Suljettu ovi

Pitelen kädessäni suttuista ultra-kuvaa, jossa näkyy suurennettuna pieni ihmisen alku. Kuvasta ei saa oikein selvää. En erota päätä, enkä oikein mitään muutakaan. Hän ei näytä juurikaan vielä ihmiseltä, enemmänkin katkaravulta. Siinä hän kuitenkin on. Hän, jonka sydämen nopean sykkeen näimme tänään klinikan ultraruudulla. Hän on todellinen. Hän on ihan oikeasti siinä. Kokokin vastaa viikkoja, joten hän on juuri sellainen kun kuuluukin. Hänellä on kaikki hyvin. Kuinka onnelliseksi tulinkaan nähdessäni pienen sydämen sykkivän!

Tunne siitä, että tämä raskaus on oikeasti todellinen, vahvistuu sisälläni päivä päivältä. Vaikka vaikealta tuntuu vieläkin uskoa, on minusta tulossa kovaa vauhtia äiti. Ja miehestä isä. Miten isoja sanoja. Tästä olen haaveillut ties kuinka kauan, ihan pienestä tytöstä asti. Suurin haaveeni on viimein pitkän odotuksen jälkeen käymässä toteen! Silti joka lauseeseen joudun lisäämään vielä sanat: jos kaikki menee hyvin. Pienet vihlaisut ja pömpöttävä vatsa kuitenkin muistuttavat minua joka päivä siitä, että jotain ihmeellistä tapahtuu sisälläni. Että alkio kehittyy ja kasvaa. Että kaikki on ainakin toistaiseksi hyvin. Silittelen vatsaa ja hymyilen. Minä. Raskaana. Me saamme vauvan. Uskon siihen päivä päivältä kovemmin.

Painoimme tänään lapsettomuusklinikan oven kiinni takanamme. Seuraava käynti on neuvolassa. Klinikan ovea sulkiessamme toivoimme, ettemme avaa tuota ovea pitkään aikaan. Tavallaan tuntui haikealta, mutta tiesimme jättävämme tähänastisten elämämme ehdottomasti rankimman kokemuksen taaksemme. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Lääkäri toivoi minun käyvän synnytyksen jälkeen jälkitarkastuksessa klinikalla, ja lupasin tulla. Klinikan väki on tässä viiden vuoden aikana tullut kovin tutuksi, ja se on vähintä mitä voimme tehdä. He ovat iloinneet positiivisesta raskaustestituloksesta meidän kanssamme, ja olleet aidosti iloisia puolestamme. Olemme ikuisesti kiitollisia klinikan henkilökunnalle heidän ponnisteluistaan meidän auttamiseksemme. Kaikista niistä ystävällisistä sanoista ja kannustuksesta. Lopulta kaikista epäonnistuneista hoidoista huolimatta onnistuimme saamaan alkuun toivotun raskauden. Näin ei käy valitettavasti kaikille, mutta useimmille. Olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen, että minä saan kuulua näiden onnekkaiden naisten joukkoon. Vaikka enhän ihan oikeasti koskaan ihan kokonaan luopunut toivosta.

Ultra

Kaikki on kunnossa! Meidän pikkuinen on edelleen matkassa mukana ja elää ja voi ilmeisen hyvin! Ruudulla näkyi sikiöpussi, pikkuinen ruskuaispussi, ja yllätykseksemme jopa pienen pieni sykkeen alku! Ei siis vielä sykettä tässä vaiheessa tietenkään, mutta sykkeen alku! Kyllä tuntui mahtavalta kuulla ja nähdä, että kaikki on hyvin, enkä ole saanut keskenmenoa, jota niin paljon pelkäsin. Vielä aamulla olin aivan varma, että kyseessä oli keskeytynyt keskenmeno, jossa kohtu ei ollut vain supistellut loppuun asti alkiota ja limakalvoa ulos. Onneksi näin ei ollut. Ehkä olisi kannattanut jättää se googlettaminen vähän vähemmälle. Mutta minkäs teet, kun on niin huolissaan ja tietoa on pakko saada mielellään heti eikä viimeinen päivä!

Lääkärin mukaan kohdussa tapahtuu nyt niin paljon, ettei ole ihmekään, että pientä vuotoa voi tulla. Vuodon todellinen syy siis jäi nyt pimentoon, mutta hyvä tietysti, ettei ollut hematoomia tai mitään muutakaan ylimääräistä. Sain kehotuksen välttää varmuuden vuoksi myös salilla rehkimistä, joka on voinut myös vaikuttaa vuotoon, kuten pelkäsinkin. En arvannutkaan kuinka rauhassa sitä oikein pitäisi olla.. Kovin varovasti koitin saliohjelmaani tehdä. Selän vuoksi on pakko tehdä jotain, mutta taidan tyytyä varovaiseen kotijumppaan ja koiralenkkeihin ainakin toistaiseksi. Omegat jätinkin pois heti vuodon jälkeen, ja lääkärinkin mielestä se on järkevää. Miten en tuotakaan muistanut!

