Rakastan mustikoiden poimimista ja
sienestämistä. Metsässsä käveleminen on minulle eräänlaista
terapiaa. Siellä on niin ihanan hiljaista, kaunista ja vihreää.
Ilma on raikasta hengittää ja siellä tuoksuu.. metsä. Siellä
mieli lepää ja voin unohtaa hetkeksi tämän kaiken. Ja unohdankin.
Marjastus- ja sienestysinnostukseni ansiosta pakkasemme tursuaa
sinisiä supermarjoja ja sienimetsän antimia, joilla jaksaa pitkän
pimeän talven yli. Ei ole mitään parempaa kuin
suppilovahverorisotto itse kerätyistä sienistä. Tai no ehkä itse
poimituista mustikoista leivottu mustikkapiirakka.
Jos saamme lapsia, aion opettaa heidät
pienestä pitäen marjastamaan, kuten omat vanhempanikin tekivät.
Olin ensimmäistä kertaa mustikkametsällä alle puolen vuoden
ikäisenä. Tosin vetelin sikeitä vaununkopassa vaarini vahtiessa
vieressä, ettei lähellä näy käärmeitä. Vaikka en tuota
tilannetta itse muistakaan, ajattelen sitä suurella lämmöllä.
Kuinka hellyyttävää! Onneksi siitä on valokuva muistona.
Myöhemmin sain oman pienen korin, johon keräsin itse mustikoita.
Taisi suuhun kyllä mennä suurin osa, eikä koriin. Mutta siitä se
lähti. Monet sanovat, että nauttisit nyt elämästä ja tekisit
sellaisia asioita, joita ei voi tehdä sitten kun on lapsia. Minä
kuitenkin kaipaan hämyisten baari-iltojen ja festareiden sijasta
juuri tuollaisia koko perheen mustikkareissuja ja ihan tavallista
lapsiperheen arkea. Haluaisin olla jollekin lapselle yhtä hyvä äiti
kuin oma äitini on ollut minulle. Haluaisin antaa jollekin lapselle
yhtä onnellisen lapsuuden kuin minulla on ollut. Miten siitä tulikaan
niin vaikeaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti