torstai 30. tammikuuta 2014

Keltatakkinen mies

Istun bussissa. Edessäni istuu mies. Kiinnitän häneen huomiota ainoastaan siksi, että hänellä on tosi räikeän keltainen takki. Jäämme samalla pysäkillä pois. Olen matkalla tutulle lapsettomuusklinikalle. En vielä tiedä, että hänkin on matkalla sinne. Kävelemme peräkanaa, samaa mutkittelevaa reittiä. Mies vilkaisee välillä taakseen, suoraan minuun. Ajattelen huvittuneena, että hän varmaan luulee minun seuraavan häntä. Klinikalle olisi monta muutakin mahdollista reittiä, mutta hän menee juuri sieltä, mistä minäkin aina kuljen. Taas hän katsoo taakse. Mietin taas huvittuneena, että tuskinpa hän ainakaan lapsettomuusklinikalle on matkalla! Varmaan hän kohta kääntyy eri suuntaan ja häviää ihmisvilinään. Ei. Hän kääntyy oikealle. Niin minäkin. Hän kulkee portaita ylös. Minä perässä. Alkaa jo tuntua kiusalliselta, kun mies vilkuilee jälleen taakseen. Siellä minä kävelen hänen perässään edelleen. Hän kävelee tutulle ovelle, avaa sen. Silloin tiedän, että hän, uskomatonta kyllä, on ollut matkalla samaan paikkaan! Menemme samaan hissiin, samaan kerrokseen. Keltatakkinen mies hymyilee ja sanoo, että luuli minun seuraavan häntä. Myönnän, että siltä se on varmastikin näyttänyt. Mietin, mitkä ovat mahdollisuudet, että näin voi käydä. Yhtä pienet varmaan kuin raskauden mahdollisuus. Mutta silti se tapahtui! Mikä vaan on mahdollista!

Huomenna on kauan odotettu – tai pelätty - punktiopäivä. Olen ollut onnekas ja saanut viettää tänään vapaapäivää. Ei ole tarvinnut ajatella työasioita, vaan olen voinut keskittyä itsekkäästi itseeni. Olen käyttänyt päivän valmistautumalla henkisesti huomiseen koitokseen. Joogasin ja kävin hierojalla. Hieronta oli juuri se, mitä tarvitsin. Se oli taivaallista. Olo on todella rentoutunut, ja mieli rauhallinen. Ehkei se niin kamalaa olekaan. Siis punktio. Kaikesta sitä selviää. Ja pianhan se on jo ohi.

Munasoluja on jo 44. Ei siis 37. Se oli edellisessä ultrassa se. Nyt niitä oli tullut lisää. Siinä ei siis ainakaan ole ongelma, etteikö tavarantoimitukset hoituisi. Lääkäri saa nyt hoitaa osuutensa, ja toivotaan, ettei tuotanto- tai logistiikkapuolella tule ongelmia. Koska munasoluja on noin paljon, on riski munasarjojen hyperstimulaatiolle suurempi (kirjoitin ensin ajatuksissani hyperventilaatiolle.. sitäkin ne varmaan kyllä tekevät). On siis mahdollista, että tuorealkionsiirtoa ei päästä tekemään. Tällöin jäljelle jää PAS eli pakastealkionsiirto. Ja se tarkoittaa sitä, että PAS tehtäisiin vasta seuraavassa kierrossa. Munasarjojen on annettava toipua tästä koettelemuksesta. Toivon niin, että tuorealkionsiirto onnistuu. Miten ihmeessä jaksaisin odottaa ensi kuuhun?!

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kultamunia hautova kana

Punktiopäivä lähenee. Kyydissä on 37 kappaletta munasoluja. 37! Kuinka monta niitä oikein voi tulla! Ja mikä on normaalia? Lääkäri vitsaili, että voin ottaa nokoset sillä välin kun hän saa ne kaikki laskettua ja mitattua. Lääkkeenä on ollut Gonal-F ja Orgalutran. Gonalia alkuun 150 yksikköä ja ensimmäisen ultran jälkeen pienennettiin annosta 112.50:een. Orgalutrania olen pistänyt 0,25mg kerta-annoksena.

Reagoin ilmeisesti aika herkästi hormoneihin, tiedä sitten onko se hyvä juttu. Osa munasoluista on suurempia, osa pienempiä. Osa on lähes valmiita, osa vähemmän valmiita. Tosin tässä on aikaa niitä vielä pari päivää kypsytellä. Tai hautoa. Olo on vähän kuin kanaemolla. Paitsi etten ole emo vielä. Kallisarvoinen lasti kulkee päivittäin mukana. Ehkä niistä yksi on meidän tulevan vauvan alku. En anna niille käydä mitään pahaa.

