maanantai 23. syyskuuta 2013

Vyöhyketerapiaa osa II

Kävin toisen kerran vyöhyketerapiassa. Hoitoja jatkettiin laittamalla lisää kuulia korviin. Niitä olisi ollut tarkoitus jälleen pitää muutaman päivän ajan, mutta osa alkoi jo illalla painamaan niin pahasti, että otin ne pois. Loputkin tekisi mieli ottaa pois. En pidä niistä yhtään. Kovin skeptinen olen myös edelleen niiden tarkoituksen ja toiminnan suhteen. Kuulien lisäksi sain kehomagneetteja nilkkoihin, SI-nivelen kohdalle alaselkään ja niskaan sekä kaupan päälle pienen ärsyttävän päänsäryn, joka on kuulemma normaalia hoidon jälkeen. Koen sen merkkinä siitä, että jollain tavalla hoito minuun vaikuttaa.

Käynti oli jälleen kovin rentouttava, ja kesti lähemmäs kaksi tuntia. (Psykologinen) vyöhyketerapia on kuin kevyttä hierontaa ja psykiatrin käynti yhdistettynä. Kahden tunnin aikana ei montaa hiljaista hetkeä tule, vaan siinä käydään mummot ja paapat ja isät ja äidit ja heidän terveydentilansa ja kokemansa traumat läpi sekä mietitään, onko sitä kautta mahdollisesti siirtynyt tunneperimän kautta vaivoja minun kehoni kannettavaksi. Oikealla puolella olevat vaivat viittaavat isän sukuun. En ole itsekään ihan varma, uskonko koko juttuun. Siihen kuitenkin uskon, että keho on kokonaisuus, ja että tunteet ja kokemuksemme vaikuttavat siihen, mitä olemme. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Toivon ennen kaikkea saavani selkäni kuntoon. Olen kiitollinen vyöhyketerapeutille siitä, että hän nämä virheasennot, joista minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, huomasi. Hän myös neuvoi minua valitsemaan osteopatian, jäsenkorjauksen ja vyöhyketerapian välillä. Näillä hoidoilla saadaan parhaita ja kestäviä tuloksia aikaan. Fysioterapeutit kuulemma tietävät yllättävän vähän SI-nivelestä ja sen vaikutuksista selän virheasentoihin. Tulin tämän itsekin viime viikolla todistaneeksi, kun fysioterapeutti, jolla kävin, ei edes huomannut lantioni saati SI-nivelen virheasentoa. Skolioosi lähtee kuulemma aina SI-nivelen virheasennosta eli selän mutkia ei synny, jos SI-nivel on oikeassa asennossa. Jäsenkorjaaja tai osteopaatti voi ruksauttaa SI-nivelen paikoilleen yhdellä käyntikerralla, mutta nuoren ihmisen kohdalla se tapahtuu yleensä vähitellen itsestäänkin. On vain jaksettava jatkaa jumppaliikkeitä, lantion pyörittelyä, liikkumista ylipäätään ja kenties vielä näitä hoitoja. Ehkä selkäni saadaan taas suoraan ja lantioni oikeaan asentoon. Puhumattakaan siitä SI-nivelestä, josta kaikki lähtee. Ehkä hormonitoiminta sitä kautta palautuu normaaliksi. Koska kuten sanoin, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Olo on jälleen kerran varovaisen toiveikas. Toinen inseminaatio on tehty viime viikon perjantaina. Ja nyt sitten taas odotellaan. Ja ennen kaikkea toivotaan, että tällä kerralla onnistuu.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Hiljaa toivoen

Siitä huolimatta, että viikonloppu on tällä viikolla aivan täysin väärässä paikassa, lääkäri yllätyksekseni päätyi siihen, että toinen inseminaatioyritys tehdään. Ja se tehdään ennen viikonloppua. Perjantaina, vaikka saattaa olla vielä vähän liian aikaista. Maanantaina olisi kuitenkin jo liian myöhäistä, joten olen tyytyväinen sekä onnellinen, että saamme edes yrittää. Pistän irroituspistoksen jo torstai-iltana. Ja perjantaina sitten yritetään jälleen saattaa alulle uutta elämää.

