perjantai 14. lokakuuta 2016

Kuinka paljon voi rakastaa?

Katselen nukkuvaa vauvaa. Silitän hellästi pientä päätä. Hentoja hiuksia ja sileää poskea. Kymmenen pientä varvasta, kymmenen pientä sormea, söpö pieni nenä, kirkkaat viattomat silmät ja suloinen suu. Hän on niin kaunis. Hän on täydellinen. Meidän pieni poikamme. Hän on vihdoin täällä! Ja tätä rakkauden määrää, sitä ei voi sanoin kuvailla.

Pieni rakas poikamme syntyi kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Synnytys jouduttiin käynnistämään, ja se päätyi lopulta sektioon. Synnytys ei ollut todellakaan helppo, saati toipuminen siitä, mutta lopputulos oli niin kaiken vaivan ja kärsimyksen arvoista. Niin ne kivut vaan unohtuivat silmänräpäyksessä kun sain lapsen viimein syliin heräämössä ollessani. Sitä ennen poika oli viettänyt elämänsä ensi hetket isänsä hellässä huomassa. Isälle tämä oli tietenkin tärkeä ja ikimuistoinen kokemus.

Tunnen itseni niin onnekkaaksi, sillä tiedän, etteivät kaikki tarinat pääty yhtä onnellisesti kuin tämä meidän. Kunpa päättyisivätkin. Olen taistellut itseni vuosia kestäneen epätoivon syövereistä kokeilemaan jotain, jota en aluksi uskaltanut ajatellakaan. Jotain, joka vaati luopumista isoista asioista. Tai silloin isoilta tuntuneilta asioista. Onneksi kokeiltiin. Nyt tärkeintä on tämä lapsi. Että hän on juuri hän, ja että hän on viimein tässä. On täysin yhdentekevää, onko lapsi saanut alkunsa omista sukusoluistani vai ei. En voisi rakastaa häntä yhtään enempää.

Lahjasoluhoito oli lopulta meille tie vanhemmuuteen. Matka äidiksi ja isäksi ei ole ollut helpoimmasta päästä, kuten olette saaneet blogista lukea. Voin nyt näin jälkikäteen todeta, että se on kuitenkin ollut kaiken sen vaivan ja kärsimyksen arvoinen. Tiedän nyt, että näin sen pitikin mennä. Meidät oli tarkoitettu juuri tämän lapsen äidiksi ja isäksi. Tämä lapsi on meille niin rakas, että olisi vaikea kuvitella, että hän olisi joku toinen. Tämä poika on juuri se, jota olemme odottaneet! Hän on juuri se oikea meille. Olen kavahtanut pitkään sanontaa “kaikki tapahtuu niinkuin on tarkoitettu.” Mutta ehkä se on sittenkin juuri niin.

Tämä oli meidän polkumme. Se vähemmän tallattu polku, josta aiemmin kirjoitin. Minulla oli silloin tunne, että tämä polku vie määränpäähämme, ja niin todella kävi. Nyt meistä on tullut ihan oikea perhe. Voin vihdoinkin kutsua itseäni äidiksi, ja mies voi kutsua itseään isäksi. Tässä alussa kaikki on vielä niin uutta ja ihmeellistä meille kaikille, ja tutustumme vasta toisiimme. Side tähän lapseen tulee kuitenkin päivä päivältä vahvemmaksi ja rakastan häntä päivä päivältä enemmän. Tunnen syvää kiitollisuutta meille munasolun luovuttanutta naista kohtaan. Hänen ansiostaan olemme nyt tässä.

Tähän päättyy tarinamme. Sillä oli sittenkin onnellinen loppu. Tai oikeastaan tämä ei ole loppu, vaan alku. Blogi päättyy tähän, mutta pienen poikamme matka ja tiemme hänen vanhempinaan vasta alkaa. Kuinka paljon voikaan tätä lasta rakastaa!


Kiitos kaikille tätä blogia seuranneille, olette olleet ihanasti tukena tämän matkan ajan! Toivon kaikille lapsettomuuden kanssa kamppaileville onnea matkaan. Muistakaa, ettette ole yksin. Älkääkä luovuttako! Onni voi ihan oikeasti odottaa ihan kulman takana. <3