Persiljaa ja hubbabubbaa

Inseminaatiosta on kulunut 11 päivää. Mitään raskausoireita ei ole ilmaantunut. Ei kiinnittymistuntemuksia, ei rintojen arkuutta, ei pahoinvointia, ei repäisykipuja. Ei sitten mitään. En jaksa mitenkään uskoa, että olisi tärpännyt. Keltarauhanen kyllä jomottelee kuten ennenkin ja hajuaisti on herkistynyt, mutta olen jo aiemmin huomannut sen liittyvän Ovitrelle-pistoksiin. Jomottelu taas johtuu kai lugesteroneista ja lisäovitrelle vielä voimistaa tuntemuksia. Kerran kuussa tapahtuvan irroituspistoksen lisäksi pistän kolmena päivänä pienemmän annoksen Ovitrellea tukemaan loppukiertoa. Ainehan muistuttaa istukkahormonia, jota erittyy raskaana ollessa. Näinä päivinä olen kuin hajumatkalla. Maailma on täynnä mitä ihmeellisimpiä hajuja. Ja haistan ne kaikki. Ohi kävelevä mies on syönyt selkeästi lounaalla persiljaa, juna-asemalla tuoksuu hubbabubba ja bussissa viereisellä penkillä istuvan naisen käsilaukku tuoksuu nahalle. Puhumattakaan hajuvesistä ja muista hajusteista. Tältä siis tuntuu, kun raskauden aikana hajuaisti herkistyy. Olo on huvittunut, mutta apea. Olisinpa vain ihan oikeasti raskaana. Olisipa muitakin oireita. Ihan oikeita oireita! Antaisin mitä vaan, jos minulla olisi paha olo, jos se vaan johtuisi raskaudesta. Edes oksentaminen ei haittaisi yhtään, kun tietäisi mistä se johtuu!

Onhan minulla kaikenlaisia oireita ollut, melkein joka kuukausi. Olen monta kertaa luullut olevani raskaana. Pahin oli se kerta, jolloin verikoe otettiin liian aikaisin ja ovitrelle näkyi vielä testissä. Raskaushormoni oli siis koholla ensimmäistä kertaa koko yrityksen aikana, mutta en silti ollut raskaana. Kaiken varalta piti kuitenkin käydä kontrollissa muutaman päivän kuluttua. Siellä vahvistui, että arvojen kohoaminen johtui tosiaan ovitrellesta. Voi mikä valtava pettymys se olikaan. Olihan siinä ollut pieni toivonkipinä edes kemiallisesta raskaudesta matkassa! On niin turhauttavaa, että kaikki oireet, joita kroppani tuntee, ovat joko mielikuvituksen tuotetta tai johtuvat hormoneista. Ehkä joskus saan kokea ihan oikeita oireita. Ei tässä kuussa, mutta ehkä joskus vielä. Torstaina menen verikokeeseen. Vielä on toivoa, mutta aika varma olen, että raskaustestin tulos tulee olemaan negatiivinen. Niinkuin se on aina ennenkin ollut. Jos olisin raskaana, niin kai tuntisin jotain? Vaikka onkin aikaista, niin edes jotain?

Ja jottei tämä olisi jo tarpeeksi masentavaa, ettei kai taaskaan ole tärpännyt, olen tässä tuloksia odotellessa saanut tietää, että ystäväni on lopettanut äskettäin ehkäisyn ja että toinen ystäväni on (taas) raskaana. Tämä ehkäisyn lopettamispäätöksen tehnyt ystävä ei ollut uskaltanut kertoa minulle, vaan kuulin yhteisen ystävämme kautta. Hänestä minun oli hyvä tietää. En ole ihan varma olisinko halunnut tietää. Kyyneleet nousivat silmiin, kun tajusin, miten tässä todennäköisesti käy. Toinen meistä on ehkä pian raskaana. Ja pelkäänpä että se en ole minä. Olisi kyllä ihanaa odottaa samaan aikaan, mutta olen toivonut samaa jo niin monen muunkin raskaaksi tulleen ystävän kohdalla. Eikä se toive ole vielä kertaakaan toteutunut.

Raskausuutisen otin myös omaksi yllätyksekseni vastaan paremmin. Ehkä siksi, että osasin tavallaan odottaa sitä. Vaikka tuli se silti puun takaa. Nähdessäni ystäväni kyyneleet (hän oli niin pelännyt kertoa minulle) en voinut kuitenkaan muuta kuin olla onnellinen hänen puolestaan. Ja ihan aidosti olin. Tiedän, että hän toivoo meille lasta yhtä paljon kun me itse toivomme. Hänen on ihan turhaa tuntea syyllisyyttä siitä, että he saavat lapsen meidän sijaan. Heidän onni ei ole meiltä pois. Epäreilulta se toki tuntuu, mutta en ikinä haluaisi, että hän joutuisi kärsimään samalla tavalla kun minä. En haluaisi että kukaan joutuu.