Täällä sitä
ollaan, toisen kolmanneksen loppupuolella eli edelleen onnellisesti
ja tukevasti raskaana. Vatsa kasvaa, muttei ole vielä ihan
mahdottoman iso. Sopiva. Ihana. Juuri sellainen, josta haaveilin.
Vointi on ollut viime aikoina lähestulkoon loistava. Nyt kun pahin
väsymys ja pahoinvointi on väistynyt, olen saattanut hetkellisesti
jopa kokea sen kuuluisan raskaushehkun. Kuulemma se näkyykin.
Onnellisuus ei varmaankaan voi olla paistamatta ulospäin. Ja se
saakin näkyä. Olen ylpeä kasvavasta vatsastani, ja tyytyväinen
sen saamasta huomiosta. Olen niin onnellinen, että olen vihdoinkin
raskaana. Tämä vauva on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Hän
tuntuu jo niin tärkeältä ja rakkaalta. Ja ihan omalta, vaikka
onkin saanut alkunsa luovutetusta munasolusta. Huomaan, etten
juurikaan enää ajattele sitä, ettei lapsi ole biologisesti minun.
Olen suurimman osan ajasta itse asiassa unohtanut koko asian. Sillä
ei ole mitään väliä. Hän on minun, ja minä
olen hänen ainoa äitinsä.
Rakenneultrassa
selvisi, että odotamme pientä poikaa. <3 Ja mikä tärkeintä,
hänellä tuntui olevan kaikki hyvin, mistä olemme erittäin
kiitollisia. Toivottavasti saamme syyskuussa syliimme terveen pienen
pojan. Hän on kasvanut tähän asti ihan keskikäyrällä, ja on
todella aktiivinen. Tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet jo hyvin
varhaisessa vaiheessa, viikolla 16. Siitä lähtien liikkeet ovat
koko ajan vahvistuneet, ja nyt hän jo potkii niin, että maha
heiluu. Raskaus on kokonaisuudessaan sujunut todella hyvin
pahoinvointia lukuunottamatta, joka jatkui aina raskausviikolle 22
asti. Tiputukseen ei tarvinnut onneksi toista kertaa mennä, mutta
vähällä en silti ole selvinnyt. Viimeisimpänä oireena on ollut
närästys, mutta sekin on helpottanut, kun olen poistanut
ruokavaliosta tiettyjä ruoka-aineita. Vihdoin olen voinut kunnolla
nauttia raskaudesta ja kasvavasta vatsasta. Potkut tuntuvat ihanalta,
ja muistuttavat minua joka päivä siitä, että siellä vatsassa
tosiaan on joku! Joku, joka tulee mullistamaan elämämme aivan
täysin. Mutta ihanalla tavalla.
Ensimmäiset
kuukaudet tarkistin aina aamuisin herättyäni, että vatsa oli
edelleen siinä. Pelkäsin kai että kaikki oli vain unta, ja että
heräisin taas siihen kamalaan lapsettomuuspainajaiseen. Mutta se ei
ollut unta, vaan tämä kaikki tapahtuu meille ihan oikeasti. Jos
kaikki menee hyvin loppuun asti, meistä tulee kolmen kuukauden
päästä ihanan pienen pojan vanhemmat!