Ensimmäistä kertaa, vaikka yksityisellä klinikalla käymmekin, lääkäri kysyi kuinka voimme. En tiedä näkyikö se päälle päin vai onko tässä vaiheessa hoitoja ihan normaalia huolestua asiakkaan jaksamisesta, jos hoidot eivät tuota tulosta. Tuntuu tosi hyvältä kun joku kysyy, miten voin ja voimme. Ja nimenomaan voimme, sillä kyllä tämä on raskasta miehellekin. Harvoin nimittäin kukaan kysyy. Luulen, että ihmiset pelkäävät ottaa näin arkaa asiaa puheeksi, ja odottavat että minä puhun asiasta, jos haluan puhua. Mutta ei se ole niin. Minusta tuntuu, että ketään ei kiinnosta, miten jaksamme, jos kukaan ei siitä kysy. Minusta tuntuu silloin, että ei ole mitään syytä olla jaksamatta. Kaikki ilmeisesti olettavat, että kyllä me jaksamme. Ja kyllähän me jaksamme, vielä. Olemmehan vielä hoitojen alkuvaiheessa, niin sanotuissa kevyissä hoidoissa. Mutta mitäs sitten, jos ne eivät tuota tulosta? Pelottaa ajatellakin IVF-hoitoja. Olemme tottakai valmiita niitäkin kokeilemaan, jos nämä inseminaatiot eivät tuota toivottua lopputulosta, mutta pelottaa silti. Kun on lukenut juttuja IVF-hoidoista ja punktioista, sitä toivoo, ettei tarvitsisi niitä koskaan käydä läpi. Jos tämä on jo nyt henkisesti näin raskasta, miten sitten kun raskasta on myös fyysisesti? IVF-hoidot ovat meille se viimeinen oljenkorsi, johon tarrataan, jos mikään muu ei toimi. Emme kuitenkaan ole kovin kaukana. Muutaman kuukauden päästä meilläkin voi olla edessä ensimmäinen IVF. Voisi olla jo aiemminkin, vaikka ensi kuussa, jos niin haluaisimme. Ja jos kukkaron nyörit sen verran aukeavat. Mutta ei.. ei vielä.

Alustavan suunnitelman mukaan lähdemme vasta ensi vuoden alusta IVF-hoitoihin, jos siihen mennessä en ole tullut raskaaksi. Lääkäri on huolissaan siitä, miten kroppani mahtaa reagoida niihin lääkkeisiin (reagoin aika pieniinkin määriin herkästi). Ei huvittaisi kokea tuota hyperstimulaatiota.. No aika näyttää. Eihän kaikki saa ensimmäisestä inseminaatiosta alulle lasta. Jotkut ovat saaneet toisesta tai kolmannesta. Ehkä mekin. Sitä minä hiljaa toivon.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Tyhjä

Tuntuu, etten löydä enää sanoja kuvailemaan tätä tunnetta. Tätä tilannetta, jossa yhä ja edelleen olemme. Oloni on tosiaan tyhjä. Kaipaan jotain niin kovasti, että vaikka sitä ei ole koskaan ollutkaan, sen menettäminen sattuu. Kaipaan äidiksi tuloa niin paljon, että kun sitä ei tapahdu, tuntuu kuin maailmani pysähtyisi kokonaan. Tässä sitä ollaan, yli kolmekymppisenä ja elämä on jämähtänyt täysin paikoilleen. Muut menevät eteenpäin elämässään ja saavat lapsia. Heidän elämänsä muuttuu. Minusta tuntuu samalta kuin joskus unissa. Yritän juosta, mutta jalat eivät vie eteenpäin. Aivan kuin juoksisi paikallaan. Päämäärä häämöttää edessä, mutta sinne ei vain pääse. Vaikka kuinka yrittää. Se on kamala tunne. Elämä on päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen tätä samaa kahdenkeskistä arkea ja töissä käymistä. Jotain puuttuu. Se tunne on läsnä koko ajan. Olemme onnellisia kahdestaan, mutta vielä onnellisempia olisimme kolmistaan. Tai nelistään.

