tiistai 15. lokakuuta 2013

Kuinka kauan on kauan

Jo seuraavana päivänä sieltä haavemaailmasta tipahdettiin kuin tammenterho puusta kylmälle asfaltille. Vaaleanpunaiset lasit, joita olin viime viikon nenälläni pitänyt, putosivat ja hajosivat kovaan asfaltiin. Vuoto alkoi heti aamusta ja näin ollen uusi kierto. Uskottava se on. Raskaustesti oli jälleen kerran oikeassa. Ei raskaana niin ei raskaana. Ja järjellä ajateltuna olisihan se siinä vaiheessa jo pitänyt testissä näkyä, jos olisin raskaana ollut. Ja olisi varmaan ollut enemmän oireitakin. Ja onhan ne testit tähänkin asti toimineet, miksei siis nyt? Aina ne ovat olleet oikeassa: ei raskaana. Ei raskaana niin ei raskaana. Mieli tekee välillä kepposia ja toivoo hulluja asioita. Mahdottomia asioita. Tunteet edellä tässä aina kuitenkin mennään. Että jos kuitenkin.. Mutta tällä kertaa ei kuitenkaan. Tälläkään kertaa. Ei muuta kun häntä pystyyn (ja kohti uusia pettymyksiä?). Taas pitäisi jostain kaivaa se optimismi. Aika syvällä on.

Näyttää tosiaan siltä, että kyllä tässä taitaa olla edessä meilläkin IVF-hoidot, vaikka tietenkin toivottiin, ettei niihin asti tarvitsisi mennä. Inseminaatio vaan ei tunnu meillä toimivan, ainakaan näin kahden yrityskerran kokemuksella. Yhden viimeisen kerran vielä yritetään. Joulukuu taukoa ja tammikuussa ensimmäinen IVF. Joulua en halua pilata mahdollisella IVF:n epäonnistumisella.

Aina puhutaan, että nykylääketiede on niin kovin kehittynyttä. Myös lapsettomuus- ja hedelmöityshoidot ovat kehittyneet ja monet saavat hoitojen avulla apua lapsettomuuteen. Miksemme me? Miksei kukaan osaa sanoa, mikä minussa/meissä on vikana kun emme voi saada lasta? Mikseivät hoidot toimi meidän kohdallamme? Ja tärkein kysymys: Kuinka kauan tätä vielä jatkuu? Kuinka kauan on kauan? En tiedä kuinka kauan jaksan. Kuukausi kuukaudelta tästä tulee vain raskaampi taakka kantaa. Tuntuu että jotain kuolee sisältäni joka epäonnistumisen jälkeen. Tiedän, ettei saa eikä voi luovuttaa. Enkä halua luovuttaa. Jotenkin tähän epäonnistumiseen vaan turtuu. Pelottavaa, ettei yksi viiva testissä saa enää aikaan samanlaista tunnemyrskyä kun ennen. Se ei oikeastaan enää tunnu miltään. Kun ei mitään muuta osaa enää odottaakaan. Ei sitä osaa edes kuvitella, että siinä testissä näkyisi joskus jotain muuta kuin yksi viiva.

torstai 10. lokakuuta 2013

Aina saa toivoa

Tuijotan testitikkua. Kääntelen sitä valon alla nähdäkseni sen varmasti joka kulmasta. Yksi punainen viiva. Vasemmalla pieni valkoinen kiiltävä viivanpaikka, muttei yhtään väriä. Ei edes vaaleanpunaista. Ei toista viivaa. Testi väittää, etten ole raskaana. En halua uskoa. Tuijotan testiä uudelleen ja uudelleen. Ehkä jotain jäi huomaamatta. Ehkä se on ihan vähän edes haaleanpunainen. Mutta ei se ole. Viivanpaikka on valkoinen. En ole aiemmin huomannut sitä. Onko se aina ollut siinä? Miten minulta on voinut jäädä se huomaamatta? Olen kuullut puhuttavan viivanpaikasta. Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? En ole valmis vielä luopumaan toivosta. En niin kauan kun vuoto ei ole alkanut. Ehkä testin tulos on virheellinen. Jos vielä pari päivää odotan. Ehkä vuoto ei ala. Ehkä testi on väärässä. Ehkä hormonia ei vielä erity tarpeeksi. Ehkä sittenkin olen raskaana.

Olin päättänyt (ja sopinut lääkärin kanssa) etten mene tällä kertaa ollenkaan verikokeeseen, vaan teen kotitestin, koska koen verikokeen tulosten jännittämisen ja kuulemisen puhelimitse henkisesti todella raskaana. Varsinkin kun joudun tekemään sen työpaikalla kesken työpäivän. Kotona testaaminen ei tunnu läheskään yhtä pahalta. Harvoin enää edes itken. Ainakaan paljon. Päätin, etten tee raskaustestiä ennen kun kuukautiset ovat myöhässä ja pysyinkin yllättävän tunnollisesti suunnitelmassa. Kunnes yksi aamu minulla oli pahoinvointia. Sellaista, etten pystynyt syömään mitään. Sellaista etten pystynyt pesemään hampaitani yökkäämättä. Sellaista, mitä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Sellaista kun voisin kuvitella, että raskauspahoinvointi olisi. Sellaista, jota olen koko ajan toivonut, että minullakin olisi. Pahin olo meni ohi kahden tunnin lisäunilla, mutta lievä etova olo jatkui koko päivän ja seuraavankin eli tänään. Silloin minun oli pakko tehdä raskaustesti. Halusin heti tietää. Oireet vaikuttivat niin lupaavilta, että melkein voin jopa sanoa olleeni varma, että olen raskaana. Haluan edelleen uskoa, että olen raskaana, vaikka testi sanoo muuta. Haluan toivoa ja uskoa vielä ainakin kaksi päivää, että olen. Niin kauan kun vuoto pysyy poissa, on toivoa. Olen iloinen, etten käynyt verikokeessa. On mukavampaa elää nämä viimeiset päivät jännityksessä ja siinä illuusiossa, että kaikki voi olla vielä mahdollista. Näin on oikein hyvä olla.