Tyhjä

Tuntuu, etten löydä enää sanoja kuvailemaan tätä tunnetta. Tätä tilannetta, jossa yhä ja edelleen olemme. Oloni on tosiaan tyhjä. Kaipaan jotain niin kovasti, että vaikka sitä ei ole koskaan ollutkaan, sen menettäminen sattuu. Kaipaan äidiksi tuloa niin paljon, että kun sitä ei tapahdu, tuntuu kuin maailmani pysähtyisi kokonaan. Tässä sitä ollaan, yli kolmekymppisenä ja elämä on jämähtänyt täysin paikoilleen. Muut menevät eteenpäin elämässään ja saavat lapsia. Heidän elämänsä muuttuu. Minusta tuntuu samalta kuin joskus unissa. Yritän juosta, mutta jalat eivät vie eteenpäin. Aivan kuin juoksisi paikallaan. Päämäärä häämöttää edessä, mutta sinne ei vain pääse. Vaikka kuinka yrittää. Se on kamala tunne. Elämä on päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen tätä samaa kahdenkeskistä arkea ja töissä käymistä. Jotain puuttuu. Se tunne on läsnä koko ajan. Olemme onnellisia kahdestaan, mutta vielä onnellisempia olisimme kolmistaan. Tai nelistään.

Näin unta, että olimme adoptoineet pienen pojan Afrikasta. Opetin häntä pissaamaan sänkyyn - kuten kunnon äidin kuuluu. Vain minun unissani voi tapahtua jotain tuollaista. Ja näköjään vain unissani minulla voi olla lapsi. Onneksi edes siellä. Muistan vieläkin pojan nauravat kasvot. Tulenkohan näkemään niitä koskaan oikeassa elämässä? Tuleekohan minusta koskaan äitiä oikeassa elämässä?

Tänään on ultrapäivä. Toivomme, että saamme yrittää uutta inseminaatiota jo tässä kuussa. Jotenkin tuntuu kauhean raskaalta taas aloittaa alusta. Herätellä taas toivoa. Edellinen pettymys on vielä niin kirkkaana mielessä, että vaatii kerta kerralta enemmän ponnisteluja, että jaksaa vielä uskoa onnistumiseen. Haluan jaksaa ja haluan uskoa. Toinen puoli minusta - se pessimisti - kuitenkin kuiskaa korvaani: “Taitaa osua viikonlopulle ovulaatio, ähäkutti! Mitä oikein kuvittelit? Että se olisi niin helppoa vai?”

Oloni on tyhjä. Sanoja ei enää ole. Jatkamme yrittämistä. Aina uudelleen nousemme tuhkasta. Jatkamme niin kauan kun jaksamme. Olenhan kuitenkin pohjimmiltani optimisti.