Näin unta, että olimme adoptoineet pienen pojan Afrikasta. Opetin häntä pissaamaan sänkyyn - kuten kunnon äidin kuuluu. Vain minun unissani voi tapahtua jotain tuollaista. Ja näköjään vain unissani minulla voi olla lapsi. Onneksi edes siellä. Muistan vieläkin pojan nauravat kasvot. Tulenkohan näkemään niitä koskaan oikeassa elämässä? Tuleekohan minusta koskaan äitiä oikeassa elämässä?

Tänään on ultrapäivä. Toivomme, että saamme yrittää uutta inseminaatiota jo tässä kuussa. Jotenkin tuntuu kauhean raskaalta taas aloittaa alusta. Herätellä taas toivoa. Edellinen pettymys on vielä niin kirkkaana mielessä, että vaatii kerta kerralta enemmän ponnisteluja, että jaksaa vielä uskoa onnistumiseen. Haluan jaksaa ja haluan uskoa. Toinen puoli minusta - se pessimisti - kuitenkin kuiskaa korvaani: “Taitaa osua viikonlopulle ovulaatio, ähäkutti! Mitä oikein kuvittelit? Että se olisi niin helppoa vai?”

Oloni on tyhjä. Sanoja ei enää ole. Jatkamme yrittämistä. Aina uudelleen nousemme tuhkasta. Jatkamme niin kauan kun jaksamme. Olenhan kuitenkin pohjimmiltani optimisti.

torstai 5. syyskuuta 2013

Tää sattuu, tähän tottuu

Tänään oli SE päivä. Se päivä, jolloin selviäisi olenko raskaana. Se päivä, jota olen odottanut. Aamulla jo kutkutti vatsassa pieni jännitys. Vaikka houkutus oli suuri, en ollut uskaltanut tehdä yhtään raskaustestiä kotona, koska pelkäsin Ovitrellen näkyvän vieläkin testissä. En halunnut tehdä yhtään “väärää” positiivista, joten odottelin kiltisti verikokeeseen. Inseminaation jälkeinen oireettomuus oli muuttunut jo useita päiviä sitten omituiseen pahoinvointiin, oikeanpuoleisen rinnan aristamiseen ja toivon heräämiseen siitä, että jos sittenkin... Palelin myös kovasti ja lämmöt olivat koholla. Kuukautiset ovat olleet myös jo useita päiviä myöhässä, mutta se johtuu kohdallani lugesteronista. Pitkään lääkärikin väitti, ettei kuukautisten myöhästyminen voi mitenkään johtua lugeista, mutta lopulta kuitenkin uskoi, että näin tosiaan ainakin minun kohdallani on. Vuoto alkaa täsmälleen 6 päivää myöhässä. Aina. Heinäkuussa, kun oli tauko hoidoista, pidin taukoa myös lugesteronista, ihan testimielessä (ja jotta saisin lääkärille todisteita). Ja kun en lugeja ottanut, vuoto tuli täysin ajallaan. Kuten arvasin. Tiedä sitten onko muilla tätä samaa ilmiötä tapahtunut..? Omalla kohdallani siis kuukautisten myöhästyminen melkein viikolla ei tarkoita vielä yhtään mitään.

