“Etkö ole
tosiaan koskaan kuullut kerrosvoileipä-elämänvaiheesta?”, kysyi
eräs kollega. En ollut, mutta nyt olen ja tiedän, että vertauskuva
kerrosvoileivästä tulee siitä kun ihmiset tekevät lapset niin
myöhään, että heillä on samaan aikaan hoidettavanaan pienet
lapset ja omat vanhenevat vanhempansa. He ovat ikään kuin
puristuksissa siellä välissä. Kylläpä osasi tuntua pahalta. Se,
että tuntuu jo tarpeeksi raskaalta kun lasta ei kuulu (saati että niitä lapsia aina tehtäisiin silloin kun halutaan), vielä
isomman palan nosti kurkkuun ajatus omien vanhempien vanhenemisesta
tai siitä, etteivät he ole täällä loputtomiin odottamassa niitä
lapsenlapsia.
Se järkytys, kun
huomaa ensimmäiset harmaat isän hiuksissa tai kuulee äidin
väsyneen puolukkametsällä. Eivät he tästä enää nuorru, ja
minäkin vanhenen joka vuosi. Minusta ei tule ikinä nuorta äitiä.
Se on toki ollut oma valintani. Mutta kun sitä ei silloin tiennyt,
että lasten saamiseen voi mennä näin kauan. Jos saamme lapsen,
minusta tulee sitten varmaan juuri tuollainen kerrosvoileipävanhempi.
Ei vielä, mutta ennen pitkää. Vanhempamme ovat nyt päälle
kuudenkymmenen, vanhempia kuin omat isovanhempani saadessaan
ensimmäiset lapsenlapsensa. He eivät näytä vanhoilta vielä tai
silmissäni yhtään sen vanhemmilta kuin 10 vuottakaan sitten
(lukuun ottamatta niitä harmaita hiuksia), mutta tiedän, että he
vanhenevat vuosi vuodelta. Tiedän, etteivät he ole noin virkeitä
ikuisesti. Ja se pelottaa. Minulle on ihan sama, kuinka puristuksissa
olen minkä hyvänsä leivän välissä, kunhan siellä molemmilla
puolilla on jotain. Omat lapset ja oma perhe, ne ovat kaikkein
tärkeintä maailmassa. Ketä nyt haittaisi pitää huolta
molemmista?
Kuulin vastikään
tuttavapariskunnasta, joka oli adoptoinut lapsen ulkomailta. En ollut
tiennyt adoptioprosessista mitään, vaan yhtäkkiä eräänä
päivänä edessäni oli kuva, jossa oli maailman onnellisimman
näköinen pieni perhe. Ja maailman kaunein lapsi. Tuijottelin kuvaa
koko päivän ja itkinkin. Kuvasta huokui niin suuri onni ja ilo,
etten voinut olla kuin onnellinen heidän puolestaan. Jostain syvältä
hiipi kuitenkin myös kateus. Se mahdottoman ikävä tunne, jota et
haluaisi tuntea, mutta joka on kuitenkin aina läsnä, halusit tai
et. Minulla ei ole mitään syytä olla kateellinen heille, jotka
ovat odottaneet adoptiolasta 5 pitkää ja raskasta vuotta. Kuitenkin
halusin itse olla siinä tilanteessa. Siinä kuvassa. Olin
kateellinen heille siitä mitä meillä ei vieläkään ole. Siitä
mitä he ovat saaneet, mutta me emme. Perheen. He ovat sen todellakin
ansainneet, siitä ei ole epäilystä. Mutta niin olemme mekin.
Tunnen kateutta
myös siskoani kohtaan. Raskaus on nyt siinä vaiheessa, jolloin sitä
ei voi olla enää huomaamatta. Vaikka hän ei olekaan raskautta
julkisesti kuuluttanut, ovat ihmiset alkaneet huomata. Sekä tutut
että tuntemattomat. Siskon Facebook-sivu täyttyy onnitteluista ja
pyynnöistä mammatreffeille. Yhteiset ystävämme pyytävät häntä
mammatreffeille. Yhteiset ystävämme, joita minäkin niin mielelläni
useammin näkisin. Minua ei pyydetä mukaan. En kuulu joukkoon. Minä
en ole kenenkään äiti. Haluaisin kyllä olla. Haluaisin niin
mukaan mammatreffeille. Ehkä pian pääsen? Ehkä ei kauaa enää
tarvitse olla kateellinen?
Voi Ounis, se kateuden tunne on siitä jännä, että vaikka pääsisitkin joukkoon, eli tulisit jonkun äidiksi, se ei välttämättä poistu! Tää lapsettomuus-suo jättää niin jäätävät jäljet, että ainakin minä, kamalaa kyllä, koen edelleen kateuden pistoksia, vaikka äiti olenkin. Olen usein miettinyt, että miksi ihmeessä? Mutta milläs sen selität...
VastaaPoistaJonnekin tuonne selkäytimeen on jäänyt se lapsettomuuden tuska eikä se näytä mihinkään lähtevän. Itseäni suojellakseni koetan ohittaa vauvauutiset ja odotushehkutukset niin vähällä kuin se kohteliaisuuden nimissä on mahdollista.
Ja tuon ulkopuolisuuden tunteen minäkin tunnistan ja muistan niin hyvin. Kun ei olekaan mitään sanottavaa tai huomaa, että läheiset tutut puhuvat aivan kuin ohitseni vauvakieltä, jota minä en ymmärrä. Toivon tietty sydämestäni, että pääset mukaan ihan pian, jo tänä syksynä kohtukaverin kanssa!!!!
Tsemppiä ja voimia hoitorumbaan!
Jenni
Kiitos Jenniseni taas ahkerasta kommentoinnista!
PoistaOn tuo kyllä jännä, miten se ei muka katoa mihinkään, vaikka lapsia lopulta saisikin. Kuulostaa kurjalta, mutta niin kai se on, että tämä lapsettomuussuru tosiaan juurtuu niin syvälle, ettei se varmaan koskaan unohdu. Sitä on varmasti monen vaikea ymmärtää. Ehkei sitä tosiaan tunne sittenkään kuuluvansa joukkoon - ei niiden äitien, jotka ovat saaneet lapsensa helpolla, eikä toisaalta oikein enää niidenkään, jotka eivät ole vielä toivomaansa lasta saaneet.
Sitä mietin myös välillä, että miten jotkut (lue esim. sinä :)), jaksatte lukea ja käydä kommentoimassa meidän lapsettomien blogeja, vaikka olette jo äitejä ja jättäneet tämän lapsettoman elämän taaksenne? Se on ihanaa, en minä sillä, mutta ihmettelen kuitenkin. Vai onko se juuri tuosta samasta syystä, jota juuri kuvailit? On ihan parasta kun sellaiset ihmiset tsemppaavat, jotka ovat itse olleet samassa tilanteessa, ja lopulta onnistuneet. Silloin tietää, että pystyy itsekin siihen. Kun vaan jaksaa yrittää. Kiitos <3
Ole hyvä =)!
PoistaMeissä ihmisissä on tietenkin eroja ja ehkäpä joku toinen pääsee hyvinkin helposti eroon surustaan ja katkeruudesta kun "vauvautuu". Mutta yllättävän yleistä vaikuttaa olevan se, että aihe kaivelee tietyllä tapaa koko loppu elämän ajan.
Minä jaksan käydä täällä, koska koen suurta samaistumisen tunnetta sinuun, vaikka vaiheeni onkin eri. Me olemme pääseet hoitoja ajatellen paljon, paljon helpommalla kuin sinä ja miehesi, koska syy on aina löytynyt ja sitä on kyetty tuloksekkaasti hoitamaan. Mutta koska erilaisia hoitoja on kuitenkin taaplattu vuosia, koen pystyväni antamaan vertaistukea. Emme me tosin tiedä vielä tulosta tälle viimeiseksi päätetylle hoidolle, vaikka nyt hyvältä näyttääkin. Raskaus on jo yli puolen välin. Jos jokin menisi vielä pieleen, niin hoitoihin emme enää lähtisi.
Sain itse valtavasti apua ja tukea juuri vertaisiltani ollessani avuton ja pelokas hoitojen keskellä. Siksi minusta tuntuu, että vähintä mitä voin tehdä on antaa tukea, jos se jollekulle kelpaa ja avuksi on =).
T. jenni
Hei Ounis. Täällä yksi kohtalotoveri tietää, miltä sinusta tuntuu. On tosi karvasta huomata olevansa kateellinen - ilman syytä! Muiden raskautuminen ja lapsen saaminen ei olisi minulta pois, mutta tunne sanoo muuta. Eräs klinikkani hoitaja osasi kerran lohduttaa minua todella hienosti, kun tuskailin ja itkin sitä, että olisi pitänyt alkaa yrittämään raskautta aikaisemmin. Hän sanoi, että tämä asia täytyy ajatella järjellä eikä tunteella eli en voi enää mennä takaisin siihen maailmaan, jossa olin nuorempi. Tunteiden riepottelmana ja hirveässä olotilassa tämä huomio tuntui hyvältä, kun saatoin tukeutua kylmiin faktoihin ja järkeen. Ymmärsin tuolloin hatarasti, mutta vapauttavasti, etten ole itse sama asia kuin tunteeni, kateus ja katkeruus. Olen jotakin muuta ja voin irtautua tunteistani! En tiedä auttoiko tämä sinua, sillä tunteet nyt vaan ovat näissä hoitoprosesseissa niin todella pinnassa, ja ne koettelevat itseä ja muita. Mutta ymmärretään itseämme, annetaan itsellemme anteeksi, toivotaan parasta ja luotetaan tulevaan!
VastaaPoistaSe on tosiaan kurja tunne tuo kateus. Kun ei haluaisi olla kateellinen ja kun siihen ei aina ole edes mitään syytä. Se vaan tulee jostain. Samoin kun se hillitön suru tulee välillä vaan jostain, vaikka olisi vielä toivoakin.
PoistaHyvin on hoitaja osannut sinua lohduttaa. Kaikki me varmaan olemme miettineet tuota samaa, mutta se on ihan totta, ettemme millään pääse ajassa taaksepäin ja menneen murehtimiseen on turhaa tuhlata negatiivista energiaa.
Se, mihin meidän pitää keskittyä, on tähän hetkeen ja tulevaan - siihen kun me jonain kauniina päivänä olemme vihdoin äitejä! Jaksetaan uskoa siihen! Näitä tunteita ei voi oikein kontrolloida ja pitää olla armollinen itselleen. Meillä on oikeus tuntea näitä. Ja kuten sanoit, ei se määrittele meitä huonoiksi ihmisiksi. Voimia <3
Oma isäni on lähempänä kahdeksaakymmentä kuin seitsemääkymmentä. Ymmärrän ajatuksesi ja pelkosi oikein hyvin. Minuakin pelottaa. Toivoisin, että tulevat lapseni ehtisivät saada mukavia muistoja isovanhemmistaan. Toivottavasti se ei ole liikaa pyydetty.
VastaaPoistaJotenkin sitä on vaan herännyt siihen, että kun vanhemmat ovat yli kuudenkymmenen, voi sattua mitä vaan, eikä yhtään voi tietää paljonko yhteistä aikaa on jäljellä.
PoistaOma mummini kuoli vähän yli kuusikymmentävuotiaana, saman ikäisenä kun vanhempani ovat nyt. Mitä vaan voi sattua. Ymmärrän huolesi todella hyvin, se on tosi pelottavaa kun vanhemmat vanhenevat. Ja tietenkin sitä haluaa lapsilleen isovanhemmat. Ja isovanhemmat haluavat varmasti myös nähdä lapsenlapsensa. Kun sitä aikaa olisikin vaan loputtomasti, mutta kun ei ole.. Jaksamista sinulle Pippuri! <3
Hei Ounatuuli, et ole mietteinesi ainoa ja varmaan sen tiedätkin, mutta aina varmasti hyvä että joku vielä sen sanoo, kuitenkin. Tätä lapsettomuuteen liittyvää kateutta on vaikea ulkopuolisille (tai, lähinnä perheellisille, varsinkin sellaisille, jotka ovat vaivatta saaneet lapsensa) selittää, vain toinen lapseton tietää sen riipivän tunteen, mikä meillä on sydämessä.
VastaaPoistaEn tiedä mitään ulospääsyä vaikeista tunteista. Ainoa asia, mikä on helpottanut, on se, että annan tunteille luvan tulla ja olla. Niitä on ihan turha alkaa kiertämään tai torjumaan.
Olen muuten samaa mieltä ensimmäisen kommentoijan "Jennin" kanssa siitä, että lapsettomuus jättää varmaaan kyllä pysyvän jäljen ihmiseen, ja vaikka saisikin lapsen, niin tokko sekään mahtaa koskaan täysin paikata tätä traumaa. Olen ihan varma, että jos jollain ihmeellä itse tulisin joskus raskaaksi, tulisin aina silti tuntemaan tuota ulkopuolisuutta. Luulenpa, etten koskaan pystyisi myöskään nauttimaan huoletta raskaudesta ja "hehkumaan äitiyden ihanaa ja kaikkivoipaa voimaa" tämän jälkeen samalla lailla, kuten mitä olisin varmaan voinut tehdä, mikäli olisin jo ajat sitten tullut viirit liehuen parin yrityskuukauden jälkeen raskaaksi.
Voi miten toivon, että teille vauva suotaisiin, ja meille myös, kunpa saataisiin omat kääröt syliin vielä joku päivä...
Hei Jannebeth,
PoistaAina on mukava kuulla, etten ole mietteineni yksin. Kiitos siis vastauksesta. Helposti sitä tosiaan myös varmaan loukkaa ihmisiä, kun he eivät ymmärrä, millaista tämä on. Eiväthän he voi mitenkään ymmärtää. Ehkä tosiaan on ihan hyvä antaa kaikkien tunteiden vaan tulla. Pahempi varmaan on, jos ne jäävät sisälle vellomaan. Minulle tämä blogi on ollut se paikka, jonne voin kipata tuon tunnekuorman sen sijaan että lataisin sen jonkun onnettoman, kuten miehen, niskaan. Tänne voin oksentaa sen pahan olon, eikä kukaan tuomitse.
Voi miten toivonkaan tuota samaa. Ja - vielä ainakin - myös jaksan uskoa siihen!