Nyt on itkut itketty, ainakin uskallan varovaisesti sanoa sen
ääneen. Enempää ei taida kyyneleitä yhdeltä ihmiseltä
tullakaan. Olen antanut itselleni luvan surra, koska minulla on
siihen täysi oikeus. Taas kerran menetin jotain mitä ei ole koskaan
ollut olemassakaan. Miten se voikin tuntua niin pahalta? Miten
kaipaus voikaan olla näin suuri? Minulle on aina ollut selvää,
että haluan perheen ja lapsia. On raskasta, kun niin luonnollinen
asia kun perheen perustaminen, ei onnistu, ei sitten millään. Kyllä te tiedätte. Ei
ole kyse tahdosta, sinnikkyydestä eikä yrittämisestä, eikä siitä
etteikö asialle olisi annettu aikaa. Ei ole kyse rahasta, sillä joitain asioita elämässä ei vaan voi ostaa. Vaikka kuinka paljon syytäisimme rahaa hoitoihin, se ei takaa meille lasta. On lannistavaa, kun edes
moderni lääketiede, johon niin paljon alussa uskoi, ei sekään
tunnu pystyvän meitä auttamaan. Silti on vaan jaksettava uskoa,
että vielä onnistumme.
Alussa olimme ehkä kärsimättömiä, mutta enää ei voi sanoa
niin. Olemme odottaneet jo aika kauan. Emme ehkä kauimmin, mutta
kauemmin kuin kenenkään pitäisi joutua odottamaan. Makuuhuoneen
seinällä oleva edelliseltä asukkaalta jäänyt sisustustarra
muistuttaa minua joka päivä siitä, miten itsestäänselvyytenä
perheen perustamista pidetään. Tarrassa lukee: “ Family – only
because two people fell in love.” Tuo tarra tekee minut välillä
surulliseksi, ja pahimpina päivinä on tehnyt mieli repiä se pois.
Kun ei meille tule mitään perhettä, vaikka kuinka paljon
rakastettaisiin! Pois muuttaessaan – toki hyvää tarkoittaen -
kysyivät meiltä myös, olisiko meillä tarvetta hoitopöydälle vai
heittävätkö sen roskiin. Roskiinhan se meni, ja samaan paikkaan
olisi joutanut se tarra.
Minusta tuntuu siltä kuin odottaisin junaa, mutta juna ei vain
koskaan tule. Lippukin on jo ostettu etukäteen, ja olen asemalla
ajoissa, mutta junaa ei näy eikä kuulu. Odotan ja odotan, mutta se
ei auta. Viereiselle laiturille tulee junia vähän väliä, mutta
minun junani ei tule. Seison yksin asemalla, kuukaudesta toiseen,
aina vaan odottaen sitä samaa junaa, joka ei tule. Kengät ovat
märät ja viluttaa, mutta odotan sinnikkäästi. Ihmiset vaihtuvat
muilla laitureilla ja häviävät omien juniensa mukana kohti
määränpäätään. Osa heistä tulee jo uudelleen. Katselen kun
heidän junansa saapuvat ajallaan tai enintään vähän myöhässä.
Minä en tiedä, onko junani vain pahasti myöhässä vai tuleeko se
koskaan. En voi luovuttaa ja lähteä, koska pelkään, että juna
tulee lähdettyäni. Silloin en saisi koskaan tietää, olisiko juna
tullut. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa junaa, joka ei
ehkä koskaan tule. Se on ainoa mahdollisuuteni päästä sinne,
mihin olen menossa.
Ehkä se meidän juna tulee vielä. Se on vaan myöhässä. Pakko
uskoa, että tämä tästä vielä jonain päivänä iloksi muuttuu.
Tavalla tai toisella. Matka voi olla vielä pitkä ja raskas, mutta
kestän, sillä olen vahva. Olen paljon vahvempi kuin luulin. Vaikka
murrun, en katkea. Enkä takuulla anna periksi.
Tiedän, että monta kiveä on vielä kääntämättä, ja yksi
niistä on lahjasoluhoito, jolle olen viime päivinä suonut
ajatuksen jos toisenkin. Ajatus tuntuu vielä vähän vieraalta,
mutta uskon tottuvani ajatukseen, jos se tulee ajankohtaiseksi. Lapsi
tuntuisi varmasti ihan yhtä omalta, kun hänet on kohdussaan
kasvattanut ja synnyttänyt. Nimenomaan tuo raskaana oleminen ja
synnyttäminen tuntuvat niin tärkeiltä asioilta, joihin koen
olevani naisena oikeutettu ja minulle on todellä tärkeää päästä
ne kokemaan. Siksi myös luulen, että lahjasoluhoito on adoptiota
luonnollisempi vaihtoehto meille (tosin ei adoptiokaan ole missään nimessä pois suljettu vaihtoehto!). Olisikohan lahjasolu mahdollista
saada omalta siskolta?
Vielä ei ole kuitenkaan se hetki, jolloin on aika luopua toivosta
omien solujen suhteen. Etsin täällä taas kuumeisesti keinoja,
joilla voisin vaikuttaa munasolujen ja alkioiden laatuun. On pakko
olla jotain, mitä voin tehdä. Minulla on niin suuri tarve yrittää
parantaa mahdollisuuksiamme, etten voi vain istua kädet ristissä ja
toivoa parasta. Minun on pakko tehdä jotain! Ehkä se tuo tunteen,
että edes jollakin tapaa pystyn kontrolloimaan tätä tilannetta.
Ehkä paras olisi vain antaa olla, unohtaa koko yritys hetkeksi ja
nauttia kesästä. Ottaa kunnot kännit (mitä en ole kolmeen vuoteen
tehnyt) ja olla huoleton edes hetken. Mutta kun ei pysty. Olen
vakuuttunut, että terveillä elämäntavoilla, ruokavaliolla ja
liikunnalla on pakko olla jotain vaikutusta. Harkitsen palaamista
gluteenittomaan- tai ainakin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon ja
luen Niels H. Lauersenin & Colette Bouchezin kirjaa “Eat Love Get Pregnant – A
couples guide to boosting fertility & having a healthy baby.”
Olen myös ajatellut ostaa ubikinonia (Q10) luettuani tämän
artikkelin:
http://www.tritolonen.fi/index.php?page=news&id=2233
Onko kellään kokemusta ubikinonista alkioiden laadun
parantamisessa? Ymmärtääkseni sitä ei saa käyttää hoitojen
aikana, koska se saattaa estää lääkkeiden imeytymistä, mutta nyt
hoitotauolla siitä tuskin on haittaa. Mahtaakohan olla ihan
humpuukia?
torstai 29. toukokuuta 2014
tiistai 27. toukokuuta 2014
Mission impossible
Kyynel vierähtää
pitkin poskea. Se jatkaa matkaansa, vierii alas kaulalle ja paidalle.
Kyyneleiden joukkoon yhtyy yhä useampi, ja pian kasvot ovat yltä
päältä märät ja laikukkaat. Ripsiväri on levinnyt poskille.
Silmät ovat turvonneet itkemisestä. Puhelin on yhä vierellä
muistuttamassa juuri käydystä lyhyestä keskustelusta hoitajan kanssa. On testipäivä ja päässä
soivat hoitajan sanat: “Olen pahoillani, mutta se on negatiivinen.
Koitahan jaksella siellä.” Mumisen jotain sen tapaista kuin “Joo..
ei voi mitään. Joo.. olen saanut ohjeet lääkkeiden
lopettamisesta. Joo.. varataan vaan samantien aika
jälkitarkastukseen. Joo. Kiitos hei.”
