perjantai 22. marraskuuta 2013

Vain me kaksi

Kunpa voisin sanoa, että olen vihdoinkin raskaana. Kunpa voisin sanoa, että odottaminen kannatti. Kunpa joku päivä tietäisin, etten kärsinyt turhaan. Kunpa joku päivä tämä pitkä odotus loppuisi. Vielä ei ole se päivä. Kolmaskaan inseminaatio ei tuottanut meidän kohdallamme tulosta, ikävä kyllä. Olo on surullinen, turhautunut ja pettynyt. Vieläkään ei ollut meidän vuoro.

Samoihin aikoihin kun sain tietää, ettei taaskaan tärpännyt, ystäväni kertoi odottavansa toista lastaan. Purskahdin itkuun. Itkimme yhdessä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Hänkin oli toivonut, että tulen raskaaksi ennen häntä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olisipa ollut mukavaa odottaa samaan aikaan. Kateudesta vihreänä katson siis jälleen vierestä, kun toisten maha kasvaa ja sen sisällä uusi elämä. Heidän lapsi. Heidän onni. En kestä katsoa. En kestä kuulla. Sattuu liikaa.

Voiko ihminen mennä rikki sisältä? Kyllä voi. Minä olen rikki, eikä tätä tyhjyyttä korjata millään muulla kun sillä mitä maailman eniten toivon. Omaa lasta. Kuinka saavuttamattomalta koko unelma perheestä tällä hetkellä taas tuntuukaan. Mitä enemmän sitä kohti kurkotan, sitä kauemmas se karkaa. En tiedä mitä tehdä. En tiedä kuinka kauan jaksan. Me olemme edelleen vain me kaksi.

Koska tähänkään kiertoon ei kannata lääkärin mukaan kuulemma laskea kauhean suuria odotuksia ultraääniseurannan perusteella, suuntaamme ajatuksemme tammikuiseen IVF-hoitoon. Tässä äskettäin eräs ilta ajellessamme kotiinpäin juttelimme näistä hoidoista ja mietimme, yrittäisimmekö vielä kerran inseminaatiota vai menisimmekö suoraan IVF-hoitoihin. Sillä samalla sekunnilla eteemme liikennevaloihin ajoi auto, jonka rekisterinumero oli IVF-... Sattumaa vai ei, ehkä siinä oli vastaus.

3 kommenttia:

  1. Voi, voimia!

    Mulla oli hieman saman tapainen kokemus tänä viikonloppuna, sain kuulla läheisen ystävän kolmannesta lapsesta. Omalla kohdallani totesin aluksi, ettei nää ystävien lisälapset tunnu oikein miltään. Ystävä oli joka tapauksessa siirtynyt äitiyden ja perhe-elämän maailmaan jo monta vuotta sitten.

    Silti yöllä juuri ennen nukahtamista huomasin, että lapsettomuuteen liittyvä suru oli tavallista enemmän pinnassa. Lapsettomuushistorian kokonaisskaalassa olo ei ollut superhirveä, mutta uutinen oli silti selkeästi herättänyt jotain eloon. (Olen ollut viime kuukaudet tosi turta, tuntematta lähes mitään.)

    Puuh. Voi kun tää joskus loppuis.

    VastaaPoista
  2. Välillä mustakin tuntuu, että sitä jotenkin turtuu tähän kaikkeen. Välillä ei tunnu oikeastaan miltään ja välillä sitten taas on ihan poissa tolaltaan. Tunteet vaihtelee laidasta laitaan. Ehkä osasyy on noissa hormoneissakin. :)

    Onhan se, että joku toinen saa lapsen, aina kipeä muistutus siitä mitä itsellä ei ole. Yhdyn noihin sinun sanoihin: Voi kun tää joskus loppuis.

    VastaaPoista
  3. Yli 13 vuoden avioliiton aikana en voinut synnyttää, minulla on keskenmeno, vaikka tulisin raskaaksi, kaikki lääkärit eivät voineet auttaa minua, kunnes siskoni ohjasi minut tohtori DAWNin luo, joka auttoi minua ja tulin raskaaksi ja nyt minä sinulla on kaunis tyttövauva,
    Hän auttaa myös monia ystäviäni, jotka ohjasin hänelle, tohtori DAWN on siunaus jokaiselle, joka ottaa häneen yhteyttä,
    *Jos haluat tulla raskaaksi.
    *Jos haluat lopettaa keskenmenon. *raharituaali ilman ihmisuhreja.
    *Jos haluat saada takaisin rakastajasi.
    *Jos haluat miehesi/vaimosi takaisin.
    *Jos haluat saada takaisin varastetun omaisuutesi tai rahasi.
    *Jos haluat hoitaa minkä tahansa sairauden,
    Ota häneen yhteyttä WhatsAppissa: +2349046229159

    VastaaPoista