Lapsettoman mieli

Monet onnekkaat eivät tiedä, miltä tuntuu olla lapseton. Kuinka sitä voisikaan ymmärtää jotain sellaista, mitä ei ole itse kokenut. Niin monelle ystävälle olen yrittänyt selittää, millaista se on ja miksi olen sellainen kun olen. Miksi olen joskus allapäin, ja miksi ei aina huvita. Olen yrittänyt selittää, millaista on, kun lapsettomuus rajoittaa normaalia elämää ja vaikuttaa oikeastaan kaikkeen, mitä teen. Halusin tai en. Kukaan ei tunnu ymmärtävän. Ei oikeasti.

En minä voi ovulaatioviikonloppuna juoda lasitolkulla viiniä ja juhlia festareilla, kuten ennen. Pelkään yhdenkin lasin tekevän hallaa. Hoidot ovat kalliita, joten miksi haluaisin tieten tahtoen sabotoida niitä? Olen varmasti myös hölmö, ellen jopa tyhmä, kun en suostu ottamaan särkylääkettä koko päivän vaivanneeseen päänsärkyyn, ellei ole ihan pakko. En voi enää noin vain varata lomamatkaa puolen vuoden päähän. Hyvä kun kuukauden päähän. En voi noin vain lähteä toiselle puolelle Suomea sukutapaamiseen, jos ovulaatio osuu juuri samalle ajankohdalle. En minä voi suunnitella asioita vuoden päähän. Joskus minulla tulee päänsärkyä tai muita sivuoireita hormoneista. Joskus olen hormonien vuoksi todella itkuinen ja herkkä, eikä minulle kannata silloin kertoa, kuinka joku kaverin kaveri on tullut taas raskaaksi, vaikka ei edes yrittänyt. Sellaisina hetkinä jopa naistenlehtien kuvat onnellisista perheistä tai vauvantarvikemainokset saavat kyyneleet silmiini.

Luen joka purnukan tuoteselosteesta sisältääkö se haitallisia kemikaaleja, ja jos sisältää, jätän sen hyllyyn. Suosin luomua, vältän muoveja, kassakuitteja, makeutusaineita, eineksiä sekä lisä-, ja säilöntä- ja torjunta-aineita. Siis ylireagoin, liioittelen ja ajattelen liikaa. Minun ei pitäisi ajatella koko asiaa, vaan elää normaalia elämää aivan kuin lapsettomuutta ei olisikaan. Minun pitäisi nauttia elämästä ja tehdä asioita, joita ei voi tehdä sitten kun on lapsia. Minun pitäisi lopettaa stressaaminen ja jopa yrittäminen. Kyllä silloin tärppää. Ihmiset eivät tosiaan ymmärrä.

Olen joutunut käsittelemään viime aikoina niin paljon erilaisia tunteita, etten edes tiedä mitä oikeastaan tällä hetkellä enää tunnen. Ehkä kaikkea yhtä aikaa. Surua, pettymystä, epätoivoa, masennusta, katkeruutta, kateutta, pelkoa ja ahdistusta. Mutta onneksi myös toivoa. Toivo, ja se että sitä vielä on, onkin kai ainoa positiivinen asia tässä tilanteessa. Toivon avulla jaksaa nämä hoidot ja pettymykset. Tai no välillä jaksaa, välillä ei. Pahimpina päivinä haluan vain lukkiutua kotiin neljän seinän sisälle, mielellään yksin, ja pysyä siellä. En halua, että kukaan näkee minua tällaisena. Tuntuu, että olen tämän asian kanssa niin yksin.