Toinenkaan IVF ei
valitettavasti meidän kohdallamme johtanut raskauteen. Vieläkään
ei ollut meidän vuoro. Meille ei tule talvivauvaa. Olen niin
pettynyt. Olemme molemmat todella pettyneitä, enkä tiedä kuinka tästä
jaksaa taas ponnistaa ja aloittaa kaiken alusta.. kun se typerä
pakkanenkin ammottaa edelleen tyhjyyttään. Lääkäri puhui
lisätutkimuksista, mutta enempää emme tiedä. Jälkitarkastusaika
on varattu kesäkuun puoliväliin. Hoitoja päästään jatkamaan
ilmeisesti vasta elokuussa, koska klinikka on heinäkuussa kiinni.
Siihen on pitkä aika, vaikka toisaalta tauko tekee hyvää.
Mietinkin, pitäisikö laittaa koko kesä ihan ranttaliksi vai
aloittaa kuntokuuri. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja
otinkin jo ensi askeleen lähtemällä kesän ensimmäiselle
juoksulenkille. Lenkki kuitenkin tyssäsi heti alkuunsa selän
kipeydyttyä. Jouduin kääntymään takaisin. Eli nyt on selkäkin
kipeä, ihan kuin ei olisi tuo henkinen paha olo jo yksinään
riittänyt. Tuntuu siltä kuin mistään ei tulisi mitään ja koko
maailma olisi minua vastaan. Ihmiset ympärillä nauttivat kesästä.
Minä tulen koko ajan vain surullisemmaksi. Mutta ei tässä auta muu kun pyyhkiä kyyneleet ja jatkaa matkaa.
Kestin piinapäivät
kunnialla, vaikka ne kuluivatkin hitaasti. Alkion siirron jälkeen
oli vatsakipuja kolmen päivän ajan. Ehkä alkio kiinnittyi silloin,
tai ehkä se ainakin yritti kiinnittyä. Tai ehkä ei. Ehkä ne olivat vielä
punktion jälkeisiä kipuja munasarjoissa. Rinnat olivat kipeät
punktiosta asti, mutta kipu hiipui testipäivän lähentyessä, mikä
ei tiedä koskaan hyvää. Muita oireita ei juurikaan ollut, tai ne
olivat selkeästi lugesteroineista johtuvia (kuten päänsärky).
Oikeastaan oireet noudattivat täsmälleen samaa kaavaa kuin
ensimmäisen IVF:n jälkeen, mikä ei luvannut hyvää. Viimeisinä
päivinä tunsin jo hyvin vahvasti, että ei tässä kyllä raskaana
olla. Mikään ei viitannut siihen että olisin. Ja olin oikeassa.
Pettymystä tuli
itkettyä jo perjantaina (jolloin tuli vahva tunne siitä, että en
ole raskaana) ja sunnuntaina, jolloin tein ensimmäisen kotitestin,
joka sitten näyttikin negatiivista. Maanantai-aamuna tein toisen
testin, joka sekin näytti negatiivista. Myöhemmin huomasin, että
siihen oli piirtynyt todella hailakka viiva, jollaista en ole koskaan
ennen nähnyt. Kai se oli sitten niin sanottu roskishaamu. Vaikka
ehdin jo innostua, ei se raskautta kuitenkaan tarkoittanut. Ilmestyi
siihen vain piruuttaan herättämään turhia toiveita. Olin jo
käynyt aamulla verikokeessa, ja odottelin iltapäivää, jolloin
saisin viimein tulokset. Ja sieltähän ne huonot uutiset tulivat
taas. En ole raskaana. Verikokeesta tehty raskaustesti näytti niin negatiivista kuin vain voi näyttää. Ei kemiallista raskautta, ei kiinnittymisyritystä. Tulos oli jälleen tyylipuhdas nolla. Miten uskalsin edes ajatella muuta? Miten minä
muka voisin olla raskaana? Se tuntuu tällä hetkellä lähestulkoon mahdottomalta.