Kahden viikon päästä on varsinainen alkuraskauden ultra, jossa pitäisi näkyä varmaankin jo syke. Siihen asti hissutellaan ja kävellään sukkasillaan, jottei vaan vuoto ala uudelleen. Ehkä kuitenkin uskallan olla nyt edes hetken vähän rauhallisemmin mielin. On todella huojentunut olo. Kaikki on taas kuten pitääkin.

Huoli

Vuoto pysyi onneksi poissa, ja sain rauhoitettua itseni viikonlopun aikana. Siinä auttoivat todella paljon kommenttinne, joista kävi ilmi, että monella muullakin on ollut samanlaisia kokemuksia ja useimmilla raskaus jatkunut siitä huolimatta normaalisti. Juttelin tänään lääkärin kanssa puhelimessa, ja hän sanoi, että 50% :lla on vuotoa alkuraskauden aikana. Se on tosi paljon. Lääkäri ei uskaltanut sanoa mitään tilanteestani puhelimessa, joten sovittiin, että ihan oman mielenrauhani vuoksi menen huomenna ultrattavaksi. En olisikaan kestänyt tätä epätietoisuutta yhtään enempää. Huoli on edelleen suuri.

Pelko

Kaikki taisi ollakin liian hyvää ollakseen totta. Aloin vuotaa eilen illalla verta. Kirkasta punaista verta niin paljon, että piti ihan side laittaa. Varsinaisia kipuja ei ollut, mutta lievää menkkakipumaista jomotusta/supistelua kyllä. Tottakai nyt pelottaa, meniköhän raskaus kesken. Kyllähän niistä keskenmenoista varoiteltiin ja painotettiin, että ovat yleisiä varsinkin lahjamunasoluhoidoissa. Silti sitä oli jotenkin luottavainen olo, että kaikki menee hyvin. No, ei mennyt. Verenvuoto ei voi olla koskaan hyvä merkki. Hätäännyin ja googlettelin paniikissa koko illan keskenmenon oireita. Mies meni yksin saunaan. Minä makasin sohvalla uskaltamatta liikkua. Mielessä pyöri ajatuksia, kuten, että ei olisi pitänyt mennä eilen salille. Useassa paikassa sanottiin, että runsas vuoto ja kovat kivut tarkoittavat yleensä keskenmenoa. Minun tuntemuksiani ei voi varsinaiseksi kutsua kivuiksi, eikä vuoto ollut yhtä runsasta kuin kuukautisten aikana. Myöskään hyytymiä ei ole tullut. Yön aikana en vuotanut ollenkaan ja aamullakin vain ruskeaa tuhrua. Toivottavasti pysyykin näin.

Nyt on todella epävarma olo kun en tiedä mistä on kysymys, ja onko alkiolla kaikki ok. Onko se vielä siellä vai vetäisinkö sen illalla alas wc-pöntöstä? Ei tässä voi muuta kun toivoa, että vuoto johtuu jostain muusta kuin keskenmenosta. Kuten vaikka hematoomasta. Kohdunsuun lähellä olevasta istukasta. Onko kellään ollut? Onko kellään ollut alkuraskaudessa verenvuotoa, joka ei ole kuitenkaan tarkoittanut keskenmenoa? Miltä tämä teidän mielestä vaikuttaa?

Pelottaa. Pelottaa niin paljon. Huoli pienestä on todella suuri. Emme halua menettää häntä. Nyt kun olen vihdoin raskaana. Jos siis vielä olen. Kauaa siitä en ehtinyt nauttia. Tai kunnolla vielä edes uskaltanut. Pitihän se arvata, ettei kaikki mene niinkuin elokuvissa. Ei meidän elämässä. Keskenmenohan tästä vielä puuttuisikin. Tästä viikonlopusta tulee hyvin pitkä ja henkisesti raskas. Pääsen vasta maanantaina soittamaan klinikalle. Vaikka eivät hekään voi varmaan mitään tehdä. On elettävä täydessä epätietoisuudessa ja vain odottaa ja toivoa parasta. Että pikkuinen on vielä mukana ja myös pysyy siellä. En kestä edes ajatella keskenmenoa. Miten se särkisi sydämeni.

Voiko onnesta haljeta?

Kyllä se vaan on uskottava. Olen ihan oikeasti raskaana! Vihdoinkin! Viisi raskaustestiä ja tämänpäiväinen verikoe sen vielä vahvisti. Hcg-arvo huimat 1977,10! Vatsassa tuntuu välillä menkkakipumaisia jomotuksia, mutta eipä paljon muita oireita. Arvioidun kiinnittymisen aikoihin vihlaili muutaman kerran kovempaa, aika kivuliaastikin. Vähän viluttaa, välillä taas hikoiluttaa ja ehkä vähän väsyttääkin. Päätä särkee. Ehkä ihan lievää pahoinvoinnin poikastakin ilmassa ollut jo useamman päivän, tosin hyvin hyvin lievää. Lämmöt laskivat vähän ennen testaamista alas, mutta pomppasivat takaisin ylös. Ensin huolestuin tästä lämmön laskusta, mutta sitten muistin mitä lääkäri oli sanonut. Että kortisoni aiheuttaa sen, että jos tulen kipeäksi, lämpö ei nouse niin korkealle. Tajusin myös tässä vaiheessa, että lämmöt olivat kuitenkin koko ajan selkeästi yli koko kuukauden keskiarvon.

Oireista ei siis voinut päätellä oikeastaan mitään. Hyvin samantyyppisiä oireita kun niilläkin kerroilla kun en ollut raskaana. Vaikka niin kuvittelin, että kyllä sen sitten tietäisin. Mutta ei. Vain uni sen kertoi: näin pari päivää ennen testaamista unta, että tein positiivisen raskaustestin. En ole koskaan aiemmin nähnyt moista unta. En koskaan. Ehkä sitä toivoi niin paljon, tai ehkä sen sisimmässään silloin jo aavisti. Kyllä tuntuu mahtavalta. Niin onnelliselta. Mieskin alkaa jo uskomaan, että raskaus on ihan oikeasti todellinen. Vihdoin näiden viiden vuoden jälkeen saamme – jos kaikki menee hyvin – pienen tuhisevan nyytin tuuditeltavaksi. Aivan käsittämättömän upeaa! Tuhannet kiitokset ja lämpimät halaukset kaikille, jotka ovat tämän matkan meidän kanssa kulkeneet ja jaksaneet tsempata jatkamaan hoitoja ja ajattelemaan positiivisesti! Uskomaan, että meidän vuoro joskus vielä tulee. Nyt on meidän vuoromme. Halkean onnesta!

Raskaustesti

Tänään oli se päivä, jolloin päätin viimein tehdä raskaustestin. En halunnut pilata uuden vuoden viettoa negatiivisella tuloksella, mutta halusin kuitenkin tietää ennen verikoetta, jotta pystyisin valmistautumaan paremmin mahdolliseen pettymykseen. Tiesin, että joudun soittamaan tuon kamalan puhelun työpaikalta ja ajattelin, että auttaisi asiaa, jos ehtisin sulatella asiaa rauhassa ennen kun tulos lopulta varmistuisi. Etenkin, jos se olisi negatiivinen. Toisaalta viivyttelin tarkoituksella testin kanssa mahdollisimman pitkälle. Halusin elää edes vielä pienen hetken siinä toivossa, että raskaus voisi olla mahdollinen. Olen myös tarkoituksella pitänyt matalaa profiilia tarkkojen päivien ja solumäärien suhteen, jottei luovuttajamme tunnistaisi itseään. Uuden vuoden ensimmäinen päivä tuntui sopivalta päivältä testata. Ehkäpä onni olisi kääntynyt viimein, ja uusi vuosi olisi uuden alku?

Uskomatonta kyllä siinä kävi juurikin niin. En kerennyt silmääni räpäyttää kun testiin oli piirtynyt jo selkeä plussa. Kaksi viivaa ristikkäin. Siinä ne olivat. Kaksi viivaa, joita olen lähes viisi vuotta odottanut. En voinut uskoa silmiäni. En voi vieläkään. Onko se edes totta? Minä? Raskaana? Tapahtuuko tämä oikeasti??!! Pyysin miestä katsomaan. Hän näki saman. Laitan tähän liitteeksi kuvan, jotta tekin voitte nähdä saman. Tässä vaiheessa jo itkin. Ilosta. Epäuskosta. Tein vielä toisen testin. Samanlaisen, joita olen tehnyt vuosien varrella kymmeniä. Aina niissä on näkynyt vain yksi surullinen ja niin kovin yksinäinen viiva. Paitsi nyt. Toiseenkin testiin piirtyi selkeä viiva toisen viivan viereen. Ei aivan yhtä vahva kun testiviiva, mutta selkeä plussa kuitenkin.

Mies on vielä vähän skeptinen.. ei usko kuulemma ennen verikoetta. Varsinainen testipäivä on vasta ensi viikolla. Tekisi mieli kuuluttaa koko maailmalle, mutta sain luvan kertoa vain siskolle. Itkimme yhdessä. Muille aiomme kertoa vasta jos/kun veritesti varmistaa raskauden. Vielä on pieni pelko, että mitä jos kyseessä onkin kemiallinen raskaus, kohdunulkoinen tai tuulimuna? Odotellaan siis varmistus vielä HCG-tasoista, mutta kyllähän tämä nyt vahvasti siltä näyttää, että raskaana ollaan! Eipä voisi uusi vuosi paremmin alkaa!