lauantai 24. elokuuta 2013

Mielensäpahoittaja

Kummitäti soittaa ja kyselee kuulumisia. Kerron, että olemme ostaneet uuden kodin. Isomman. “Ettet vain olisi pieniin päin?”, kuuluu kiusoitteleva ääni langan toisesta päästä. Pahoitan mieleni. Kun valittelen töissä huimausta, kysyy työkaveri minulta kuiskaten: “Oletko tehnyt raskaustestin?” Pahoitan mieleni. Tätini kyselee äidiltäni, koska hän oikein saa lapsenlapsia. Itsellään on jo kaksi. Pahoitan jälleen mieleni. Tuntuu niin pahalta, etten ole voinut antaa vanhemmilleni heidän kaipaamiaan lapsenlapsia. Tuntuu niin pahalta, etten ole kertaakaan onnistunut saamaan raskaustestiin kahta viivaa, vaikka kymmeniä testejä olen tässä kahden ja puolen vuoden aikana tehnyt. Tuntuu niin pahalta, etten vieläkään ole pieniin päin.

Tiedänhän minä, että kaikki nuo ihmiset tarkoittavat vain hyvää. He toivovat meille vain hyvää, mutta ovat vähän liian uteliaita. He eivät tiedä, että pahoitin mieleni. He eivät tiedä, että pahoitan mieleni todella helposti. Eiväthän he mitenkään voi tietää. Eiväthän he voi tietää, kuinka kauan olemme yrittäneet lasta ja kuinka rankkaa on elää kuukaudesta toiseen tietäen, ettei taaskaan tärpännyt. He eivät voi tietää, etten kaipaa muistutusta siitä, etten ole raskaana. Vieläkään. He eivät voi tietää, kuinka surullista on ajatella, että asuisimme uudessa kodissamme ikuisesti kahdestaan.

Kyllähän minä kertoisin, jos olisin raskaana. Kuuluttaisin sen koko maailmalle. Haluaisin kaikkien tietävän kuinka raskaana olen! Alkuvaiheessa se ei tietenkään ole viisasta, mutta en tiedä, pystyisinkö pitämään tuollaista salaisuutta sisälläni niin pitkään. Luulen, että halkeaisin onnesta. Mikään ei tällä hetkellä voisi tehdä minua onnellisemmaksi, kuin pieni ihme vatsassani. Toivon, että siellä on joku. Inseminaatiosta on kulunut nyt neljä päivää ja toivo on korkealla. Mutta emme voi muuta kun odotella. Kahden viikon päästä saamme tietää. Kahden viikon päästä saamme tietää, tuleeko minusta äiti.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Erilainen lounastauko

Kuka sanoo, että lounastauko on syömistä varten? Lounastauolla ehtii käydä vaikka inseminaatiossa. Työntekoon oli vähän hankaluuksia keskittyä ennen lääkäriaikaa kun mielessä pyörivät ihan muut asiat kun työasiat. Kuten sattuuko se ja ovatkohan siittiöt kestäneet pesun. Jännityksestä sekaisin raahauduin klinikalle, mutta kaikki meni onneksi hyvin. Pikkukaverit olivat täysin pesunkestäviä, olosuhteet ihanteelliset (kiitos greippimehun?), eikä toimenpide oikeastaan edes sattunut. No ei se kovin mukavaltakaan tuntunut, mutta ei se pahimmastakaan päästä ollut tähän asti koetusta. Aukiolotutkimus oli pahempi, mutta kyllä senkin kesti. Eikä sekään ollut yhtään niin paha kun peloteltiin. Ja nämähän eivät ole vielä mitään IVF:ään verrattuna, mitä olen kuullut. Toivottavasti ei tarvitse noihin rankempiiin hoitoihin koskaan lähteä.. Mutta kyllä kai sitä kestää mitä vaan kun haluaa jotain tarpeeksi. Ja nyt sitten vaan odotellaan.