Sitä sanotaan, että paistaa se aurinko risukasaankin. Mutta ei se
tänne kyllä paista.
torstai 15. toukokuuta 2014
Toivon pilkahduksia
Se yksi oli
onneksi sitkeä. Se jaksoi kuin jaksoikin vielä elää! Pelkäsimme
pahinta, mutta suureksi helpotukseksemme saimme aamulla klinikalta
puhelun, jossa kerrottiin, että siirtoon päästään. En muista
koska viimeksi olisin ollut yhtä iloinen. Saimme sittenkin
mahdollisuuden, vaikka pelkäsimme, että toivo on jo menetetty!
Olimme jo valmistautuneet henkisesti siihen, että siirtoon ei ehkä päästä. Tänään kuitenkin kohtuuni siirrettiin pieni 7-soluiseksi edennyt alkio
kolmen päivän viljelyllä. Näin sen itse ruudulta. Siellä se nyt
on! Pidä tiukasti kiinni pikkuinen!
Kaikki meni siis
sittenkin hyvin. Mutta vielä ei kuitenkaan olla maalissa. Sinne on
vielä lähes kaksi viikkoa matkaa (tai oikeastaan 9 kuukautta).
Pitkä odotus on edessä eli nämä karmeat piinapäivät alkavat nyt
sitten tästä päivästä. Testipäivä on 26.5 ja se pelottaa jo.
Toivottavasti voin silloin kertoa hyviä uutisia. Huonoja uutisia nyt
on jo kuultu ihan tarpeeksi. Mutta jos uutiset ovat tälläkin kertaa
huonoja, kestän sen. Vaikeampaa olisi ollut, jos emme olisi saaneet
edes mahdollisuutta. Sitä olisi ollut vaikeaa hyväksyä. Nyt ei ole enää minusta kiinni, kiinnittyykö
alkio kohtuun ja jatkaako se kehitystään sikiöksi ja vauvaksi asti. Olen
tehnyt kaiken minkä voin. Luonto hoitaa loput. Tapahtukoon niin kuin
on tarkoitettu. Jos tämä on matkan alku äitiyteen, olen saanut
kaiken mitä toivoin. Jos tulossa on taas yksi pettymys muiden
joukossa, suren aikani, mutta jatkan matkaa. Niin kauan kunnes pääsen
perille.
Lähetän
lämpöisiä ajatuksia ja sylintäydeltä rakkautta kohtuuni, sillä
siellä kasvaa ja kehittyy pienen pieni ihmisen alku, joka on nyt
tällä hetkellä tärkeintä elämässämme. Sen on pakko jaksaa
elää. Meidän pikkuinen. Älä vaan päästä irti!
keskiviikko 14. toukokuuta 2014
Deja vú
Ihan kun olisin
elänyt tämän päivän ennenkin. Kaikki on hyvin, kello on jo yli
kaksi iltapäivällä, eikä lääkäri ole soittanut. Ajattelen,
että hyvä niin. Klinikalta olisi varmasti soitettu, jos olisi
huonoja uutisia. Niinkuin viimeksikin. Tietenkin olen siis toivonut,
ettei soittoa tule, vaikka lääkäri kuinka vakuutti, että soittaa
joskus hyviäkin uutisia. Ainiin, ne oli niille muille.
On aivan liian aikaista iloita, että kaikki olisi hyvin. Pelkoni käy toteen, kun lääkäri soittaa tasan
kolme ja kertoo - mitäs muutakaan - kun taas kerran huonoja uutisia.
Kuuntelen kun lääkäri selittää langan toisessa päässä, että
kaikki tuntuu menevän taas saman kaavan mukaan kuin viime kerralla. Että ei hyvältä näytä. Kuulen, että tällä kertaa 11
munasolusta 6 on hedelmöittynyt, mutta suurin osa on jakautunut
epänormaalisti eli on näitä fragmentoituneita. Vain yksi solu on
jakaantunut normaalisti 4-soluiseksi. VAIN yksi. En voi uskoa tätä.
Olemme jälleen samassa tilanteessa, pelkästään yhden ainokaisen
varassa. Emme siis ole saamassa tälläkään kertaa mitään
pakkaseen, ja mikä pahinta, ei ole edes varmuutta pääsemmekö
huomenna alkionsiirtoon. Tämän yhden alkion etenemistä seurataan
nyt huomiseen asti ja minulle ilmoitetaan aamupäivällä,
tarvitseeko tulla ollenkaan. Kyllähän siinä taas itku pääsi.
