Olen pitkästä
aikaa selaillut taas teidän muidenkin blogeja. Jotkut teistä ovat
ehtineet tällä välin raskautumaan. Aina välillä niin käy. Se
on hassu tunne kun toisaalta sydän muljahtaa onnesta teidän
onnekkaiden puolesta, mutta toisaalta tuntuu siltä kun jättäisitte
uppoavan laivan ja meidät muut tänne oman onnemme nojaan. Ihan
tuosta noin vaan. Se kun tapahtuu yleensä lopulta kuitenkin yhtäkkiä
ja yllättäen. Ensin olette lapsettomia, sitten ette enää. Kaksi
viivaa raskaustestissä tai positiivinen tulos verikokeesta ja se on
siinä. Taas yksi, joka on onnistunut. Taas yksi, jonka voi siirtää
“onnistujat”-kansioon. Tässä parin vuoden ajan kun olen tätä
blogia kirjoittanut, olen saanut tottua siihen, että monet
kohtalotoverit tulevat raskaaksi ja häviävät yksi toisensa jälkeen näistä ympyröistä.
Eivät varmasti unohda kaikkea mitä ovat kokeneet, mutta heidän
elämässään avautuu uusi lehti. Heidän elämänsä ei pyöri enää
lapsettomuuden ympärillä - ja tietysti hyvä niin. Tulee uusia ihmisiä, uusia lapsettomia.
Menee jonkin aikaa, ja hekin häipyvät yksi kerrallaan pehmoiseen
vaippamaahan. Vain muutama kohtalotoveri kulkee vielä vierellä.
Lisään “muita vauvasta haaveilevia”-kansioon muutaman uuden
blogin, jottei täällä olisi niin yksinäistä.
On oikeasti taito
osata iloita toisten puolesta, ja se on välillä vaikeaa tässä tilanteessa. Kyllä te tiedätte. Toisten onnistuessa tuntee toisaalta suurta
huojennusta ja iloa, mutta samaan aikaan sitä ei voi olla
ajattelematta, miksei onni ole osunut vieläkään omalle kohdalle ja
mahtaako osua koskaan. Tunnen siis.. kateutta? Sitäkö se on? Mutta kenellekään lapsettomuutta kokeneelle
ei vain voi olla kateellinen. Ei vaan voi. Olemme kaikki kokeneet niin kovia, että
kaikki ansaitsemme onnen yhtä lailla. Toisten onnistuminen on
lopulta kuitenkin vain toivonpilkahdus omaankin tilanteeseen, jos
siihen vain osaa niin suhtautua. Kaikki voi muuttua niin nopeasti, sehän
tässä jännää onkin. Ikinä ei tiedä, mikä odottaa kulman
takana. Tai seuraavan. Tai sitä seuraavan. Meitä hukkuvia jää tänne laivaan koko ajan yhä vähemmän,
osa pääsee vielä hyppäämään viime hetkellä kyydistä. Ehkä
minäkin. Ehkä sinäkin.
Täällä matkaa taivaltaa yksi kohtalotoverisi. En halua enää kirjoittaa blogia toistaiseksi, mutta luen kyllä kaikkien kuulumisia. Puet ajatukseni sanoiksi. Katselen kun muut onnistuvat ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmas siirryn kohti lopullista lapsettomuutta. Ajan saatossa tapahtuu hyväksyntää, mutta silti tulee niitä hetkiä kun en halua nähdä lapsellisia ystäviäni, äitienpäivänä en avaa facebookia lainkaan, usein muutenkin klikkailen sitä nappia, jolla voi piilottaa jonkun päivityksen. Muttei se päde täysin että poissa silmistä poissa mielestä. Vaikeina hetkinä on vain kestettävä suru ja tuska. En edes koe lohtua varsinaisesti siitä että minulla on tässä maailmassa kohtalotovereita, koska tämä on niin kurja kohtalo, että ryhdyn väistämättäkin suremaan muidenkin lapsettomuutta, koska tiedän mitä se on... Mutta matka jatkuu. Ehkä silti vielä joskus. Annetaan toivon kuitenkin elää. Voimia <3
VastaaPoistaYmmärrän hyvin, että blogin kirjoittaminen on jäänyt. Minut blogin kirjoittaminen saa välillä oikein vellomaan pahassa olossa ja välillä tuntuu, että on parempi ilman sitä. On kuitenkin huojentavaa huomata, että samassa tilanteessa on niin paljon muitakin, joilta saa tukea ja joiden kanssa jakaa kokemuksia ja vinkkejä, ja ehkä siksi jatkankin kirjoittamista. Minä en ole ottanut toisten taakkaa omakseni, vaikka toki tunnen syvää myötätuntoa kohtalotovereita kohtaan. Koska - kuten sanoit - tiedän mitä se on. Tsemppausviestit ja kommentit, jotka tulevat toisilta lapsettomilta, lohduttavat eniten. Muiden äänessä on vain sääliä.
PoistaKoitetaan jaksaa vielä! Ehkä tätä matkaa ei ole enää kovin paljon jäljellä?
<3
Samoissa aatoksissa mennään. Koen jonkinasteista häpeääkin siitä etten voi sinänsä iloita muiden onnesta iloita...mutta kuten sanoit, me ollaan täällä uppoavassa laivassa oottamassa jotain pelastusta, jota ei enää tunnu riittävän kaikille :/
VastaaPoistaVoimia <3
Sama, häpeän myös sitä kateuden tunnetta. Toisaalta sitä iloitsee toisten puolesta, mutta sitten on se toinen puoli..
PoistaKoitetaan jaksaa <3
..liikutuin, kun luin tämän tekstin. Täällä uppoavassa laivassa on teidän muiden kanssa ihan pikkuisen turvallisempi olo, kuin jos lähtisi uimaan ja vain toivoisi, että maata tulee vielä vastaan. On pelottavaa hypätä veteen ja miettiä, jaksaako uida uuteen minään. Minään, jolle lapsettomuus on tosiaankin vain yksi raskas kokemus muiden joukossa. Ja elämästä löytyisi se jokin muu täydellisen onnentuova juttu. Mä toivon, että kun meitä kohta alkaa olla täällä uppoavassa laivassa sen verran paljon, että mitä jos otettaisiin laudankappaleet ja yritettäisiin lykkiä paatti matalammille vesille. (niin, varmaan se tulee se tuuli ja puskee takaisin syviin vesiin), vaan ehkä se on yrittämisen arvoista? Ehkä me vielä päästään kuivalle maalle kaikki. Ollaan varmaan maailmanväsyneimpiä sitten, mutta olisihan sekin jotain surua parempaa.
VastaaPoistaEhkä me vielä päästään kuivalle maalle. Ehkä kaikki vielä muuttuu hyväksi. Siihen täytyy vaan uskoa niin kovasti kun pystyy. Kaikkemme ollaan tehty jo nyt, tai ainakin se mihin voimat riittävät.
PoistaMuista, me ollaan kuitenkin aika vahvoja kun ollaan näinkin kauan jo sinnitelty. Monihan ei ole lähtenyt hoitoihin/tutkimuksiin ollenkaan tai on luovuttanut jo hoitojen alkuvaiheessa. Toisin sanoen ei ole noussut tähän laivaan ollenkaan. Yrittämisen puutteesta ei voi syyttää täällä ketään.
Tekstisi osui ja upposi minuunkin täysin. Olen tässä juuri muutaman viikon sisällä saanut kuulla kaksi raskausuutista muihin ihmisiin liittyen. Niissä tilanteissa olen pystynyt olemaan ihan normaalisti ja onnitellutkin raskauksista. Sitten jälkeen päin on iskenyt se ahdistus, turhautuminen ja kateus.... Jotenkin se vaan tuntuu niin pahalta välillä. Yleensä siinä menee yksi päivä niissä tunnelmissa, mutta sitten seuraavana päivänä ne kököt tunteet on jo hälvenneet.
VastaaPoistaOlen joskus miettinyt, että onko lapsettomuus sitten se minun elämän trauma, jota kannan elämäni läpi... Sen lisäksi on kyllä ollut muitakin, että tuntuisi aika rankalta paketilta... Mutta noh, elämä menee niin kuin menee... Toisaalta olen miettinyt, että olenko ihmisenä sellainen, joka ei selviäisi lapsen hoitamisesta ja siitä kaikesta, ja sen takia sitten sitä asiaa ei minulle annetakaan... En tiedä, mutta fiilikset on tosi aaltoilevat välillä. Olen siis ihan työssäkäyvä ja terve ihminen, että sillai sairas en ole, mutta väsyn kyllä helposti, joten sen suhteen olen tuota selviämistä miettinyt... Mutta rankkaa on myös kokea sitä lapsettomuuden kipua. Mutta toivon, että uusi raskaus voisi minussa vielä alkaa ja että se voisi kestää 9 kuukautta lopputuloksena pieni nöpönenä... (Parhaillaan vielä toivun kokemastani keskenmenosta.) Tsemppiä ja jaksamista siis meille kaikille!
Tuttu tunne. Miten sitä voikaan tuntea samaan aikaan kaikkia noita tunteita! Onneksi näihin raskausuutisiin on jollain lailla jo turtunut, eivätkä ne enää tunnu niin pahalta kun ennen. Tai tuntuu pahalta, mutta omia tunteita osaa hallita jotenkin paremmin.
PoistaElämä ei tosiaan ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Uskon kuitenkin siihen, että kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitettu. Jos joskus saamme syliimme lapsen, on se juuri se lapsi, jonka oli tarkoitus syntyä meille. Tosin jos emme saa koskaan lasta, on sen tarkoitusta sitten jo vaikeampaa ymmärtää.
Sitäkin on vaikea ymmärtää, miksi toiset joutuvat kantamaan raskaamman taakan kun taas toiset. Tai kaikillahan on jotain vastoinkäymisiä, ja aina ne omat huolet tuntuvat suurimmilta sillä hetkellä. Joskus täytyy muistuttaa itseään siitä, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin. Ja joillakin niin on. Lapsettomuus yksinään ei kuitenkaan ole elämän traumoista pahin moneen muuhun verrattuna. Toki jos yhden kohdalle sattuu useampi trauma, onkin tilanne jo toinen.. tuon keskenmenonkin lasken jo tähän kategoriaan. Ei voi sanoa muuta kun voimia - ja olen niin pahoillani! <3
Niinhän sitä sanotaan, että ihmiselle annetaan sen verran mitä jaksaa kantaa. Ja itsekin olen kääntänyt tämän niin, että mietin samoja ajatuksia kun sinä. Että jospa minusta ei ole kenenkään äidiksi. En kuitenkaan ihan täysin usko tuohon. Äläkä sinäkään usko. Monethan hylkäävät lapsiaan kun heistä ei ole äideiksi. Meistä todellakin on. Meistä tulisi vieläpä hyviä äitejä!
Kiitos Ounatuuli kauniista sanoistasi! (Tässä arjen hössäyksissä unohtui kommentoida.) Juu, olen samaa mieltä siitä, että on hyvä arvostaa myös sitä, miten asiat ovat, koska voisivat olla vielä huonomminkin. Esimerkiksi voisi olla tilanne, että ei olisi ollenkaan toivoakaan saada biologista lasta. Koen, että minulla on kuitenkin vielä toivoa, vaikka biologinen kello kilkattaa ja kilpirauhasen vajaatoimintakin luo oman haasteensa. Kuitenkaan muita ongelmia/syitä ei ole löydetty lapsettomuuteemme.
PoistaKiitos, että loit uskoa siihen, että minusta voi olla vielä jonkun äidiksi. Näinhän se on, että kyllä minusta ja sinusta voi tulla jonkun lapsen äiti. Ja kyllä me ollaan siinä hyviä! Jokainen äiti on paras äiti lapselleen. Ja ehkä nämä kokemamme kiemurat on kasvattanut meistä kärsivällisempiä äitejä... Näin ainakin yritän uskoa.
Kiitos kauniista sanoista ja tsempistä!
Kyllä, kateus käy usein kylässä. Ja katkeruus, etenkin silloin kun puhutaan "lasten tekemisestä" ja kaikki käy kuin nappia painamalla.
VastaaPoistaSe, että pitkään lapseton sitten onnistuu, luo minulle onneksi vain lohduttavan tunteen: se on siis mahdollista, vuosien yrittämisen jälkeenkin! Ihan hirmuisesti voimia Ounatuuli ja muut kohtalotoverit, hyppäsin aika vastikään tähän paattiin mukaan (2v yritystä takana) mutta teidän tarinat ja tuntemukset helpottavat omaa oloa hurjasti.
Varsinkin silloin. Se on pahinta. Jokaiselle lasta pitkään toivoneelle tottakai toivoo lasta, ja se tuo aina toivoa omaankin tilanteeseen kun joku onnistuu, juuri kuten sanoit. Tällaista tunteiden ristiaallokossa soutamistahan tämä lapsettomuus on.
PoistaTervetuloa vaan matkaan! Toivotaan siitä mahdollisimman lyhyttä!