Töissä sinnittelin ja yritin olla ajattelematta asiaa. Aika huonolla menestyksellä. Aika kului niin hitaasti. Vatsanpohjassa kutitteli aina kun ajatukset harhautuivat verikokeeseen ja sen tuloksiin. Vihdoin kello tuli kuitenkin kolme ja soitin klinikalle sydän hakaten. Labrassa oli ruuhkaa, jätin soittopyynnön ja odottelin 15 pitkää minuuttia, että sieltä soitettiin takaisin. Jännitys kasvoi minuutti minuutilta. Tuijotin puhelimen näyttöä ja odotin. Odotin ja odotin. Rappukäytävässä ei ollut muita. Vain minä ja kylmä kivilattia, jolla istuin. Ajatukset harhailivat ja kuvittelin mielessäni vuorotellen kuinka kohta itken joko onnen tai vaihtoehtoisesti katkeria pettymyksen kyyneleitä. Päädyin itkemään jälkimmäisiä. Tulos oli negatiivinen. Ensimmäinen inseminaatiomme oli epäonnistunut. Tämä tosiaan sattuu. Mutta tähän tottuu.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Metsäterapiaa

Rakastan mustikoiden poimimista ja sienestämistä. Metsässsä käveleminen on minulle eräänlaista terapiaa. Siellä on niin ihanan hiljaista, kaunista ja vihreää. Ilma on raikasta hengittää ja siellä tuoksuu.. metsä. Siellä mieli lepää ja voin unohtaa hetkeksi tämän kaiken. Ja unohdankin. Marjastus- ja sienestysinnostukseni ansiosta pakkasemme tursuaa sinisiä supermarjoja ja sienimetsän antimia, joilla jaksaa pitkän pimeän talven yli. Ei ole mitään parempaa kuin suppilovahverorisotto itse kerätyistä sienistä. Tai no ehkä itse poimituista mustikoista leivottu mustikkapiirakka.

Jos saamme lapsia, aion opettaa heidät pienestä pitäen marjastamaan, kuten omat vanhempanikin tekivät. Olin ensimmäistä kertaa mustikkametsällä alle puolen vuoden ikäisenä. Tosin vetelin sikeitä vaununkopassa vaarini vahtiessa vieressä, ettei lähellä näy käärmeitä. Vaikka en tuota tilannetta itse muistakaan, ajattelen sitä suurella lämmöllä. Kuinka hellyyttävää! Onneksi siitä on valokuva muistona. Myöhemmin sain oman pienen korin, johon keräsin itse mustikoita. Taisi suuhun kyllä mennä suurin osa, eikä koriin. Mutta siitä se lähti. Monet sanovat, että nauttisit nyt elämästä ja tekisit sellaisia asioita, joita ei voi tehdä sitten kun on lapsia. Minä kuitenkin kaipaan hämyisten baari-iltojen ja festareiden sijasta juuri tuollaisia koko perheen mustikkareissuja ja ihan tavallista lapsiperheen arkea. Haluaisin olla jollekin lapselle yhtä hyvä äiti kuin oma äitini on ollut minulle. Haluaisin antaa jollekin lapselle yhtä onnellisen lapsuuden kuin minulla on ollut. Miten siitä tulikaan niin vaikeaa?

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Persiljaa ja hubbabubbaa

Inseminaatiosta on kulunut 11 päivää. Mitään raskausoireita ei ole ilmaantunut. Ei kiinnittymistuntemuksia, ei rintojen arkuutta, ei pahoinvointia, ei repäisykipuja. Ei sitten mitään. En jaksa mitenkään uskoa, että olisi tärpännyt. Keltarauhanen kyllä jomottelee kuten ennenkin ja hajuaisti on herkistynyt, mutta olen jo aiemmin huomannut sen liittyvän Ovitrelle-pistoksiin. Jomottelu taas johtuu kai lugesteroneista ja lisäovitrelle vielä voimistaa tuntemuksia. Kerran kuussa tapahtuvan irroituspistoksen lisäksi pistän kolmena päivänä pienemmän annoksen Ovitrellea tukemaan loppukiertoa. Ainehan muistuttaa istukkahormonia, jota erittyy raskaana ollessa. Näinä päivinä olen kuin hajumatkalla. Maailma on täynnä mitä ihmeellisimpiä hajuja. Ja haistan ne kaikki. Ohi kävelevä mies on syönyt selkeästi lounaalla persiljaa, juna-asemalla tuoksuu hubbabubba ja bussissa viereisellä penkillä istuvan naisen käsilaukku tuoksuu nahalle. Puhumattakaan hajuvesistä ja muista hajusteista. Tältä siis tuntuu, kun raskauden aikana hajuaisti herkistyy. Olo on huvittunut, mutta apea. Olisinpa vain ihan oikeasti raskaana. Olisipa muitakin oireita. Ihan oikeita oireita! Antaisin mitä vaan, jos minulla olisi paha olo, jos se vaan johtuisi raskaudesta. Edes oksentaminen ei haittaisi yhtään, kun tietäisi mistä se johtuu!