Pitihän se taas arvata, ettei kannata liian suuria toiveita
elätellä. Toki on vielä toivoa sen yhden suhteen, mutta usko alkaa loppua kesken...
Gluteenittomalla
ruokavaliolla ei näytä lääkärin mukaan olleen minkäänlaista
vaikutusta, joten eikun pizza uuniin. Ottaa niin päähän, että en
enää välitä mitä syön. Turhan takia kaikki. Tai kai sitäkin
kannatti yrittää (ja tekihän se ainakin vatsalle hyvää), mutta
harmittaa, kun sillä ei ollut mitään merkitystä hoitojen
onnistumisen kannalta. Kai se on uskottava, etten pysty itse
hirveästi vaikuttamaan tähän lopputulokseen, vaikka päälläni
seisoisin. En voi uskoa, että olemme tässä tilanteessa taas. En
tiedä kuinka monta epäonnistumista enää kestän.. mitä jos se
yksikään ei jaksa..?
tiistai 13. toukokuuta 2014
P niinkuin punktio
Se on nyt ohi.
Samalla tavalla se jännitti kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta
tälläkin kertaa turhaan. Edelleenkään se ei niin kamalaa ollut.
Kaikki sujui oikein hyvin, enkä edes tarvinnut lisälääkkeitä. Kaipa se johtui siitä, että punktoitavaa oli tällä
kertaa vähemmän kuin viimeksi. Munarakkuloita oli 32, ja munasoluja
saatiin kerättyä 11 kpl (viimekertaisen 15 sijaan). Muuta emme
vielä tiedä. Lääkäri soittaa, jos on jotain kerrottavaa. Jos
mitään ei kuulu, pääsemme suunnitelman mukaan tuoresiirtoon
torstaina. Toivon, ettei sitä soittoa tule, sillä viimeksikin se
tiesi huonoja uutisia. Tänään solut ovat jo hedelmöittyneet. Ne
mitkä ovat. Kaipa sieltä olisi jo soitettu, jos mitään ei olisi
tapahtunut. Eikä meidän ongelmamme viimeksikään ollut vielä
tässä, vaan nimenomaan siinä alkioiden jakaantumisessa.
Fragmentoituneita soluja oli aivan liikaa. Ja ne jotka jaksoivat jakautua, jakaantuivat liian hitaasti.
Jo tässä
vaiheessa voin sanoa, että eri tavalla on mennyt kun viimeksi.
Ensimmäisen punktion jälkeen olin monta päivää todella kipeä.
Kuljin tuskissani sohvan ja vessan väliä, ja noin viikon kesti
ennen kuin olo oli suht koht normaali. Tällä kertaa ei mitään. Ei
kipuja, ei mitään. No okei, vähän jomottaa kävellessä, mutta
sekin helpottaa kun hidastaa vauhtia. Tämä kivuton olotila on
kuulemma normaalia, kun jokainen kerta voi olla erilainen. Myös
follikkelien määrä ja koko vaikuttaa. Ehkä tämä nyt tosiaan
menee eri tavalla paremmin. Ainakin lupaavalta vaikuttaa. Hämmästyin
vaan, kun olo on niin eri kuin viimeksi. Olin valmistautunut samanlaisiin kipuihin kun viime kerralla. Ikään kuin ei mitään
toimenpidettä olisi tehtykään! Mutta parempi tietysti näin. En valita.
