei ole ihan pakko. En voi enää noin vain varata lomamatkaa puolen vuoden päähän. Hyvä kun kuukauden päähän. En voi noin vain lähteä toiselle puolelle Suomea sukutapaamiseen, jos ovulaatio osuu juuri samalle ajankohdalle. En minä voi suunnitella asioita vuoden päähän. Joskus minulla tulee päänsärkyä tai muita sivuoireita hormoneista. Joskus olen hormonien vuoksi todella itkuinen ja herkkä, eikä minulle kannata silloin kertoa, kuinka joku kaverin kaveri on tullut taas raskaaksi, vaikka ei edes yrittänyt. Sellaisina hetkinä jopa naistenlehtien kuvat onnellisista perheistä tai vauvantarvikemainokset saavat kyyneleet silmiini.

Luen joka purnukan tuoteselosteesta sisältääkö se haitallisia kemikaaleja, ja jos sisältää, jätän sen hyllyyn. Suosin luomua, vältän muoveja, kassakuitteja, makeutusaineita, eineksiä sekä lisä-, ja säilöntä- ja torjunta-aineita. Siis ylireagoin, liioittelen ja ajattelen liikaa. Minun ei pitäisi ajatella koko asiaa, vaan elää normaalia elämää aivan kuin lapsettomuutta ei olisikaan. Minun pitäisi nauttia elämästä ja tehdä asioita, joita ei voi tehdä sitten kun on lapsia. Minun pitäisi lopettaa stressaaminen ja jopa yrittäminen. Kyllä silloin tärppää. Ihmiset eivät tosiaan ymmärrä.

Olen joutunut käsittelemään viime aikoina niin paljon erilaisia tunteita, etten edes tiedä mitä oikeastaan tällä hetkellä enää tunnen. Ehkä kaikkea yhtä aikaa. Surua, pettymystä, epätoivoa, masennusta, katkeruutta, kateutta, pelkoa ja ahdistusta. Mutta onneksi myös toivoa. Toivo, ja se että sitä vielä on, onkin kai ainoa positiivinen asia tässä tilanteessa. Toivon avulla jaksaa nämä hoidot ja pettymykset. Tai no välillä jaksaa, välillä ei. Pahimpina päivinä haluan vain lukkiutua kotiin neljän seinän sisälle, mielellään yksin, ja pysyä siellä. En halua, että kukaan näkee minua tällaisena. Tuntuu, että olen tämän asian kanssa niin yksin.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Alku

Meidän tarina kertoo lapsettomuudesta. Vaikka tarina ei ehkä ole ainutlaatuinen, eikä varmaankaan tarjoa kenellekään uutta tietoa, eikä se ehkä koskaan edes pääty onnellisesti, se on kuitenkin meidän tarinamme. Ja silläkin uhalla, että tarina ei pääty siihen, että kaikki elivät elämänsä loppuun asti onnellisina, aloitan kirjoittamisen. Katsotaan, mihin elämä ja tämä tarina vie.

Kaikki alkoi reilu kaksi vuotta sitten. Ihanat häämme oli juhlittu ja aika tuntui vihdoin oikealta hankkia perheenlisäystä. Olimme molemmat haaveilleet jo pitkään lapsesta ja leikillämme jo nimistäkin puhuneet. Jätimme ehkäisyn maaliskuussa 2011 ja annoimme lapselle näin luvan tulla. Lasta ei kuitenkaan kuulunut. Kuukaudet kuluivat, eikä lasta vieläkään kuulunut. Ystävät, jotka olivat aloittaneet yrittämisen meidän jälkeemme, tulivat raskaaksi ja saivat lapsia. Meille ei lasta kuulunut, vaikka kuinka toivoimme.

Olin lukenut, että tutkimuksiin kannattaa hakeutua vuoden yrittämisen jälkeen. Mies ei ollut vielä tässä vaiheessa niin huolissaan, kun minä olin, joten hakeuduin tutkimuksiin yksin. Painelin suoraan yksityiselle klinikalle, en edes harkinnut julkista puolta. Halusin parasta mahdollista hoitoa ja nopeasti, kärsimätön kun olin. Enpä arvannut, että vielä vuoden päästäkin olisimme yhä samassa umpikujassa. Nyt vuotta vanhempana ja viisaampana tiedän, että lapsettomuushoidot vaativat kärsivällisyyttä enemmän kuin mikään koskaan aikaisemmin elämässäni.

Vastaanotolla lääkäri kyseli, minä vastailin. Minut tutkittiin ja otettiin kokeita. Tuntui oudolta puhua niin henkilökohtaisista asioista täysin vieraan ihmisen kanssa. Vastaanotolta lähtiessäni lääkäri sanoi, että ensi kerralla tulette sitten yhdessä. Hän painotti, että lapsettomuus on parin yhteinen asia, ei pelkästään naisen. Lupasin, että tullaan. Salaa toivoin, ettei tarvitsisi tulla. Että olisin raskaana ennen sitä. Ettei tarvitsisi enää tulla tutkittavaksi, eikä tarvitsisi vastailla liian vaikeisiin kysymyksiin, kuten ovatko miehen kivekset laskeutuneet aikanaan normaalisti. Nauratti. Eipä ollut tullut puheeksi.

Kului useampi kuukausi ennen kun sain miehen vakuutettua siitä, että kyllä meidän on nyt molempien tutkimuksiin mentävä, jos tuloksia haluamme. Varsinkin miehelle tuntui olevan vaikeaa myöntää, että tarvitsemme ulkopuolista apua. Kaikille on elokuvista tuttu kohtaus, jossa on mies, pornolehti ja muovikuppi. Eipä mies ollut niille nauraessaan varmaan ajatellut joutuvansa itse joskus samaan tilanteeseen. Ei siinä voinut muuta kun niellä ylpeytensä. Pahinta oli varmaankin pelko siitä, mitä tutkimuksissa selviäisi. Mitä jos emme voisi saada koskaan yhteistä lasta?

Tottakai kuitenkin halusimme kovasti tietää, mikä on vialla ja miksi emme ole onnistuneet. Ja se selviäisi tutkimuksissa. Tai niin luulimme. Kauheasti jännitimme tuloksia, jopa pahinta peläten. Mutta mitään ei kuitenkaan oikeastaan selvinnyt. Miehestä ei löytynyt vikaa, päinvastoin hänellä olisi aihetta kehuskella erinäisillä luvuilla. Oma supermieheni. Minustakaan ei löytynyt varsinaisesti mitään vikaa. Munanjohtimet olivat auki, kohtu normaali, ei endometrioosia, ovulaation arvioitiin tapahtuvan jne. Lääkäri löysi lievää pco:hon viittaavaa rakennetta munasarjoista, mutta ei kuitenkaan riittävästi, että voisi diagnosoida pco:ta. Kuukautiset ovat olleet aina kovin epäsäännölliset, joten vian epäiltiin olevan mahdollisesti hormonitoiminnassa. Myös kohdunsuu on ahdas (sitä tosin venytettiin munanjohtiemien aukiolotutkimuksen yhteydessä). Hoitona aloitettiin ovulaation induktio (OI).

Minulle määrättiin kolmea eri hormonivalmistetta, yksi alkukiertoon kypsyttämään munasoluja (Femar), irroituspiikki varmistamaan, että ovulaatio tapahtuu (Ovitrelle) ja loppukiertoon keltarauhashormonia (Lugesteron). Tuntuu vähän pelottavaltakin napsia hormonivalmisteita, joiden tehosta ei ole varmuutta ja joiden pitkäaikaisista vaikutuksista keholle ei ole riittävästi tietoa. Pelottavimmalta tuntuu pistellä poskeen Femaria, joka on rintasyöpälääke. Pakkausselosteessa sanotaan, ettei valmistetta saisi käyttää, jos ei ole läpikäynyt vaihdevuosia. Lääkäri rauhoitteli, ettei se koske lapsettomuushoitojen yhteydessä käytettävää pienempää annosta. Toivon todella, että lääkärimme tietää mitä tekee. Olin niin kovasti toivonut, että hän pystyisi kertomaan meille syyn, mistä nämä ongelmat johtuvat, mutta ei hän ole pystynyt. Pelkkiä arvailuja vaan. Ehkä voimme saada lapsen hoitojen avulla. Ehkä emme. Pelkään, että kohtalomme on selittämätön lapsettomuus. Se pelottaa, ettemme saa koskaan tietää, mikä on vialla.

Juuri tämä epätietoisuus tuntuu tässä kaikkein pahimmalta. Onko jotain vialla vai kestääkö meillä vain tavallista pidempään tulla raskaaksi? Onko hoidoista meille mitään apua vai heitämmekö vain rahaa kaivoon? Voinko koskaan tulla raskaaksi? Tätä se nyt on, meidän elämämme. Täynnä niin suurta epätietoisuutta, pelkoa ja toivoa. Näin meidän tarinamme alkaa. Ehkä lapsettomuus jatkuu vielä kuukausia, ehkä vuoden, ehkä useampia. Ehkä koko elämän. Mutta toivosta en ole valmis luopumaan. Ehkä koskaan.