maanantai 19. elokuuta 2013

Kuulia korvissa

Kuten kerroin, kävin viime viikolla kokeilemassa vyöhyketerapiaa. Tarkalleen ottaen psykologista vyöhyketerapiaa (PVT). Se oli itse asiassa kovin rentouttavaa ja rauhoittavaa. Kerroin terapeutille avoimesti lapsettomuudesta ja siitä, että tulin hoidettavaksi mielessäni toive siitä, että vyöhyketerapiasta olisi apua. Vyöhyketerapeutti oli kovin empaattinen ja ymmärtäväinen, ja hänellä oli useita tarinoita lapsettomuudesta kärsineistä ihmisistä, joita hän on hoitanut, ja joiden tarina on päättynyt onnellisesti odotukseen. Se toi toivoa, että ehkä tämä meilläkin auttaa. Ei siitä ainakaan mitään haittaa voi olla. Kyllä tässä tilanteessa on valmis kokeilemaan kaikkea. Monen mielestä vyöhyketerapia on täyttä huuhaata. No ei se minusta ollut. Myönnetään, että en ihan tajunnut niiden pienten korvakuulien ideaa, tai varsinkaan sitä, että niiden kanssa piti kuljeskella 2-3 päivää. Onneksi on hiukset, joilla sai korvat piiloon. Eipähän tarvinnut kenellekään mitään selitellä. 

Vaikka nuo korvakuulat ja niiden vaikutus jäivät mysteeriksi, aukesi minulle monta muuta asiaa tuon kaksituntisen aikana. Enpä vielä viikko sitten tiennyt, että selkäni on mutkalla, lantioni virheellisessä asennossa ja sellainen pieni nivel, josta en ole koskaan kuullutkaan, nimeltään SI-nivel, on myös väärässä asennossa. Lantion virheasento aiheuttaa sen, että toinen jalkani on pidempi kuin toinen. Nämä kaikki erikseen ja yhdessä aiheuttavat ikään kuin ketjureaktion ja vaikuttavat mm. hermostoon, lihaksiin ja hormonitoimintaan, ja selittävät monta vaivaa, joita minulla on ollut, mm. erittäin kivuliaat kuukautiset, huono verenkierto jaloissa, iskias ja selkävaivat. Vyöhyketerapeutista vaikuttaa siltä, että siinä on koko ongelman ydin. Hän taisi sanoakin sen suoraan. Että tässä saattaa olla lapsettomuuden syy. Näinkö helppoa se on? Lapsettomuuslääkäri on tutkinut minua vuoden, eikä ole vieläkään löytänyt mitään syytä. Ja sitten käyn yhden kerran vyöhyketerapiassa ja terapeutti tekee puolentoista tunnin hoidon jälkeen diagnoosin. Mitä tästä pitäisi oikein ajatella?

Reseptinä vyöhyketerapeutti määräsi paljon liikuntaa (esim. jooga), venyttelyä, miehen hieromaan jalkojani (en pistä vastaan!) ja neuvoi oikeanlaisia jumppaliikkeitä. Neuvoi kuuntelemaan kehoa ja tulemaan uudestaan, jos - tai oikeastaan sitten kun- keho niin vaatii. Tähän mennessä en ole vielä huomannut muuta eroa entiseen kuin sen, että olen nukkunut sikeämmin. Alkuvaiheessa hoitokertoja voi olla kuulemma vähän tiheämpään, mutta tarkoituksena on ohjautua hoitamaan itse itseään. Suositteli myös osteopatiaa. Pakkohan sinne on uudestaan mennä. Jäi niin paljon kysyttävää.

Niin, ja huomenna on meidän ensimmäinen inseminaatio (IUI). Miesraukka ei varmaan saa nukuttua koko yönä, kun sitä jännittää niin paljon se oma osuus.

tiistai 13. elokuuta 2013

Vyöhyketerapiaa osa I

Ajattelin kokeilla ystävän suosituksesta vyöhyketerapiaa. Hän on jo pitkään ylistänyt, kuinka hyvää se tekee ja kuinka rentoutunut olo siitä tulee ja että minunkin pitäisi ehdottomasti kokeilla. Olen jo pidemmän aikaa pyöritellyt asiaa mielessäni, ja viimein nyt sitten varasin ajan. Aika on huomenna. Olen odottanut huomista päivää innoissani ja suurella mielenkiinnolla.

En odota vyöhyketerapian olevan lääke lapsettomuuteen, mitä se ei varmastikaan ole. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että vyöhyketerapialla voi olla suotuisia vaikutuksia ainakin stressin ja rentoutumisen kannalta, ja ei ole mahdotonta, että se vaikuttaisi sitä kautta myös lapsettomuuteen. Ainakin siinä tapauksessa, jos osasyynä on stressi. Onhan ne stressin vaikutukset jo todistettu. Pelkästään jo tämä lapsettomuuden kanssa painiminen on todella stressaavaa itsessään. Siihen vielä päälle vähän työstressiä ja ripaus muuttostressiä, niin paketti on valmis. Vyöhyketerapian jälkeinen rentoutunut olo jatkuu kuulemma useita päiviä. Miten ihanalta se kuulostaakaan! Se on se, mitä odotan. Ja luulenpa, että juuri sitä tarvitsen. Sanoipa Päivi Räsänen mitä tahansa.

