Siitä huolimatta,
että viikonloppu on tällä viikolla aivan täysin väärässä
paikassa, lääkäri yllätyksekseni päätyi siihen, että toinen
inseminaatioyritys tehdään. Ja se tehdään ennen viikonloppua.
Perjantaina, vaikka saattaa olla vielä vähän liian aikaista.
Maanantaina olisi kuitenkin jo liian myöhäistä, joten olen
tyytyväinen sekä onnellinen, että saamme edes yrittää. Pistän
irroituspistoksen jo torstai-iltana. Ja perjantaina sitten yritetään
jälleen saattaa alulle uutta elämää.
Ensimmäistä
kertaa, vaikka yksityisellä klinikalla käymmekin, lääkäri kysyi
kuinka voimme. En tiedä näkyikö se päälle päin vai onko tässä
vaiheessa hoitoja ihan normaalia huolestua asiakkaan jaksamisesta,
jos hoidot eivät tuota tulosta. Tuntuu tosi hyvältä kun joku
kysyy, miten voin ja voimme. Ja nimenomaan voimme, sillä kyllä tämä
on raskasta miehellekin. Harvoin nimittäin kukaan kysyy. Luulen,
että ihmiset pelkäävät ottaa näin arkaa asiaa puheeksi, ja
odottavat että minä puhun asiasta, jos haluan puhua. Mutta ei se
ole niin. Minusta tuntuu, että ketään ei kiinnosta, miten
jaksamme, jos kukaan ei siitä kysy. Minusta tuntuu silloin, että ei
ole mitään syytä olla jaksamatta. Kaikki ilmeisesti olettavat,
että kyllä me jaksamme. Ja kyllähän me jaksamme, vielä.
Olemmehan vielä hoitojen alkuvaiheessa, niin sanotuissa kevyissä
hoidoissa. Mutta mitäs sitten, jos ne eivät tuota tulosta? Pelottaa
ajatellakin IVF-hoitoja. Olemme tottakai valmiita niitäkin
kokeilemaan, jos nämä inseminaatiot eivät tuota toivottua
lopputulosta, mutta pelottaa silti. Kun on lukenut juttuja
IVF-hoidoista ja punktioista, sitä toivoo, ettei tarvitsisi niitä
koskaan käydä läpi. Jos tämä on jo nyt henkisesti näin
raskasta, miten sitten kun raskasta on myös fyysisesti? IVF-hoidot
ovat meille se viimeinen oljenkorsi, johon tarrataan, jos mikään
muu ei toimi. Emme kuitenkaan ole kovin kaukana. Muutaman kuukauden
päästä meilläkin voi olla edessä ensimmäinen IVF. Voisi olla jo
aiemminkin, vaikka ensi kuussa, jos niin haluaisimme. Ja jos kukkaron
nyörit sen verran aukeavat. Mutta ei.. ei vielä.
Alustavan
suunnitelman mukaan lähdemme vasta ensi vuoden alusta IVF-hoitoihin,
jos siihen mennessä en ole tullut raskaaksi. Lääkäri on
huolissaan siitä, miten kroppani mahtaa reagoida niihin lääkkeisiin
(reagoin aika pieniinkin määriin herkästi). Ei huvittaisi kokea
tuota hyperstimulaatiota.. No aika näyttää. Eihän kaikki saa
ensimmäisestä inseminaatiosta alulle lasta. Jotkut ovat saaneet
toisesta tai kolmannesta. Ehkä mekin. Sitä minä hiljaa toivon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti