Toivon pilkahduksia

Se yksi oli onneksi sitkeä. Se jaksoi kuin jaksoikin vielä elää! Pelkäsimme pahinta, mutta suureksi helpotukseksemme saimme aamulla klinikalta puhelun, jossa kerrottiin, että siirtoon päästään. En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä iloinen. Saimme sittenkin mahdollisuuden, vaikka pelkäsimme, että toivo on jo menetetty! Olimme jo valmistautuneet henkisesti siihen, että siirtoon ei ehkä päästä. Tänään kuitenkin kohtuuni siirrettiin pieni 7-soluiseksi edennyt alkio kolmen päivän viljelyllä. Näin sen itse ruudulta. Siellä se nyt on! Pidä tiukasti kiinni pikkuinen!

Kaikki meni siis sittenkin hyvin. Mutta vielä ei kuitenkaan olla maalissa. Sinne on vielä lähes kaksi viikkoa matkaa (tai oikeastaan 9 kuukautta). Pitkä odotus on edessä eli nämä karmeat piinapäivät alkavat nyt sitten tästä päivästä. Testipäivä on 26.5 ja se pelottaa jo. Toivottavasti voin silloin kertoa hyviä uutisia. Huonoja uutisia nyt on jo kuultu ihan tarpeeksi. Mutta jos uutiset ovat tälläkin kertaa huonoja, kestän sen. Vaikeampaa olisi ollut, jos emme olisi saaneet edes mahdollisuutta. Sitä olisi ollut vaikeaa hyväksyä. Nyt ei ole enää minusta kiinni, kiinnittyykö alkio kohtuun ja jatkaako se kehitystään sikiöksi ja vauvaksi asti. Olen tehnyt kaiken minkä voin. Luonto hoitaa loput. Tapahtukoon niin kuin on tarkoitettu. Jos tämä on matkan alku äitiyteen, olen saanut kaiken mitä toivoin. Jos tulossa on taas yksi pettymys muiden joukossa, suren aikani, mutta jatkan matkaa. Niin kauan kunnes pääsen perille.

Lähetän lämpöisiä ajatuksia ja sylintäydeltä rakkautta kohtuuni, sillä siellä kasvaa ja kehittyy pienen pieni ihmisen alku, joka on nyt tällä hetkellä tärkeintä elämässämme. Sen on pakko jaksaa elää. Meidän pikkuinen. Älä vaan päästä irti!