torstai 8. elokuuta 2013

Se aika kuukaudesta

Vuoto alkoi yöllä. Yleensä se on itkun paikka. Ehkä nyt olin niin väsynyt, etten jaksanut itkeä. Menin takaisin nukkumaan. Seuraavan päivän kovat vatsakivut muistuttivat minua kuitenkin siitä, että takana on taas yksi tulokseton kuukausi. Taas yksi karvas pettymys. Työkaveri lohdutti, että jos joskus saan lapsia, niin kivut saattavat hävitä sen siliän tien. Niinpä. Jos joskus saan. 

Vaikka se on kurja tunne, kun jälleen kerran yksi yrityskierto päättyy ilman plussaa testissä, on uuden kierron alkaminen toisaalta aina uusi mahdollisuus. Optimismi. Ehkä kokeilen sitä tässä kuussa.

Tässä päättyneessä kierrossa ei ollut pahemmin oireita, ja pidimme taukoa hoidoista klinikan ollessa kesälomilla. Olimme itsekin kesälomilla. Sekä fyysisesti että henkisesti, ja se teki hyvää. Odotukset eivät olleet suuret. Onhan jo todistettu, että tarvitsemme ulkopuolista apua lapsen saattamiseen alulle, niin tuskinpa se yhtäkkiä näin vaan luomusti onnistuu. Mutta nyt hormonit ovat jälleen kuvioissa. Ehkä nyt onnistuu. Ehkä onni on myötä ja pääsemme kokeilemaan ensimmäistä inseminaatiota. Jaksan taas uskoa huomiseen. Ainakin vähän aikaa jaksan olla optimisti.

perjantai 2. elokuuta 2013

Miten me tähän jouduimme?

Missä sitä verrattiinkaan raskauden alkamismahdollisuutta neulan pudottamisella Eiffel-tornista? Jos neula osuu maassa makaavaan appelsiiniin, raskaus alkaa. Kuulostaa kyllä aika mahdottomalta tehtävältä, ja siksi se on todellisuudessa kyllä osoittautunutkin. Ei tässä voi enää kun ihmetellä, miten joku voi tulla vahingossa raskaaksi! Todellisuudessahan hedelmöittymisen mahdollisuuden sanotaan olevan noin 20%:n luokkaa per kuukausi. Ei sekään paljon ole, mutta antaa jo vähän enemmän toivoa, kuin tuo appelsiinitarina. Taatusti ei ole nimittäin 20% mahdollisuutta osua siihen appelsiiniin sieltä Eiffel-tornista. Eikä lähempääkään.

Minulle on naisena annettu mahdollisuus jatkaa sukua. Kokea raskaus ja synnytys. Uskon, että kokemus on ainutkertainen. Teen kaikkeni, että olisin joskus raskaana. Minä vain haluan sitä niin paljon. Jos en voi muulla tavalla vaikuttaa, niin vaan toivon. Toivon oikein kovasti, niin ehkä se toteutuu. Enkä mahda mitään sille, että lapsettomuus vaikuttaa kaikkeen mitä teen. Se on tällä hetkellä osa elämääni. Se on osa minua. Kyllä minä olen yrittänyt olla ajattelematta liikaa lapsettomuutta. Yrittänyt elää normaalia elämää. Mutta miten sitä voisikaan olla ajattelematta? Eikö se tarkoittaisi, että asia ei ole minulle niin tärkeä? Jos olisit vasta rakastunut, mitä sanoisit, jos joku sanoisi sinulle, että älä ajattele häntä jatkuvasti? Koska kuitenkin ajattelisit. Vaikka kuinka yrittäisit olla ajattelematta. Minä olen rakastunut ajatukseen, että saisin joskus olla raskaana. Että saisimme vauvan. Pienen ihmisen, jonka kasvua saisimme seurata ja jota voisimme täydestä sydämestämme rakastaa. Voi kuinka paljon rakastaisin!

Näen joka puolella vauvavatsoja. Miten ne aina osuvatkin tielleni? Pysyisivät onnelliset jossain, missä en heitä näe. Olisivat onnellisia piilossa. Vauvavatsat muistuttavat minua joka kerta siitä, mitä minä en ole saanut. Käännän katseen pois. En halua katsoa. En, koska se sattuu. Minäkin haluan tuollaisen. Ison mahan, jota silitellä. Haluan tuntea potkut, jännittää kumpi sieltä tulee, ja haluan näyttää yhtä kauniilta kun raskaana olevat naiset näyttävät. Yhtä onnelliselta. Haluan olla yhtä onnellinen.

Monen monta kertaa olen luullut olevani raskaana. Jo häämatkalla jätin viinit juomatta, olinhan ihan varma, että olen raskaana. No en ollut. Mielikuvitus ja myös hormonit voivat saada aikaan vaikka minkälaisia oireita, joita voi erehtyä luulemaan raskausoireiksi, jos ei ole tarkkana. Itse asiassa kroppa luulee, että se on raskaana, koska kehossa jylläävät samat hormonit kuin raskaana ollessa. Vain sillä erotuksella, että se ei ole. Olen tullut jo sen verran skeptiseksi, etten varmaan usko olevani raskaana, vaikka olisi mitä oireita. En ennen kuin näen ne kaksi viivaa testissä. Ehkä en usko vielä silloinkaan, vaan teen niitä useamman. Jotenkin niin kaukaiselta tuntuu koko ajatus raskaudesta tällä hetkellä. Olen niin tottunut näkemään vain sen yhden viivan raskaustestissä, etten osaa kuvitellakaan muuta. Kyllähän nainen kai tietää, jos on raskaana. Niin ainakin luulisin. Niin olen kuullut sanottavan. Että sen vaan tietää. Olen oppinut näiden kahden vuoden aikana kuuntelemaan ja lukemaan kroppaani niin tarkasti, että ihmettelen, jos tällainen jäisi minulta huomaamatta. Niin paljon olen myös lukenut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tutkimuksia. Viettänyt lukemattomia tunteja tutkien internetistä, mitä sisälläni tapahtuu – tai ei tapahdu - että tunnen itseni käveleväksi tietopankiksi ihmisen lisääntymiseen ja lapsettomuuteen liittyen. Mitä kaikkea ei opetettukaan koulun biologian tunnilla!

Lapseton miettii, tai ainakin minä mietin, teenkö itse jotain, millä aiheutan tämän itselleni. Meille. Ei pitäisi, mutta teen sitä silti. En mahda sille mitään. Olenko itse aiheuttanut valinnoillani jotain peruuttamatonta vahinkoa? Nuoruuden kosteat viikonloput ja kaikki kemikaalit, joita olen iholleni päästänyt. Onko aurinkorasvakin pahasta? Olenko itse sabotoinut mahdollisuuteni olla joskus äiti? Olenko odottanut liian kauan? Olen kuitenkin jo yli kolmekymmentävuotias. 35-vuotiaana naisen hedelmällisyys alkaa laskea. Eipä sitäkään ajatellut nuorempana. Vaikka periaatteessa tiesi. Ei sitä ajatellut lapsettomuutta. Ei sellainen mahdollisuus tullut mieleenkään. Ei silloin tuntenut ketään, joka kärsisi lapsettomuudesta. Tai ei siitä ainakaan puhuttu. Lapsia vaan tupsahteli ihmisille. Sitä eli sellaisessa harhakuvitelmassa, että niitä lapsia tosiaan vaan tehtiin. Miten väärässä sitä olikaan. Ja miten vihaiseksi se nykyään tekee, kun joku ajattelee noin. Vaikka itse oli ihan samanlainen.

Olemme kuitenkin onneksi vasta hoitojen alkutaipaleella eli paljon mahdollisuuksia on vielä edessä, kiviä kääntämättä ja oljenkorsia käyttämättä. Kaverille kilauttaminenkin saattaa auttaa, ainakin henkiseen puoleen. Mutta fakta on, surullista kyllä, että viidesosa lapsettomuushoidoissa käyneistä pareista jää lopulta lapsettomiksi (Väestöliitto). Mitään syytä ei välttämättä koskaan selviä. Viidesosa on aika paljon. Liian paljon. En halua edes ajatella, että kuuluisimme tuohon 20%:iin. Sama prosentuaalinen mahdollisuus, kun tulla raskaaksi yhtä kuukautta/kiertoa kohti! Toisaalta juuri tuo epävarmuus on kuitenkin samalla myös parasta tässä kaikessa. Muutenhan ei olisi toivoa. Ja sen toivon avulla juuri jaksaa eteenpäin. Että jos vaikka seuraavassa kierrossa onnistuu. Tai seuraavassa. Ehkä ensi talvena olen raskaana.