Unia ja ennusmerkkejä

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta. Syksy ja talvi ovat olleet pitkiä ja raskaita. On tuntunut siltä, ettei ole mitään sanottavaa. On vain ollut tämä lapsettomuus ja pimeys. Nyt vihdoin kun aurinkokin on alkanut pilkahtelemaan pilvien lomasta ja hoidot jatkuvat pian, heräilen pikkuhiljaa tästä talviunesta ja yritän taas aktivoitua ja jatkaa tämän minulle niin tärkeäksi muodostuneen blogin päivittämistä. Täällä siis ollaan, hengissä, mutta väsyneenä. Ja ihan yhtä surullisena ja epätoivoisena kun ennenkin. Toivottavasti te lukijat ette ole kaikonneet minnekään kovin kauas, ja toivottavasti edes joku teistä on saanut talven aikana hyviä uutisia. Minä en ole niitä vieläkään saanut.

Mutta jotain hyvää sentään: siskon lapsi on tullut maailmaan. Minusta on tullut täti. Vauva on ihana, ja tuntuu nyt jo niin rakkaalta, vaikkei oma olekaan. Olen tosi onnellinen tästä uudesta tulokkaasta, mutta toki lapsen syntymä on tuonut pintaan myös kaikki omat surut ja tunteet, jotka olin jo hetkeksi ehtinyt työntää piiloon ja pois näkyvistä. Lakaissut maton alle, ettei niitä tarvitsi ajatella. Ettei olisi niin paha olla. Nyt asiaa on joutunut jälleen väkisinkin työstämään mielessä ja asennoitumaan niin, että elämä vain on epäreilua, enkä sille mitään mahda. Kai se on ihan luonnollista tässä tilanteessa tuntea negatiivisiakin tunteita kuten kateutta ja siitä on turha tuntea syyllisyyttä. Enhän minä sitä näytä, mutta syvälle sisimpään sattuu. Se on vaan niin väärin, ettei minulla ole vieläkään tuollaista pientä tuhisijaa rinnalla. Vielä neljän pitkän vuoden jälkeenkään. Mitenkähän olen jaksanut sinnitellä näinkin kauan? Jostain sitä saa aina voimia. Ehkä teiltä, kohtalotovereilta?

Ensi kuussa olisi tarkoitus jatkaa hoitoja. DHEA-kuurilla on oltu jo kolmatta kuukautta. En tiedä johtuiko jostain muusta vai DHEA:sta, mutta yksi kierto jäi kokonaan välistä, ja nyt näyttäisi siltä, että tämäkin kierto venyy, sillä ovulaatiota ei ole vieläkään näkynyt, vaikka on jo kp25. Jotenkin tuntuu niin turhalta luomusti enää yrittääkään, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule. Ainoa toivomme tuntuu olevan IVF, niin se vaan on. Ja nyt viikon kuluttua vihdoin on kauan odotettu IVF:n suunnittelukäynti omalla lääkärillämme. Saa nähdä, mitä hän on mieltä näistä pidentyneistä ja väliin jääneistä kierroista. Mahdammekohan jatkaa hoitoja lyhyellä kaavalla vai kokeilemmeko pitkää kaavaa.

Muistatteko muuten kun kirjoitin, että näin unta vaaleanpunaisesta vauvantossusta? Viime viikolla tapahtui jotain kummallista. Vieraillessani synnytyssairaalassa näin sairaalan kukkakaupan ikkunassa aivan samanlaisen tossun! Vaaleanpunainen, posliininen vauvantossu. En muista, että olisin koskaan nähnyt sellaista, enkä tiedä, miksi siitä uneksin, mutta siinä se nyt oli. Ja vielä synnytyssairaalassa. Ehkä se oli merkki. Ehkä se oli merkki, että ihan pian on meidänkin vuoro. Miehen veli näki unta jokin aika sitten pitelevänsä sylissä pientä vauvaa, jolle sanoi: “Kyllä sua on kuule odotettu.” Myös miehen äiti on nähnyt unia. Hänen unessaan saimme kaksoset. Ehkä nämä kaikki ovat merkkejä. Sanoin miehelle sairaalasta pois lähtiessämme, että toivottavasti seuraavan kerran kun näistä ovista kävellään, ollaan itse menossa synnyttämään. Kunpa vaan se olisikin niin. Kunpa tänä vuonna olisi meidän vuoro.