Niitä on siis paljon. Mutta ei se määrä vaan laatu, sanoi lääkärikin. Ja kuulemma vastaus kysymykseeni on ei, niitä ei voi olla liikaa. Liian vähän kylläkin. Vaikka yksikin hyvä toisaalta riittää parhaassa tapauksessa. Kaikki kuitenkin kerätään, joten punkteeraamisessakin saattaa näin ollen vierähtää tovi. Onneksi tulen olemaan niin tokkurassa kipulääkkeistä, etten tiedä tästä maailmasta mitään.

Jännittää niin paljon. Olen jo pari päivää ollut todella stressaantunut. On vaikea keskittyä mihinkään, ajatus ei kulje, päätä särkee, vatsaa jomottelee ja se on turvoksissa (ihmekös) ja unohtelen asioita. Unohdin jopa kaupan kassalla ruokaostoksia maksaessani pankkikortin pin-koodin. Minulla ei ollut sillä hetkellä hajuakaan mikä se oli. Sinne ne ostokset jäi kauppaan. En vain pysty ajattelemaan mitään muuta kun tätä hoitoa. Niin paljon on pelissä. Niin henkisesti kuin taloudellisestikin. No, fyysisestikin. En halua edes ajatella epäonnistumista, mutta en uskalla ajatella onnistumistakaan. Toisaalta olen niin lähellä raskaaksi tulemista (kahden viikon päästä voin jo olla raskaana!), mutta toisaalta taas niin kaukana (jos en tulekaan raskaaksi). Kaikkein eniten pelottaa se, että selviää jotain ikävää. Mitä jos yksikään "kultamunistani" ei hedelmöity? Mitä jos ne ovat sekundaa? Hävikkiä.

perjantai 24. tammikuuta 2014

It all makes sense

Gonal-F, Orgalutran, Gonapeptyl, Ovitrelle ja Lugesteron. Siinä tämän kuukauden cocktail. Meneillään siis ensimmäinen IVF ja odotukset ovat korkealla. Samalla myös pelottaa. Mitä jos se ei onnistukaan? Mitä jos alkiot ovat tosi huonolaatuisia? Mitä jos yksikään munasolu ei hedelmöity? Mitä jos yhtään munasolua ei saada pakkaseen? Mitä jos se sattuu kipulääkkeistä huolimatta? Mitä jos kaikki tämä kärsiminen on täysin turhaa ja rahat menevät kankkulan kaivoon? Jos tämä ei onnistu, tuntuu samalta kuin vetäisi 2500 euroa vessanpöntöstä alas. Muistoksi saa vain kasan käytettyjä neuloja ja pistojälkiä vatsaan. Itkeneet silmät ja raskaan mielen. Se pelottaa.

Selkäni on ollut taas tosi kipeä. Se on kuulemma saatava kuntoon. Lääkärin mukaan se edesauttaisi IVF:n onnistumismahdollisuuksia. Apua, miksi sen juuri nyt piti tulla kipeäksi?! Ja onko ihan oikeasti näin?! Kehon kokonaisvaltainen hyvinvointi, sekä henkinen että fyysinen, edesauttaa raskautumista. Blah, blah, jokainen tietää tämän. Minäkin tiedän, mutta jotenkin sen uskoo vasta, kun kuulee ammattilaisen suusta. Se siis todellakin vaikuttaa niin paljon? Sabotoinko minä siis itse tätä projektia syömällä väärin ja liikkumalla liian vähän? Olenko itse syypää tähän selkäkipuunkin? Olenko itse syypää koko lapsettomuuteen? Ehkä en yksin syypää (en ainakaan halua ajatella niin), mutta ainakin voisin tehdä jotain mahdollisuuksien parantamiseksi. Eikä enää vain ajatuksen tasolla, vaan ihan oikeasti tehdä.

Alejandro Jungerin kirja on ollut silmiä avaava. Koin jonkinmoisen herätyksen sen luettuani. It all makes perfect sense. Miten moni ongelma voikaan johtua siitä, että ihminen syö vääränlaista ravintoa ja liikkuu liian vähän! Kaikki toksiinit, mitä kehoon kertyy muun muassa nykyajan prosessoidun ja ravinneköyhän ruoan mukana, saattavat olla yksi syy lapsettomuuteen ja moneen muuhunkin sairauteen, esimerkiksi masennukseen. Mikään yksittäinen “ihmeaine”, greippimehu tai gele royale tuskin auttaa raskautumiseen, ja ehkä eivät myöskään hedelmöityshoidot, jos keho ei ole terve. Lukekaa ihan oikeasti tuo kirja! Minä ainakin olen iloinen, että luin.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Hyvästit hapannaamalle

Tauko on tehnyt pelkästään hyvää. Tauko hoidoista, hormoneista, blogista ja oikeastaan koko lapsettomuuden ajattelemisesta. Olen päästänyt vähäksi aikaa irti, stressannut vähemmän, kytännyt oireita vähemmän, unohtanut lämpöjen mittailut ja ollut iloisempi, pirteämpi ja myönteisempi. Olen pitkästä aikaa taas alkanut nauttia elämästä. Olen taas toivoa täynnä ja valmis jatkamaan siitä mihin jäätiin.

