Mission impossible

Kyynel vierähtää pitkin poskea. Se jatkaa matkaansa, vierii alas kaulalle ja paidalle. Kyyneleiden joukkoon yhtyy yhä useampi, ja pian kasvot ovat yltä päältä märät ja laikukkaat. Ripsiväri on levinnyt poskille. Silmät ovat turvonneet itkemisestä. Puhelin on yhä vierellä muistuttamassa juuri käydystä lyhyestä keskustelusta hoitajan kanssa. On testipäivä ja päässä soivat hoitajan sanat: “Olen pahoillani, mutta se on negatiivinen. Koitahan jaksella siellä.” Mumisen jotain sen tapaista kuin “Joo.. ei voi mitään. Joo.. olen saanut ohjeet lääkkeiden lopettamisesta. Joo.. varataan vaan samantien aika jälkitarkastukseen. Joo. Kiitos hei.”

Toinenkaan IVF ei valitettavasti meidän kohdallamme johtanut raskauteen. Vieläkään ei ollut meidän vuoro. Meille ei tule talvivauvaa. Olen niin pettynyt. Olemme molemmat todella pettyneitä, enkä tiedä kuinka tästä jaksaa taas ponnistaa ja aloittaa kaiken alusta.. kun se typerä pakkanenkin ammottaa edelleen tyhjyyttään. Lääkäri puhui lisätutkimuksista, mutta enempää emme tiedä. Jälkitarkastusaika on varattu kesäkuun puoliväliin. Hoitoja päästään jatkamaan ilmeisesti vasta elokuussa, koska klinikka on heinäkuussa kiinni. Siihen on pitkä aika, vaikka toisaalta tauko tekee hyvää. Mietinkin, pitäisikö laittaa koko kesä ihan ranttaliksi vai aloittaa kuntokuuri. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja otinkin jo ensi askeleen lähtemällä kesän ensimmäiselle juoksulenkille. Lenkki kuitenkin tyssäsi heti alkuunsa selän kipeydyttyä. Jouduin kääntymään takaisin. Eli nyt on selkäkin kipeä, ihan kuin ei olisi tuo henkinen paha olo jo yksinään riittänyt. Tuntuu siltä kuin mistään ei tulisi mitään ja koko maailma olisi minua vastaan. Ihmiset ympärillä nauttivat kesästä. Minä tulen koko ajan vain surullisemmaksi. Mutta ei tässä auta muu kun pyyhkiä kyyneleet ja jatkaa matkaa.

Kestin piinapäivät kunnialla, vaikka ne kuluivatkin hitaasti. Alkion siirron jälkeen oli vatsakipuja kolmen päivän ajan. Ehkä alkio kiinnittyi silloin, tai ehkä se ainakin yritti kiinnittyä. Tai ehkä ei. Ehkä ne olivat vielä punktion jälkeisiä kipuja munasarjoissa. Rinnat olivat kipeät punktiosta asti, mutta kipu hiipui testipäivän lähentyessä, mikä ei tiedä koskaan hyvää. Muita oireita ei juurikaan ollut, tai ne olivat selkeästi lugesteroineista johtuvia (kuten päänsärky). Oikeastaan oireet noudattivat täsmälleen samaa kaavaa kuin ensimmäisen IVF:n jälkeen, mikä ei luvannut hyvää. Viimeisinä päivinä tunsin jo hyvin vahvasti, että ei tässä kyllä raskaana olla. Mikään ei viitannut siihen että olisin. Ja olin oikeassa.

Pettymystä tuli itkettyä jo perjantaina (jolloin tuli vahva tunne siitä, että en ole raskaana) ja sunnuntaina, jolloin tein ensimmäisen kotitestin, joka sitten näyttikin negatiivista. Maanantai-aamuna tein toisen testin, joka sekin näytti negatiivista. Myöhemmin huomasin, että siihen oli piirtynyt todella hailakka viiva, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Kai se oli sitten niin sanottu roskishaamu. Vaikka ehdin jo innostua, ei se raskautta kuitenkaan tarkoittanut. Ilmestyi siihen vain piruuttaan herättämään turhia toiveita. Olin jo käynyt aamulla verikokeessa, ja odottelin iltapäivää, jolloin saisin viimein tulokset. Ja sieltähän ne huonot uutiset tulivat taas. En ole raskaana. Verikokeesta tehty raskaustesti näytti niin negatiivista kuin vain voi näyttää. Ei kemiallista raskautta, ei kiinnittymisyritystä. Tulos oli jälleen tyylipuhdas nolla. Miten uskalsin edes ajatella muuta? Miten minä muka voisin olla raskaana? Se tuntuu tällä hetkellä lähestulkoon mahdottomalta. Sitä sanotaan, että paistaa se aurinko risukasaankin. Mutta ei se tänne kyllä paista.