Jokin muukin meni
eri tavalla. Soitin aamulla klinikalle, kun tajusin eilen illalla
kotona, että minulta ei otettu verta ennen punktiota, kuten viime
kerralla. Pelästyin, että se oli unohdettu tai että olin itse
möhlinyt ja unohtanut mennä labraan. Näin ei onneksi kuitenkaan
ollut, vaan klinikalla on käytössä joku uusi tekniikka, jonka
ansiosta verta ei enää tarvitse ottaa. Tai käyttävät
tarvittaessa niitä vanhoja. Kukaan ei vain muistanut minulle tästä
mainita. Viisi putkiloa verta otettiin viimeksi ihan turhaan. Kaipa
ne ovat jossain tallessa, kun pakastusta varten otettiin. Pakastusta,
jota ei koskaan päästy tekemään. Ehkä nyt tällä kertaa
päästään. Alkioiden pakastukseen erotellaan verestä “äidin”
omaa seerumia. Millähän tekniikalla sekin on korvattu, olisi
mielenkiintoista tietää..
Huomenna tai
viimeistään ylihuomenna tiedämme jo enemmän
hedelmöittymisprosentista, jakautumisesta ja alkioiden laadusta.
Toivottavasti minulla on silloin hyvää kerrottavaa. Siihen asti
elämme jännityksessä.
perjantai 9. toukokuuta 2014
Eri tavalla paremmin
Jännittää.
Punktiopäivä on nyt määrätty. Se on maanantai. Munasarjoissani
kasvaa 31 munarakkulaa eli taas aikamoinen määrä tavaraa tulossa.
Siitäkin huolimatta, että Gonalin annosta pienennettiin. Minä vain
nyt näköjään reagoin näin. Parempi kai paljon kun vähän.
Kaikissa rakkuloissa kun ei kuitenkaan ole sisällä munasolua.
Tyhjiä arpoja tulee aina. Ja eiväthän ne kaikki hedelmöity.
Tänään piti ensimmäistä kertaa avata housujen nappia. Vatsaa
turvottaa ja kävellessä täytyy vähän jo hidastaa. Joku pian
luulee, että olen raskaana.
Maanantaina
saadaan tietää, mitä olen saanut aikaan. Sisälläni kasvaa
jotain, joka saattaa olla jonkin ihanan alku. Mutta emme vielä
tiedä. Sydän on toivoa täynnä. Ehkä nyt joku näistä... Katselin tänään niitä eri kokoisia mustia mollukoita ultraruudulta ja mietin, onkohan joku noista meidän lapsemme alku. Lääkärillä kesti aika kauan taas laskea ne kaikki. Niin paljon niitä oli. Eikö niistä nyt yksi voisi...
Tähän
asti olemme noudattaneet aika lailla samaa kaavaa kun viime kerralla
(mm. samat lääkkeet), joten toivon, ettei lopputuloskin ole täysin
sama. Toivon, että jokin menisi tällä kertaa eri tavalla. Eri
tavalla paremmin. Mutta näillä korteilla mennään, mitä meille on
jaettu. Siellä on mitä on, ja mitenkään en pysty enää
lopputulokseen itse vaikuttamaan. Se pitää vaan muistaa, että on
tehnyt sen minkä voi. Tässä tapauksessa se on kai ollut se pizzan
syömättä jättäminen, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli, niin ja toki pistosten pistäminen ajallaan.
Hyvin pian saamme
tietää, onko tällä gluteenittomalla ruokavaliolla ollut yhtään
mitään merkitystä. Lääkärimme mukaan gluteeniton ruokavalio
parantaa gluteeniherkillä ihmisillä alkioiden laatua. Toivon
olevani gluteeniherkkä, jos noin yksinkertaisella tavalla kun
viljojen pois jättämisellä ruokavaliosta saadaan aikaiseksi
parempilaatuisia alkioita ja raskaus alulle. Kunpa se vain olisikin
ratkaisu tähän, mutta jotenkin olen vieläkin vähän skeptinen..
jotenkin tuntuu siltä, että ei se voi niin helppoa olla. Miten
kaikkien näiden vuosien jälkeen kaikki voisikin ratketa vain
yksinkertaisella ruokavaliomuutoksella? En meinaa löytää uskoa
siihen... Pyörrän toki puheeni, jos tässä kierrossa tärppää.