Emme siis enää neljättä inseminaatiota lähteneet yrittämään onnistumisprosentin laskiessa niin kovin pieneksi. Päädyimme pitämään vähän taukoa ennen seuraavaa askelta, IVF:ää. Oli ihanaa elää ilman hormoneita ja pistoksia. Kun ei ollut näitä päivittäin muistettavia lääkkeitä käytössä, oli helpompaa unohtaa koko lapsettomuus hetkeksi. Tai eihän se kokonaan unohdu, joten ehkä oikeampi kuvaus olisikin se, että olen ottanut etäisyyttä tähän asiaan. Unohtanut - vaikkakin vaan hetkeksi - että meillä tällainen ongelma on.

Kävimme jo joulukuun alussa IVF:n suunnittelukäynnillä lääkärimme luona. Tammikuussa aloitettaviksi suunnitellut IVF-hoidot jouduttiin siirtämään helmikuulle, koska kiertoni alku osui (tottakai) juuri joulunpyhien aikaan, jolloin klinikka on kiinni. Kuukauden suunnitellusta tauosta tulikin siis kahden kuukauden mittainen. No, mutta ehkä se tuli tarpeeseen. Ja nyt sen huomaan, että kuukausi ei olisi ehkä riittänyt pääsemään tähän mielentilaan, jossa nyt olen. Lääkärin mukaan mahdollisuutemme onnistumiseen IVF:n avulla ovat hyvät, mutta itse en uskalla vielä suuria toiveita tähän ladata. Aika näyttää, miten tässä käy. Voihan olla, että hoitoja joudutaan toistamaan useampia kertoja, ennen kuin onnistuu. Jos silloinkaan. Mahdollisuudet inseminaatiollakin pitivät olla hyvät, mutta eivätpä ne silti tuottaneet tulosta. Olen kuitenkin, kuten jo sanoin, täynnä uutta toivoa ja optimismia, ja jaksan jälleen uskoa tähän. Ehkä tämä on meidän tiemme onneen. Ehkä IVF on meidän keinomme saada lapsi. Olihan se auton rekisteritunnus merkki, olihan?! Ehkä tänä vuonna minusta tulee äiti.

Luin alkusyksystä kirjaa, jossa puhuttiin happo-emästasapainon merkityksestä ihmisen terveydelle ja hormonitoiminnalle. Nyt asia on ollut yhä useammassa paikassa viime aikoina esillä, ja aloin kiinnittämään tähän asiaan jälleen huomiota muutama viikko sitten. Tässä kierrossa olen juonut lämmintä sitruunavettä (keitettyä), jonka pitäisi hassua kyllä, sitruunan happamuudesta huolimatta, muuttaa kehoa emäksisemmäksi. Olen yrittänyt myös vähentää kehoa happamoittavia ruokia ja juomia, ja lisätä niitä, jotka tekevät kehosta emäksisen. Tällä hetkellä luen Alejandro Jungerin kirjaa – Puhdas keho, jota ystäväni suositteli minulle jo viime kesänä. Luin tänään pitkästä aikaa myös lapsettomuusblogeja, ja huomasin, että Puupa oli kokeillut blogissaan Toivo jotain kun puhallat - tätä samaa ja kas kummaa, tullut pitkän lapsettomuushistorian jälkeen raskaaksi. Todisteitahan ei tietenkään ole, että juuri tämä pH-dieetti olisi ollut hänen kohdallaan se ratkaisevat tekijä, mutta eihän sitä tiedä.

Meneillään on nyt ensimmäinen kierto lantion virheasennon korjaamisen jälkeen, ja täytyy sanoa, että olen huomannut kehossani useita muutoksia. Se tuntuu toimivan jotenkin eri tavalla kuin ennen. En osaa selittää miten, mutta jokin on muuttunut. Tuntemukset ovulaation aikaan, vihlonnat, kaikki tuntuu erilaiselta. Rinnatkin kipeytyivät jo ennen ovulaatiota (ja ovat kipeät edelleen), mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Tällä hetkellä elellään dpo7:ää. Mitään mainittavan arvoisia oireita ei ole ollut, muuta kuin tuo rintojen kipeytyminen. Sekin alkoi jo niin aikaisin, että tuskinpa on sitä. En usko olevani raskaana, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Olisihan se mahtavaa, jos näin luomuna onnistuisi. Uskaltaako sellaista toivoakaan?