Maailma tuntuu nyt juuri tällä hetkellä niin kovin synkältä paikalta elää.
Hapuilen pimeässä, etsien poispääsyä, mutta en löydä tietä
ulos. En näe mitään, en tiedä mitä tehdä. Tuntuu kuin olisin
etsinyt tietä ulos pienen ikuisuuden, mutta vaikka kuinka etsin, en
löydä. On kesä, mutta miksi täällä on niin pimeää? Näen
kaukana pilkahduksia muusta maailmasta. Siellä näkyy valoa. Joku
työntää lastenvaunuja. Näen pyöristyviä vatsoja ja onnellisia
hymyjä. Näen siskoni. Minäkin tahtoisin olla siellä. Siellä
missä paistaa aurinko. Haluaisin siskoni viereen, vertailemaan
vatsakumpujamme. Silmänräpäyksessä näky katoaa, ja ympärilläni on jälleen vain
sysimustaa pimeyttä. Yritän suunnistaa pimeydessä, mutta tuskin
näen eteeni. Yritän suunnata kohti pientä valopilkkua kaukana
edessä päin, mutta askel askeleelta se tuntuu ajautuvan yhä vain
kauemmas. Minä ja suruni, me olemme tässä kamalassa paikassa
kaksin. Onkohan täältä ulospääsyä ollenkaan?
Mietin, voiko suruun kuolla. Kai siihen voi. Ainakin surusta voi
sairastua. Luulen, että minulle on käynyt juuri niin. En ole
koskaan ennen sairastanut näin paljon kun nyt hoitojen ja tämän
lapsettomuussurun aikana. Kun itken, koko kehoni itkee. Mitä enemmän
suren, sitä syvemmälle pimeyteen eksyn ja sitä kauemmas tuo yksi
pieni valonpilkahdus katoaa. Mitä apeampi on mieleni, sitä
huonommin kehoni voi, ja sitä pienemmät mahdollisuudet sillä on
kasvattaa uutta elämää. Kohti valoa on päästävä keinolla millä
hyvänsä, mutta mistä saan voimaa? Miten tästä surusta voi ikinä
päästä irti? Loppuuko tämä tuska koskaan vai vaellanko ikuisesti
pimeydessä? Miten paljon yhden ihmisen harteille voidaan antaa
kannettavaa? Miten kukaan jaksaa tämän taakan alla, murtumatta?
Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Mitä mieheni on tehnyt
ansaitakseen tämän? Emmekö ole jo kärsineet tarpeeksi? Mihin voi
valittaa? Mistä elämäniloa voi ostaa? Täällä sitä
tarvittaisiin.
On paljon kysymyksiä, joita kyselen ääneen täällä pimeässä.
Kukaan ei niihin kuitenkaan vastaa. Liekö kukaan edes kuule ääntäni.
Se on ehkä niin hento, eikä enää kanna kovin kauas. Sekin on
väsynyt. Väsynyt siihen, ettei kukaan kuule. Väsynyt siihen, ettei
kukaan vastaa. Käperryn pimeimmistä pimeimpään nurkkaan ja vaikka
en luovuta, annan epätoivon ja surun vallata mieleni ja ruumiini.
Ainakin hetkeksi jään tähän. On niin paha olla.
En tiedä mitä sanoa. Sanon kuitenkin sen, että luin tekstisi ja siitä paistaa syvä ahdistus. Minä ainakin kuulen äänesi. Toivottavasti et luovuta.
VastaaPoistaVoimia.
En minä luovuta..
PoistaLöysin blogisi vasta nyt, ja olisi kuin itse olisi kirjoittanut
VastaaPoista... Lähti liian aikaisin. Viimeisen tekstin. Käyn läpi samoja ajatuksia, ja en voi ymmärtää miksi joillekin annetaan enemmän kun he jaksavat kantaa. Kohtuutonta! Mekin olemme taivaltaneet tätä lapsettomuus polkua jo 3 vuotta ja sylimme on edelleen niin tyhjä��. Emme luovuta vielä, vielä on toivoa jäljellä❤️ - vilja-
VastaaPoistaKiitos viestistä Vilja. Ei luovuteta, vaikka välillä tuntuu siltä, ettei tätä jaksa enää! <3
Poista<3
VastaaPoistaPienetkin kommentit tuovat lohtua, kiitos sinulle <3
PoistaHei Ounatuuli,
VastaaPoistaSinun tekstisi osui jälleen suoraan sydämeeni.
Meille tehtiin maaliskuussa ensimmäinen IVF. Kun saimme negatuloksen, romahdin täysin. Odotuksemme olivat niin korkealla ja tulin todella lujaa alas. Muutamaa viikkoa myöhemmin, surutyön vielä ollessa vielä kesken, sain kuulla parhaalta ystävältäni hänen odottavan lasta. Luomulasta, joka sai alkunsa kolmessa kuukaudessa ehkäisyn jäätyä pois. Jos meidän hoitomme olisi onnistunut, meillä olisi ollut lasketut ajat kahden viikon eroilla, hänen aiemmin. Tämä ystävä tiesi kaiken meidön hoidoistamme. Romahdin uudelleen, enkä usko kokeneeni koskaan sellaista sekä henkistä että fyysistä kipua mitä tuo uutinen sai minussa aikaan.
Suru valtasi minut täysin. Useamman viikon ajan olin todella alamaissa, suorastaan masentunut, itkin vain epäonneamme ja mietin mitä ystäväni oli tehnyt toisin kun hänelle suotiin tämä upea elämän lahja. Vaihdoin jopa työmatkan reittini hieman pidempää linjaa pitkin, jotten vahingossakaan törmäisi häneen. Olin niin katkera elämälle, ja pohdin täysin noita samoja kysymyksiä kuin sinä.
Muutaman sumuisemman viikon jälkeen pahin vihdoin helpotti, ja pikkuhiljaa sain otteen taas elämästäni. Mutta ei mennyt päivääkään, ettenkö olisi ajatellut ystävääni, hänen kokemiaan tuntemuksia, hänen onnentunteitaan, raskausviikkoja yms. Ja aina kun häntä ajattelin, tulin tahtomattani surulliseksi.
Vaikka kuinka olen koettanut, niin en vieläkään pysty kohtaamaan ystävääni, vaikka uutisesta on nyt jo 2kk. En tiedä koska olen tai olenko koskaan valmis kohtaamaan häntä enää, kun pelkkä ajatuskin hänen näkemisestään saa minut ahdinkoon ja voimaan pahoin. Haluaisin olla iloinen hänen kantamastaan pienestä ja olla osallisena häen elämäänsä, mutta en vain kykene siihen.
Kaipaan ystävääni äärettömästi, mietin yhteisiä vuosiamme, kaikkea kokemaamme yhdessä. Mietin, voiko kaikki tosiaan loppua tähän?
En voi muuta toivottaa sinulle kuin voimia, paljon voimia.
Terveisin Tiina
Hei Tiina,
PoistaViestisi sai silmäni kostumaan. Voi kun niin tiedän, miltä sinusta tuntuu! Kun mikään ei ole enää niin kuin ennen, eikä mikään ikinä enää palaa ennalleen. On vain tämä uusi tilanne, joka tuntuu niin järjettömän epäreilulta, että sydäntä puristaa. On kamala tunne, kun suru on niin suuri, että on mahdotonta olla toisen puolesta onnellinen.
Kohtasin siskoni äskettäin, ja suosittelen samaa sinulle, sitten kun olet siihen valmis. Ehkä se sen jälkeen helpottaa. Aika varmasti myös auttaa. Ei se vie tuskaa pois, mutta asian kanssa oppii kyllä elämään. Ainakin toivon niin. Helppoa se ei toki tule olemaan. Niin kuin ei mikään muukaan elämässä, kuten on tullut huomattua.
Minä en voisi kuvitella elämää ilman siskoa. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa, aion päästä tästä yli. Ja voin sanoa, että vaikka kohtaaminen pelotti (molempia), ja vähän itkettikin, oli se silti hyvä idea.
Voimia ja jaksamista tällä tiellä! Ehkä jonain päivänä vielä istut ystäväsi vierellä oma nyytti kainalossasi, onnellisena siitä, etteivät välinne katkenneet lopullisesti.
Voi Ounatuuli <3 lohtua ja valoa sinulle sinne pimeään.
VastaaPoistaTämä ja edellinen tekstisi ovat koskettaneet minua kovasti.
Halaus.
Kiitos Keiju <3 Koitetaan jaksaa, molemmat!
PoistaVoimia sinulle ounatuuli <3 toivon kovasti, että teitä pian onnistaisi. Välillä tuntuu että suruun voisi kuolla, mutta ei siihen kuole...kärsii ja kituu, mutta ei kuole.
VastaaPoistaKiitos Feeniks sinullekin <3 Ehkä se tosiaan on noin, ei kai tähän kuole sentään..
PoistaOunis, tuota samaa olen minäkin elämän varrella miettinyt. Että voiko suruun, tuskaan ja ahdistukseen kuolla? Luulen, että pieniä välikuolemia ne aiheuttavat ja jokin sydän ehkä pettääkin sen taakan alla. Ei sitä saa vähätellä, että sattuu syvälle sydämeen ja sieluun.
VastaaPoistaOlen ollut sairaslomalla aikanaan lievän masennuksen takia ja silloin psykoterapeutin puheilla käydessäni opin paljon surusta. Terapeutti sanoi, että kyllä sydän ja mieli voi sairastua pahan kerran ihan puhtaasti surusta ja onpa suruun ihmisiä kuollutkin. Kuollut, koska suru on lamannut heidät niin, että ruoka ei maistu, mikään ei tunnu miltään ja kaikki on yhdentekevää.
Minä en kuollut, enkä mitenkään jaksa uskoa, että sinäkään kuolet. Mutta kipeää se tekee. Tekstistäsi tuli mieleen laulun sanat "hullu sä et oo mut juuri nyt on vaikeaa".
Enempää en osaa sanoa ja kirjoittaa. En tiedä miten auttaa sinua paitsi ajattelemalla sinua ja lähettämällä positiivisia tuulosia sinulle päin. Jospa ne joskus yhdessä muun puhurin kanssa auttaisivat sinua hetki hetkeltä, tunne tunteelta ylemmäs ja ylemmäs sieltä suosta.
V O I M I A ja halaus!
T. jenni
Voi Jenni, Jenni. <3 Sinä se osaat aina sanoa oikeat sanat. En minä kuole, vaikka välillä tuntuu että jään näiden vastoinkäymisten jalkoihin. Tallaudun maanrakoon, enkä pääse ylös. