sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Vaaleanpunainen vauvantossu

Unta. Kaksi viivaa raskaustestissä. Vain unta. Miehen veljen uni kauan odotetusta tuntemattomasta lapsesta. Unta sekin. Ehkä joku toinen sai ilouutisen raskaudestaan. Emme me. Ei tänä jouluna. Ei tänä vuonna. Toivoin joululahjaksi jälleen vain sitä yhtä asiaa. Sain materiaa, mutta en sitä, mitä kaikkein eniten maailmassa toivon. Sitä, jonka vuoksi antaisin pois kaikki muut lahjat – ja paljon muutakin. Positiivista raskaustestiä – ja lasta. Ehkä ensi vuosi on parempi. Ehkä ensi vuonna.

Kolme kertaa olen kuullut itseni sanovan nämä sanat. Uskotellut itselleni, että ehkä ensi vuonna. Ensi vuoden on pakko olla parempi. Jälleen on kuitenkin kulunut vuosi. Itse asiassa kohta neljä. Ja joka vuosi on vain toinen toistaan masentavampi. Toivo omasta lapsesta hiipuu vuosi vuodelta pienemmäksi. Ystävien ja sukulaisten lapset kasvavat ja muistuttavat meitä samalla siitä, että meillä ei ole lasta vieläkään. Ei tänäkään vuonna. Siskon lapsi syntyy pian. On kulunut jo seitsemän kuukautta siitä kun kuulin uutisen raskaudesta. Vatsa on jo valtava. Kateus ei hellitä. Se on vaan niin väärin. Koska on meidän vuoromme? Tuleeko sitä koskaan? Miten jaksan jatkaa eteenpäin ja yrittää vain pettyäkseni jälleen kerran? Miten jaksan uskoa siihen, että meillekin jonain päivänä oma lapsi suodaan? Löysin itseni taas itkemästä kylpyhuoneen lattialta vierelläni raskaustesti, jossa yksi yksinäinen punainen viiva. Tunnen itseni niin typeräksi kun edes kuvittelin muuta. Tuijotan sitä samaa viivaa, jonka olen nähnyt jo kymmeniä kertoja. Sitä samaa säälittävää viivaa, joka on ja pysyy merkkinä siitä, että vieläkään ei ole meidän aika. Se viiva muistuttaa minua aina siitä, miten ei kannata odottaa ja toivoa liikoja. Toiveet eivät aina toteudu.

Olen syönyt DHEA:ta kohta jo kuukauden. Vaikutuksia ei luvattukaan vielä näin nopeasti, mutta ei sivuvaikutuksistakaan varoitettu, joten ne tulivat täysin puun takaa. Kierto on mennyt aivan sekaisin. Normaalisti 32-34 päivää kestävä kierto on nyt kestänyt jo 41 päivää, eikä loppua näy. Ovulaatiosta ei ole ollut mitään merkkejä, liekö tapahtunutkaan. Ovulaatiotestit ovat näyttäneet järjestäen negatiivista, samoin raskaustestit. Raskauttakin tottakai epäilin/toivoin, kun kuukautiset jättivät saapumatta totuttuun aikaan. Turhaan. Testissä näkyy kerta toisensa jälkeen vain yksi viiva ja digitaalisessa testissä vilkkuvat sanat “ei raskaana.” Tänään löysin netistä todisteen epäilyilleni: DHEA saattaa aiheuttaa epäsäännöllisiä kuukautisia. DHEA on aiheuttanut minulle myös järjetöntä väsymystä, päänsärkyjä, pahoinvointia, hiustenlähtöä ja ihokin on mennyt todella huonoon kuntoon. Ja tämä kaikki siis vain 3 x 25 mg annostuksella, joka on ymmärtääkseni kuitenkin suhteellisen kohtuullinen. DHEA siis vaikuttaa, mutta ei vielä ainakaan toivotulla tavalla. Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia? Ovatko nämä sivuoireet kärsimisen arvoisia vai onkohan tästä koko hormonista loppujen lopuksi enemmän haittaa kun hyötyä?

10 kommenttia:

  1. Teidän tarina koskettaa syvältä. Itse olen vasta lapsettomuuspolun alussa, vuosi ilman ehkäisyä ja lääkäriaika jatkotutkimuksiin varattuna helmikuulle. Pelkään, ettei meidän(kään) tarina saa onnellista loppua. Toi teksti "Never let the things you WANT make you forget the things you HAVE." kolahti ja kovaa. Välillä on vaikea arvostaa maailman ihaninta miestä, ystäviä ja kotia sekä vakinaisia virkoja kun ei voi saada sitä, mitä on jo kauan toivonut. Toivon koko sydämeni pohjasta teille lapsionnea tulevaisuuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun luit ja kommentoit. Ja tervetuloa tähän kerhoon, johon kukaan ei haluaisi kuulua. Onneksi olette menossa hoitoihin, ehkä siellä hyvinkin selviää kaikelle syy ja sille voidaan tehdä jotain! Kannattaa pysyä positiivisena, useimmat kuitenkin saavat avun hoidoista! Yritän itsekin vielä jaksaa uskoa, että mekin kuulumme heihin..

      Sitä pitäisi muistaa olla kiitollinen kaikesta mitä on. Tarkemmin kun miettii, niin asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Välillä se unohtuu, ja välillä on muuten vaan vaikea arvostaa asioita, joita jo on saanut/saavuttanut, kun sitä lasta vaan haluaa niin kovasti, ettei mitään voi verrata siihen.

      Onnea teillekin kovasti tälle polulle!

      Poista
  2. Samat mietteet, samat tunteet. Pian kolme vuotta takana meillä, ja juuri pohdin samaa - miksi aina annan toivon kasvaa. Ikinä en ole nähnyt kahta viivaa raskaustestissä. Viimeksi tuijotin sitä yksinäistä eilen. Mutta tosiaan, ehkä ensi vuonna haikara löytää meillekin? <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuikku, ehkäpä tämä vuosi on tosiaan parempi? Sen on pakko olla! <3

      Poista
  3. Voi Ounatuuli! Lähetän lujan virtuaalihalauksen sinulle!
    Tunnistan niin kovin hyvin kaikki nuo tunteesi. Tuo katkeruus ja kateus, en tienny voivani tuntea niitä niin kuin nyt ne tunnen. Hirvittäviä tunteita, joita ei vain pääse pakoon. Ja se toivo. Toivo joka koko ajan muistuttaa olemassaolostaan. Toivo, joka pilkahtaa saman tien kun uusi kierto on myöhässä tai "tuntuu erilaiselta". Toivo, jota on aina.
    Kommentoin kirjoituksiasi viime keväänä, ja kerroinkin kuinka paras ystäväni raskautui luonnollisesti samaan aikaan kun meidän ensimmäisen IVF:n tuoresiirto paljastui negaksi. Nyt tuo vauva on jo lähes 2kk ikäinen ja olen hänet kerran tavannut. Ystävyytemme ystäväni kanssa tuskin koskaan palaa ennalleen, on vain niin vaikeaa päästää irti siitä sydäntä polttavasta katkeruudesta ja kateudesta ja olla täysin onnellinen toisen puolesta. Eihän tämä tilanteemme ystäväni vika missään nimessä ole, enkä häntä missään nimessä syytäkään, mutta en myöskään voi seurata sivusta hänen onneaan pienokaisensa kanssa, en vain kykene siihen. Miksi he, mutta emme me ? Missä viipyy meidän onnemme ? Miksei ole jo meidän aikamme ? Nämä samat kysymykset vilisevät päässä päivästä toiseen ja kuukaudesta seuraavaan odottaen edelleen vastauksia.

    Mutta se toivo, niin kaun kuin sitä on, on vain uskottava. Toivon sekä sinulle, itselleni että muille meille rutkasti parempaa ensi vuotta, ja muistutan sinua siitä ettet ole yksin <3 Tämä tie on aivan liian raskas yksin kuljettavaksi.



    Halauksin,

    Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Tiina! Ja anteeksi, että vastauksessani kesti. Miten ne aina sattuukin samaan aikaan nuo vauvauutiset: silloin kun meillä alkaa kuukautiset tai kun on saatu tieto epäonnistuneesta hoidosta! Ihan kuin ei olisi jo muutenkin silloin paha olla!

      Eihän noita kateuden tunteita kukaan haluaisi tuntea, mutta minkäs teet. Kyllä meillä on niihin oikeus, ainakin hiljaa sisällämme. Ymmärrän hyvin, että suhde ystävään tuollaisessa tilanteessa vähän muuttuu, eikä sille kai mitään oikein mahda. Oman kokemuksen mukaan se vähän helpottaa kun vauva vähän siitä kasvaa. Varmasti tuntuu siltä, ettei teillä ole enää mitään yhteistä, eikä hän voi mitenkään ymmärtää sinua. Ja onhan se raastavaa katsella vierestä toisen onnea siinä tilanteessa, missä niin kovasti itse haluaisi olla. Pahimpina päivinä tuntuu varmasti pahalta, tiedän sen itsekin, mutta ei kannata hukata hyvää ystävyyttä silti tuon takia. Itsekin olen pakottanut itseni kaikista tunteistani huolimatta olemaan siskon vauvan kanssa, ja se on toiminut! Pikkuhiljaa huomaan, etten tunne enää niin voimakkaasti niitä negatiivisia tunteita, kun vauva tulee tutummaksi. Olen yrittänyt ottaa sen niin, että tämä on hyvää harjoitusta ja mahdollisuus oppia itsestään uusia puolia. Itse en ainakaan ole koskaan aiemmin saanut mahdollisuutta olla näin pienen vauvan kanssa tekemisissä, pidellä häntä jne. Jos en saa koskaan omaa lasta, tässä voi mennä ainoa mahdollisuuteni kokea mitään sinne päinkään. Nähdä läheltä kuinka pieni ihminen kasvaa ja kehittyy. Ja tulla hänelle läheiseksi aikuiseksi.

      Muista tosiaan, että toivoa on aina, eikä siitä vaan voi tai saa luopua. Koskaan. Uskon, että me molemmat vielä onnistutaan, tavalla tai toisella! <3

      Poista
  4. Hei,

    Tuttu tunne! Täällä kirjoittelee lähes 40v. nainen. 2 vuotta raskautta yritetty ja äskettäin vasta hoidot aloitettu. Tutut tuntemukset jyllää myös täällä, joka puolella kävelee vastaan raskaana olevia naisia tai vaunuja onnellisesti työnteleviä pariskuntia. Tuska on sanoin kuvailemattoman suuri, sillä minulla ei ole edes mies tukena.

    Toivon ihmettä tapahtuvaksi, mutta tiedän ettei sitä tule. Ainoa mitä tässä elämässä haluan, on lapsi, pieni vauva, enkä sitä saa. Suru pusertaa rintaa ja itku on jokapäiväinen vieras. Lähetän sinne paljon voimaa jaksaa huomiseen vaikka vaikeaa onkin, mikään ei tunnu miltään, mutta huomiseen on vain jaksettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,

      Kiitos kommentistasi. On varmaan vielä astetta raskaampaa käydä tätä kaikkea läpi yksin. Voin vaan kuvitella.

      Älä sano noin. Ihmeitä voi tapahtua ja tapahtuukin. Älä luovuta! Mekin olemme tahkonneet tätä lapsettomuuspolkua jo 4 vuotta, ja silti edelleen jaksetaan uskoa, että vielä onnistumme!

      Paljon jaksamista sinne! Älä luovu toivosta!

      Poista
  5. Toivon kovasti, että teidän aikanne tulee. Kaikki on mahdollista, eikä toivonkipinän kannata antaa sammua.

    Laitoin sinulle sähköpostia koskien vyöhyketerapeuttia (ko. blogitekstisi löydettyäni). Toivottavasti ehdit vastaamaan siihen. Kiitos jo nyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, sitä toivon minäkin. Vastailinkin sinulle sähköpostiisi jo aiemmin. Toivottavasti löydät avun vyöhyketerapiasta!

      Poista