Uskokaa tai älkää, mutta asiakas
toivotti tänään minulle hyvää äitienpäivää. Myös pomo toivotti
kaikille hyvää äitienpäivää. Anteeksi mutta mistä lähtien
siitäkin on tullut yleinen toivotus kuten hyvän joulun
toivotuksesta? Joulu tulee kaikille, mutta äitienpäivä ei.
Harmittaa ihmisten ajattelemattomuus. Tässä herkässä tilassa,
kaiken tämän hormonimyllerryksen, jännityksen ja pelkojen keskellä
sitä teki melkein mieli purskahtaa itkuun. Huutaa, etten ole
kenenkään äiti, vaikka kovasti haluaisin. Että hyvää
lapsettomien lauantaita vaan ja mieti seuraavan kerran mitä sanot.
Huomennahan on lapsettomien lauantai, mutta sekin on minulle ihan
yhtä surullinen päivä kuin äitienpäivä. Ihan oikeasti hienoa,
että sellainen päivä on, mutta mieluummin viettäisin kyllä
äitienpäivää.
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Uskoa, toivoa ja rakkautta
Vatsanahka
rullalle, ja neula sisään. Taas mennään. Gonal kirvelee vähän,
mutta en anna sen haitata. Pieni kirvely on pientä sen kaiken
rinnalla, mitä on vielä tulossa. Sitä paitsi olen jo tottunut
näihin neuloihin ja näihin joka-aamuisiin hormonipistoksiin. Kun
ensimmäinen IVF ei tuottanut toivottua tulosta, ei auta muu kun
yrittää uudelleen. Nyt on aika.
Kevät on ollut
pitkä. Olen elänyt normaalia arkea ja nauttinut elämästä sen
minkä olen pystynyt. Blogiin en ole keksinyt kirjoitettavaa, ja
pahoitteluni tästä hiljaisuudesta. Ei ole ollut mitään
sanottavaa, mutta joka päivä olen ajatellut lapsettomuutta. Se ei
vain häviä minnekään, vaikka kuinka toivoisin, että tämä
kaikki olisi vain pahaa unta. Joka aamu olen kuitenkin herännyt
lapsettomana ja lapsesta haaveillen. Mikään ei ole eri tavalla kun
ennen. Mikään ei ole muuttunut. Olen edelleenkin se sama nainen,
joka ei vaan tule raskaaksi, vaikka päällään seisoisi.
Olen odottanut
toukokuuta, ja tätä uutta tärkeää mahdollisuutta. Ymmärrän,
että minulla on nyt taas oikeasti mahdollisuus tulla raskaaksi (en
tuohon luomuraskautumiseen enää omalla kohdallani juurikaan usko).
Prosentuaalisesti mahdollisuus on jopa suurempi kuin tammikuussa. Nyt
nähdään myös, onko gluteenittomalla ruokavaliolla ollut mitään
vaikutusta. Nyt nähdään, meneekö mikään eri tavalla. Huomenna
on ensimmäinen ultra, jossa nähdään kuinka monta follikkelia
sisälläni kasvaa. Viimeksi niitä oli tähän aikaan 23, ja määrä
vaan kasvoi. Nyt Gonalin alkuannosta pienennettiin 150:stä 125:een
yksikköön. Ehkä tällä kertaa laatu korvaa määrän. Hartaana
toiveenamme on myös saada alkioita pakkaseenkin, se kun ei viimeksi
onnistunut.
Edessä on taas
rankat kolme viikkoa, jonka aikana tunneskaala vaihtelee toivon ja
epätoivon välillä. Nämä viikot tulevat olemaan todennäköisesti
täynnä huolta, murhetta, hermoilua, odottamista, jännittämistä
ja myös fyysistä kipua. Kenties iloakin. Ihan varmasti epävarmuutta
ja epäuskoa. Mutta myös uskoa ja toivoa ja rakkautta. Onhan aina se
mahdollisuus, että nyt onnistuu. Uskon vieläkin ihmeisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)