Onhan minulla kaikenlaisia oireita ollut, melkein joka kuukausi. Olen monta kertaa luullut olevani raskaana. Pahin oli se kerta, jolloin verikoe otettiin liian aikaisin ja ovitrelle näkyi vielä testissä. Raskaushormoni oli siis koholla ensimmäistä kertaa koko yrityksen aikana, mutta en silti ollut raskaana. Kaiken varalta piti kuitenkin käydä kontrollissa muutaman päivän kuluttua. Siellä vahvistui, että arvojen kohoaminen johtui tosiaan ovitrellesta. Voi mikä valtava pettymys se olikaan. Olihan siinä ollut pieni toivonkipinä edes kemiallisesta raskaudesta matkassa! On niin turhauttavaa, että kaikki oireet, joita kroppani tuntee, ovat joko mielikuvituksen tuotetta tai johtuvat hormoneista. Ehkä joskus saan kokea ihan oikeita oireita. Ei tässä kuussa, mutta ehkä joskus vielä. Torstaina menen verikokeeseen. Vielä on toivoa, mutta aika varma olen, että raskaustestin tulos tulee olemaan negatiivinen. Niinkuin se on aina ennenkin ollut. Jos olisin raskaana, niin kai tuntisin jotain? Vaikka onkin aikaista, niin edes jotain?

Ja jottei tämä olisi jo tarpeeksi masentavaa, ettei kai taaskaan ole tärpännyt, olen tässä tuloksia odotellessa saanut tietää, että ystäväni on lopettanut äskettäin ehkäisyn ja että toinen ystäväni on (taas) raskaana. Tämä ehkäisyn lopettamispäätöksen tehnyt ystävä ei ollut uskaltanut kertoa minulle, vaan kuulin yhteisen ystävämme kautta. Hänestä minun oli hyvä tietää. En ole ihan varma olisinko halunnut tietää. Kyyneleet nousivat silmiin, kun tajusin, miten tässä todennäköisesti käy. Toinen meistä on ehkä pian raskaana. Ja pelkäänpä että se en ole minä. Olisi kyllä ihanaa odottaa samaan aikaan, mutta olen toivonut samaa jo niin monen muunkin raskaaksi tulleen ystävän kohdalla. Eikä se toive ole vielä kertaakaan toteutunut.

Raskausuutisen otin myös omaksi yllätyksekseni vastaan paremmin. Ehkä siksi, että osasin tavallaan odottaa sitä. Vaikka tuli se silti puun takaa. Nähdessäni ystäväni kyyneleet (hän oli niin pelännyt kertoa minulle) en voinut kuitenkaan muuta kuin olla onnellinen hänen puolestaan. Ja ihan aidosti olin. Tiedän, että hän toivoo meille lasta yhtä paljon kun me itse toivomme. Hänen on ihan turhaa tuntea syyllisyyttä siitä, että he saavat lapsen meidän sijaan. Heidän onni ei ole meiltä pois. Epäreilulta se toki tuntuu, mutta en ikinä haluaisi, että hän joutuisi kärsimään samalla tavalla kun minä. En haluaisi että kukaan joutuu.