It’s a boy!

Täällä sitä ollaan, toisen kolmanneksen loppupuolella eli edelleen onnellisesti ja tukevasti raskaana. Vatsa kasvaa, muttei ole vielä ihan mahdottoman iso. Sopiva. Ihana. Juuri sellainen, josta haaveilin. Vointi on ollut viime aikoina lähestulkoon loistava. Nyt kun pahin väsymys ja pahoinvointi on väistynyt, olen saattanut hetkellisesti jopa kokea sen kuuluisan raskaushehkun. Kuulemma se näkyykin. Onnellisuus ei varmaankaan voi olla paistamatta ulospäin. Ja se saakin näkyä. Olen ylpeä kasvavasta vatsastani, ja tyytyväinen sen saamasta huomiosta. Olen niin onnellinen, että olen vihdoinkin raskaana. Tämä vauva on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Hän tuntuu jo niin tärkeältä ja rakkaalta. Ja ihan omalta, vaikka onkin saanut alkunsa luovutetusta munasolusta. Huomaan, etten juurikaan enää ajattele sitä, ettei lapsi ole biologisesti minun. Olen suurimman osan ajasta itse asiassa unohtanut koko asian. Sillä ei ole mitään väliä. Hän on minun, ja minä olen hänen ainoa äitinsä.

Rakenneultrassa selvisi, että odotamme pientä poikaa. <3 Ja mikä tärkeintä, hänellä tuntui olevan kaikki hyvin, mistä olemme erittäin kiitollisia. Toivottavasti saamme syyskuussa syliimme terveen pienen pojan. Hän on kasvanut tähän asti ihan keskikäyrällä, ja on todella aktiivinen. Tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet jo hyvin varhaisessa vaiheessa, viikolla 16. Siitä lähtien liikkeet ovat koko ajan vahvistuneet, ja nyt hän jo potkii niin, että maha heiluu. Raskaus on kokonaisuudessaan sujunut todella hyvin pahoinvointia lukuunottamatta, joka jatkui aina raskausviikolle 22 asti. Tiputukseen ei tarvinnut onneksi toista kertaa mennä, mutta vähällä en silti ole selvinnyt. Viimeisimpänä oireena on ollut närästys, mutta sekin on helpottanut, kun olen poistanut ruokavaliosta tiettyjä ruoka-aineita. Vihdoin olen voinut kunnolla nauttia raskaudesta ja kasvavasta vatsasta. Potkut tuntuvat ihanalta, ja muistuttavat minua joka päivä siitä, että siellä vatsassa tosiaan on joku! Joku, joka tulee mullistamaan elämämme aivan täysin. Mutta ihanalla tavalla.

Ensimmäiset kuukaudet tarkistin aina aamuisin herättyäni, että vatsa oli edelleen siinä. Pelkäsin kai että kaikki oli vain unta, ja että heräisin taas siihen kamalaan lapsettomuuspainajaiseen. Mutta se ei ollut unta, vaan tämä kaikki tapahtuu meille ihan oikeasti. Jos kaikki menee hyvin loppuun asti, meistä tulee kolmen kuukauden päästä ihanan pienen pojan vanhemmat!