Testipäivä

Monta viikkoa sitten varattu kampaaja-aika ja raskaustesti sattuivat samalle päivälle. Toinen meistä on raskaana: arvatkaa kumpi, minä vai kampaaja?

Kyllä, aivan oikein arvattu! Kampaaja on raskaana, minä sain uuden hienon tukan. Mutta raskaana en ole. Verikokeen tulos oli negatiivinen.

Kyllähän minä sen jo arvasin, kun kotitestit eivät näyttäneet mitään vielä tänäänkään. Vaikka kuinka tihrusti, ei tikussa näkynyt yhtään mitään. Ei pienintäkään haamua. Huomasin myös, että kahdessa edellisessä hoitokierrossa oli ollut täsmälleen samat oireet: aluksi palelu, sitten alkoi hikoilu öisin, ja oli päänsärkyä (lugeista, oletan), rintojen arkuutta, vatsan vihlontaa jne. Tulos oli siis hyvin arvattavissa, vaikka tokihan sitä viimeiseen asti yritti jaksaa elätellä toivoa. Tälläkin kertaa turhaan.

Mission impossible

Kyynel vierähtää pitkin poskea. Se jatkaa matkaansa, vierii alas kaulalle ja paidalle. Kyyneleiden joukkoon yhtyy yhä useampi, ja pian kasvot ovat yltä päältä märät ja laikukkaat. Ripsiväri on levinnyt poskille. Silmät ovat turvonneet itkemisestä. Puhelin on yhä vierellä muistuttamassa juuri käydystä lyhyestä keskustelusta hoitajan kanssa. On testipäivä ja päässä soivat hoitajan sanat: “Olen pahoillani, mutta se on negatiivinen. Koitahan jaksella siellä.” Mumisen jotain sen tapaista kuin “Joo.. ei voi mitään. Joo.. olen saanut ohjeet lääkkeiden lopettamisesta. Joo.. varataan vaan samantien aika jälkitarkastukseen. Joo. Kiitos hei.”

Toinenkaan IVF ei valitettavasti meidän kohdallamme johtanut raskauteen. Vieläkään ei ollut meidän vuoro. Meille ei tule talvivauvaa. Olen niin pettynyt. Olemme molemmat todella pettyneitä, enkä tiedä kuinka tästä jaksaa taas ponnistaa ja aloittaa kaiken alusta.. kun se typerä pakkanenkin ammottaa edelleen tyhjyyttään. Lääkäri puhui lisätutkimuksista, mutta enempää emme tiedä. Jälkitarkastusaika on varattu kesäkuun puoliväliin. Hoitoja päästään jatkamaan ilmeisesti vasta elokuussa, koska klinikka on heinäkuussa kiinni. Siihen on pitkä aika, vaikka toisaalta tauko tekee hyvää. Mietinkin, pitäisikö laittaa koko kesä ihan ranttaliksi vai aloittaa kuntokuuri. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja otinkin jo ensi askeleen lähtemällä kesän ensimmäiselle juoksulenkille. Lenkki kuitenkin tyssäsi heti alkuunsa selän kipeydyttyä. Jouduin kääntymään takaisin. Eli nyt on selkäkin kipeä, ihan kuin ei olisi tuo henkinen paha olo jo yksinään riittänyt. Tuntuu siltä kuin mistään ei tulisi mitään ja koko maailma olisi minua vastaan. Ihmiset ympärillä nauttivat kesästä. Minä tulen koko ajan vain surullisemmaksi. Mutta ei tässä auta muu kun pyyhkiä kyyneleet ja jatkaa matkaa.

Kestin piinapäivät kunnialla, vaikka ne kuluivatkin hitaasti. Alkion siirron jälkeen oli vatsakipuja kolmen päivän ajan. Ehkä alkio kiinnittyi silloin, tai ehkä se ainakin yritti kiinnittyä. Tai ehkä ei. Ehkä ne olivat vielä punktion jälkeisiä kipuja munasarjoissa. Rinnat olivat kipeät punktiosta asti, mutta kipu hiipui testipäivän lähentyessä, mikä ei tiedä koskaan hyvää. Muita oireita ei juurikaan ollut, tai ne olivat selkeästi lugesteroineista johtuvia (kuten päänsärky). Oikeastaan oireet noudattivat täsmälleen samaa kaavaa kuin ensimmäisen IVF:n jälkeen, mikä ei luvannut hyvää. Viimeisinä päivinä tunsin jo hyvin vahvasti, että ei tässä kyllä raskaana olla. Mikään ei viitannut siihen että olisin. Ja olin oikeassa.

Pettymystä tuli itkettyä jo perjantaina (jolloin tuli vahva tunne siitä, että en ole raskaana) ja sunnuntaina, jolloin tein ensimmäisen kotitestin, joka sitten näyttikin negatiivista. Maanantai-aamuna tein toisen testin, joka sekin näytti negatiivista. Myöhemmin huomasin, että siihen oli piirtynyt todella hailakka viiva, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Kai se oli sitten niin sanottu roskishaamu. Vaikka ehdin jo innostua, ei se raskautta kuitenkaan tarkoittanut. Ilmestyi siihen vain piruuttaan herättämään turhia toiveita. Olin jo käynyt aamulla verikokeessa, ja odottelin iltapäivää, jolloin saisin viimein tulokset. Ja sieltähän ne huonot uutiset tulivat taas. En ole raskaana. Verikokeesta tehty raskaustesti näytti niin negatiivista kuin vain voi näyttää. Ei kemiallista raskautta, ei kiinnittymisyritystä. Tulos oli jälleen tyylipuhdas nolla. Miten uskalsin edes ajatella muuta? Miten minä muka voisin olla raskaana? Se tuntuu tällä hetkellä lähestulkoon mahdottomalta. Sitä sanotaan, että paistaa se aurinko risukasaankin. Mutta ei se tänne kyllä paista.

Kuinka kauan on kauan

Jo seuraavana päivänä sieltä haavemaailmasta tipahdettiin kuin tammenterho puusta kylmälle asfaltille. Vaaleanpunaiset lasit, joita olin viime viikon nenälläni pitänyt, putosivat ja hajosivat kovaan asfaltiin. Vuoto alkoi heti aamusta ja näin ollen uusi kierto. Uskottava se on. Raskaustesti oli jälleen kerran oikeassa. Ei raskaana niin ei raskaana. Ja järjellä ajateltuna olisihan se siinä vaiheessa jo pitänyt testissä näkyä, jos olisin raskaana ollut. Ja olisi varmaan ollut enemmän oireitakin. Ja onhan ne testit tähänkin asti toimineet, miksei siis nyt? Aina ne ovat olleet oikeassa: ei raskaana. Ei raskaana niin ei raskaana. Mieli tekee välillä kepposia ja toivoo hulluja asioita. Mahdottomia asioita. Tunteet edellä tässä aina kuitenkin mennään. Että jos kuitenkin.. Mutta tällä kertaa ei kuitenkaan. Tälläkään kertaa. Ei muuta kun häntä pystyyn (ja kohti uusia pettymyksiä?). Taas pitäisi jostain kaivaa se optimismi. Aika syvällä on.

Näyttää tosiaan siltä, että kyllä tässä taitaa olla edessä meilläkin IVF-hoidot, vaikka tietenkin toivottiin, ettei niihin asti tarvitsisi mennä. Inseminaatio vaan ei tunnu meillä toimivan, ainakaan näin kahden yrityskerran kokemuksella. Yhden viimeisen kerran vielä yritetään. Joulukuu taukoa ja tammikuussa ensimmäinen IVF. Joulua en halua pilata mahdollisella IVF:n epäonnistumisella.

Aina puhutaan, että nykylääketiede on niin kovin kehittynyttä. Myös lapsettomuus- ja hedelmöityshoidot ovat kehittyneet ja monet saavat hoitojen avulla apua lapsettomuuteen. Miksemme me? Miksei kukaan osaa sanoa, mikä minussa/meissä on vikana kun emme voi saada lasta? Mikseivät hoidot toimi meidän kohdallamme? Ja tärkein kysymys: Kuinka kauan tätä vielä jatkuu? Kuinka kauan on kauan? En tiedä kuinka kauan jaksan. Kuukausi kuukaudelta tästä tulee vain raskaampi taakka kantaa. Tuntuu että jotain kuolee sisältäni joka epäonnistumisen jälkeen. Tiedän, ettei saa eikä voi luovuttaa. Enkä halua luovuttaa. Jotenkin tähän epäonnistumiseen vaan turtuu. Pelottavaa, ettei yksi viiva testissä saa enää aikaan samanlaista tunnemyrskyä kun ennen. Se ei oikeastaan enää tunnu miltään. Kun ei mitään muuta osaa enää odottaakaan. Ei sitä osaa edes kuvitella, että siinä testissä näkyisi joskus jotain muuta kuin yksi viiva.

Aina saa toivoa

Tuijotan testitikkua. Kääntelen sitä valon alla nähdäkseni sen varmasti joka kulmasta. Yksi punainen viiva. Vasemmalla pieni valkoinen kiiltävä viivanpaikka, muttei yhtään väriä. Ei edes vaaleanpunaista. Ei toista viivaa. Testi väittää, etten ole raskaana. En halua uskoa. Tuijotan testiä uudelleen ja uudelleen. Ehkä jotain jäi huomaamatta. Ehkä se on ihan vähän edes haaleanpunainen. Mutta ei se ole. Viivanpaikka on valkoinen. En ole aiemmin huomannut sitä. Onko se aina ollut siinä? Miten minulta on voinut jäädä se huomaamatta? Olen kuullut puhuttavan viivanpaikasta. Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? En ole valmis vielä luopumaan toivosta. En niin kauan kun vuoto ei ole alkanut. Ehkä testin tulos on virheellinen. Jos vielä pari päivää odotan. Ehkä vuoto ei ala. Ehkä testi on väärässä. Ehkä hormonia ei vielä erity tarpeeksi. Ehkä sittenkin olen raskaana.

Olin päättänyt (ja sopinut lääkärin kanssa) etten mene tällä kertaa ollenkaan verikokeeseen, vaan teen kotitestin, koska koen verikokeen tulosten jännittämisen ja kuulemisen puhelimitse henkisesti todella raskaana. Varsinkin kun joudun tekemään sen työpaikalla kesken työpäivän. Kotona testaaminen ei tunnu läheskään yhtä pahalta. Harvoin enää edes itken. Ainakaan paljon. Päätin, etten tee raskaustestiä ennen kun kuukautiset ovat myöhässä ja pysyinkin yllättävän tunnollisesti suunnitelmassa. Kunnes yksi aamu minulla oli pahoinvointia. Sellaista, etten pystynyt syömään mitään. Sellaista etten pystynyt pesemään hampaitani yökkäämättä. Sellaista, mitä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Sellaista kun voisin kuvitella, että raskauspahoinvointi olisi. Sellaista, jota olen koko ajan toivonut, että minullakin olisi. Pahin olo meni ohi kahden tunnin lisäunilla, mutta lievä etova olo jatkui koko päivän ja seuraavankin eli tänään. Silloin minun oli pakko tehdä raskaustesti. Halusin heti tietää. Oireet vaikuttivat niin lupaavilta, että melkein voin jopa sanoa olleeni varma, että olen raskaana. Haluan edelleen uskoa, että olen raskaana, vaikka testi sanoo muuta. Haluan toivoa ja uskoa vielä ainakin kaksi päivää, että olen. Niin kauan kun vuoto pysyy poissa, on toivoa. Olen iloinen, etten käynyt verikokeessa. On mukavampaa elää nämä viimeiset päivät jännityksessä ja siinä illuusiossa, että kaikki voi olla vielä mahdollista. Näin on oikein hyvä olla.

Tää sattuu, tähän tottuu

Tänään oli SE päivä. Se päivä, jolloin selviäisi olenko raskaana. Se päivä, jota olen odottanut. Aamulla jo kutkutti vatsassa pieni jännitys. Vaikka houkutus oli suuri, en ollut uskaltanut tehdä yhtään raskaustestiä kotona, koska pelkäsin Ovitrellen näkyvän vieläkin testissä. En halunnut tehdä yhtään “väärää” positiivista, joten odottelin kiltisti verikokeeseen. Inseminaation jälkeinen oireettomuus oli muuttunut jo useita päiviä sitten omituiseen pahoinvointiin, oikeanpuoleisen rinnan aristamiseen ja toivon heräämiseen siitä, että jos sittenkin... Palelin myös kovasti ja lämmöt olivat koholla. Kuukautiset ovat olleet myös jo useita päiviä myöhässä, mutta se johtuu kohdallani lugesteronista. Pitkään lääkärikin väitti, ettei kuukautisten myöhästyminen voi mitenkään johtua lugeista, mutta lopulta kuitenkin uskoi, että näin tosiaan ainakin minun kohdallani on. Vuoto alkaa täsmälleen 6 päivää myöhässä. Aina. Heinäkuussa, kun oli tauko hoidoista, pidin taukoa myös lugesteronista, ihan testimielessä (ja jotta saisin lääkärille todisteita). Ja kun en lugeja ottanut, vuoto tuli täysin ajallaan. Kuten arvasin. Tiedä sitten onko muilla tätä samaa ilmiötä tapahtunut..? Omalla kohdallani siis kuukautisten myöhästyminen melkein viikolla ei tarkoita vielä yhtään mitään.

Töissä sinnittelin ja yritin olla ajattelematta asiaa. Aika huonolla menestyksellä. Aika kului niin hitaasti. Vatsanpohjassa kutitteli aina kun ajatukset harhautuivat verikokeeseen ja sen tuloksiin. Vihdoin kello tuli kuitenkin kolme ja soitin klinikalle sydän hakaten. Labrassa oli ruuhkaa, jätin soittopyynnön ja odottelin 15 pitkää minuuttia, että sieltä soitettiin takaisin. Jännitys kasvoi minuutti minuutilta. Tuijotin puhelimen näyttöä ja odotin. Odotin ja odotin. Rappukäytävässä ei ollut muita. Vain minä ja kylmä kivilattia, jolla istuin. Ajatukset harhailivat ja kuvittelin mielessäni vuorotellen kuinka kohta itken joko onnen tai vaihtoehtoisesti katkeria pettymyksen kyyneleitä. Päädyin itkemään jälkimmäisiä. Tulos oli negatiivinen. Ensimmäinen inseminaatiomme oli epäonnistunut. Tämä tosiaan sattuu. Mutta tähän tottuu.

Mielensäpahoittaja

Kummitäti soittaa ja kyselee kuulumisia. Kerron, että olemme ostaneet uuden kodin. Isomman. “Ettet vain olisi pieniin päin?”, kuuluu kiusoitteleva ääni langan toisesta päästä. Pahoitan mieleni. Kun valittelen töissä huimausta, kysyy työkaveri minulta kuiskaten: “Oletko tehnyt raskaustestin?” Pahoitan mieleni. Tätini kyselee äidiltäni, koska hän oikein saa lapsenlapsia. Itsellään on jo kaksi. Pahoitan jälleen mieleni. Tuntuu niin pahalta, etten ole voinut antaa vanhemmilleni heidän kaipaamiaan lapsenlapsia. Tuntuu niin pahalta, etten ole kertaakaan onnistunut saamaan raskaustestiin kahta viivaa, vaikka kymmeniä testejä olen tässä kahden ja puolen vuoden aikana tehnyt. Tuntuu niin pahalta, etten vieläkään ole pieniin päin.

Tiedänhän minä, että kaikki nuo ihmiset tarkoittavat vain hyvää. He toivovat meille vain hyvää, mutta ovat vähän liian uteliaita. He eivät tiedä, että pahoitin mieleni. He eivät tiedä, että pahoitan mieleni todella helposti. Eiväthän he mitenkään voi tietää. Eiväthän he voi tietää, kuinka kauan olemme yrittäneet lasta ja kuinka rankkaa on elää kuukaudesta toiseen tietäen, ettei taaskaan tärpännyt. He eivät voi tietää, etten kaipaa muistutusta siitä, etten ole raskaana. Vieläkään. He eivät voi tietää, kuinka surullista on ajatella, että asuisimme uudessa kodissamme ikuisesti kahdestaan.

Kyllähän minä kertoisin, jos olisin raskaana. Kuuluttaisin sen koko maailmalle. Haluaisin kaikkien tietävän kuinka raskaana olen! Alkuvaiheessa se ei tietenkään ole viisasta, mutta en tiedä, pystyisinkö pitämään tuollaista salaisuutta sisälläni niin pitkään. Luulen, että halkeaisin onnesta. Mikään ei tällä hetkellä voisi tehdä minua onnellisemmaksi, kuin pieni ihme vatsassani. Toivon, että siellä on joku. Inseminaatiosta on kulunut nyt neljä päivää ja toivo on korkealla. Mutta emme voi muuta kun odotella. Kahden viikon päästä saamme tietää. Kahden viikon päästä saamme tietää, tuleeko minusta äiti.