Mielensäpahoittaja

Kummitäti soittaa ja kyselee kuulumisia. Kerron, että olemme ostaneet uuden kodin. Isomman. “Ettet vain olisi pieniin päin?”, kuuluu kiusoitteleva ääni langan toisesta päästä. Pahoitan mieleni. Kun valittelen töissä huimausta, kysyy työkaveri minulta kuiskaten: “Oletko tehnyt raskaustestin?” Pahoitan mieleni. Tätini kyselee äidiltäni, koska hän oikein saa lapsenlapsia. Itsellään on jo kaksi. Pahoitan jälleen mieleni. Tuntuu niin pahalta, etten ole voinut antaa vanhemmilleni heidän kaipaamiaan lapsenlapsia. Tuntuu niin pahalta, etten ole kertaakaan onnistunut saamaan raskaustestiin kahta viivaa, vaikka kymmeniä testejä olen tässä kahden ja puolen vuoden aikana tehnyt. Tuntuu niin pahalta, etten vieläkään ole pieniin päin.

Tiedänhän minä, että kaikki nuo ihmiset tarkoittavat vain hyvää. He toivovat meille vain hyvää, mutta ovat vähän liian uteliaita. He eivät tiedä, että pahoitin mieleni. He eivät tiedä, että pahoitan mieleni todella helposti. Eiväthän he mitenkään voi tietää. Eiväthän he voi tietää, kuinka kauan olemme yrittäneet lasta ja kuinka rankkaa on elää kuukaudesta toiseen tietäen, ettei taaskaan tärpännyt. He eivät voi tietää, etten kaipaa muistutusta siitä, etten ole raskaana. Vieläkään. He eivät voi tietää, kuinka surullista on ajatella, että asuisimme uudessa kodissamme ikuisesti kahdestaan.

Kyllähän minä kertoisin, jos olisin raskaana. Kuuluttaisin sen koko maailmalle. Haluaisin kaikkien tietävän kuinka raskaana olen! Alkuvaiheessa se ei tietenkään ole viisasta, mutta en tiedä, pystyisinkö pitämään tuollaista salaisuutta sisälläni niin pitkään. Luulen, että halkeaisin onnesta. Mikään ei tällä hetkellä voisi tehdä minua onnellisemmaksi, kuin pieni ihme vatsassani. Toivon, että siellä on joku. Inseminaatiosta on kulunut nyt neljä päivää ja toivo on korkealla. Mutta emme voi muuta kun odotella. Kahden viikon päästä saamme tietää. Kahden viikon päästä saamme tietää, tuleeko minusta äiti.