Missä sitä
verrattiinkaan raskauden alkamismahdollisuutta neulan pudottamisella
Eiffel-tornista? Jos neula osuu maassa makaavaan appelsiiniin,
raskaus alkaa. Kuulostaa kyllä aika mahdottomalta tehtävältä, ja
siksi se on todellisuudessa kyllä osoittautunutkin. Ei tässä voi
enää kun ihmetellä, miten joku voi tulla vahingossa raskaaksi! Todellisuudessahan hedelmöittymisen
mahdollisuuden sanotaan olevan noin 20%:n luokkaa per kuukausi. Ei
sekään paljon ole, mutta antaa jo vähän enemmän toivoa, kuin tuo
appelsiinitarina. Taatusti ei ole nimittäin 20% mahdollisuutta osua
siihen appelsiiniin sieltä Eiffel-tornista. Eikä lähempääkään.
Minulle on naisena
annettu mahdollisuus jatkaa sukua. Kokea raskaus ja synnytys. Uskon,
että kokemus on ainutkertainen. Teen kaikkeni, että olisin joskus
raskaana. Minä vain haluan sitä niin paljon. Jos en voi muulla
tavalla vaikuttaa, niin vaan toivon. Toivon oikein kovasti, niin ehkä
se toteutuu. Enkä mahda mitään sille, että lapsettomuus vaikuttaa
kaikkeen mitä teen. Se on tällä hetkellä osa elämääni. Se on
osa minua. Kyllä minä olen yrittänyt olla ajattelematta liikaa
lapsettomuutta. Yrittänyt elää normaalia elämää. Mutta miten
sitä voisikaan olla ajattelematta? Eikö se tarkoittaisi, että asia
ei ole minulle niin tärkeä? Jos olisit vasta rakastunut, mitä
sanoisit, jos joku sanoisi sinulle, että älä ajattele häntä
jatkuvasti? Koska kuitenkin ajattelisit. Vaikka kuinka yrittäisit
olla ajattelematta. Minä olen rakastunut ajatukseen, että saisin
joskus olla raskaana. Että saisimme vauvan. Pienen ihmisen, jonka
kasvua saisimme seurata ja jota voisimme täydestä sydämestämme
rakastaa. Voi kuinka paljon rakastaisin!
Näen joka
puolella vauvavatsoja. Miten ne aina osuvatkin tielleni? Pysyisivät
onnelliset jossain, missä en heitä näe. Olisivat onnellisia
piilossa. Vauvavatsat muistuttavat minua joka kerta siitä, mitä
minä en ole saanut. Käännän katseen pois. En halua katsoa. En,
koska se sattuu. Minäkin haluan tuollaisen. Ison mahan, jota
silitellä. Haluan tuntea potkut, jännittää kumpi sieltä tulee,
ja haluan näyttää yhtä kauniilta kun raskaana olevat naiset
näyttävät. Yhtä onnelliselta. Haluan olla yhtä onnellinen.
Monen monta kertaa
olen luullut olevani raskaana. Jo häämatkalla jätin viinit juomatta, olinhan ihan varma, että olen raskaana. No en ollut. Mielikuvitus ja myös hormonit voivat
saada aikaan vaikka minkälaisia oireita, joita voi erehtyä
luulemaan raskausoireiksi, jos ei ole tarkkana. Itse asiassa kroppa
luulee, että se on raskaana, koska kehossa jylläävät samat hormonit kuin
raskaana ollessa. Vain sillä erotuksella, että se ei ole. Olen
tullut jo sen verran skeptiseksi, etten varmaan usko olevani
raskaana, vaikka olisi mitä oireita. En ennen kuin näen ne kaksi
viivaa testissä. Ehkä en usko vielä silloinkaan, vaan teen niitä useamman. Jotenkin niin kaukaiselta
tuntuu koko ajatus raskaudesta tällä hetkellä. Olen niin tottunut
näkemään vain sen yhden viivan raskaustestissä, etten osaa
kuvitellakaan muuta. Kyllähän nainen kai tietää, jos on raskaana.
Niin ainakin luulisin. Niin olen kuullut sanottavan. Että sen vaan
tietää. Olen oppinut näiden kahden vuoden aikana kuuntelemaan ja
lukemaan kroppaani niin tarkasti, että ihmettelen, jos tällainen
jäisi minulta huomaamatta. Niin paljon olen myös lukenut aiheeseen
liittyvää kirjallisuutta ja tutkimuksia. Viettänyt lukemattomia
tunteja tutkien internetistä, mitä sisälläni tapahtuu – tai ei
tapahdu - että tunnen itseni käveleväksi tietopankiksi ihmisen
lisääntymiseen ja lapsettomuuteen liittyen. Mitä kaikkea ei
opetettukaan koulun biologian tunnilla!
Lapseton miettii,
tai ainakin minä mietin, teenkö itse jotain, millä aiheutan tämän
itselleni. Meille. Ei pitäisi, mutta teen sitä silti. En mahda
sille mitään. Olenko itse aiheuttanut valinnoillani jotain
peruuttamatonta vahinkoa? Nuoruuden kosteat viikonloput ja kaikki
kemikaalit, joita olen iholleni päästänyt. Onko aurinkorasvakin
pahasta? Olenko itse sabotoinut mahdollisuuteni olla joskus äiti?
Olenko odottanut liian kauan? Olen kuitenkin jo yli
kolmekymmentävuotias. 35-vuotiaana naisen hedelmällisyys alkaa
laskea. Eipä sitäkään ajatellut nuorempana. Vaikka periaatteessa
tiesi. Ei sitä ajatellut lapsettomuutta. Ei sellainen mahdollisuus
tullut mieleenkään. Ei silloin tuntenut ketään, joka kärsisi
lapsettomuudesta. Tai ei siitä ainakaan puhuttu. Lapsia vaan
tupsahteli ihmisille. Sitä eli sellaisessa harhakuvitelmassa, että
niitä lapsia tosiaan vaan tehtiin. Miten väärässä sitä olikaan.
Ja miten vihaiseksi se nykyään tekee, kun joku ajattelee noin.
Vaikka itse oli ihan samanlainen.
Olemme kuitenkin
onneksi vasta hoitojen alkutaipaleella eli paljon mahdollisuuksia on
vielä edessä, kiviä kääntämättä ja oljenkorsia käyttämättä.
Kaverille kilauttaminenkin saattaa auttaa, ainakin henkiseen puoleen. Mutta fakta on, surullista kyllä, että viidesosa lapsettomuushoidoissa käyneistä
pareista jää lopulta lapsettomiksi (Väestöliitto). Mitään syytä
ei välttämättä koskaan selviä. Viidesosa on aika paljon. Liian
paljon. En halua edes ajatella, että kuuluisimme tuohon 20%:iin.
Sama prosentuaalinen mahdollisuus, kun tulla raskaaksi yhtä kuukautta/kiertoa kohti! Toisaalta juuri tuo epävarmuus on kuitenkin samalla myös parasta
tässä kaikessa. Muutenhan ei olisi toivoa. Ja sen toivon avulla
juuri jaksaa eteenpäin. Että jos vaikka seuraavassa kierrossa
onnistuu. Tai seuraavassa. Ehkä ensi talvena olen raskaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti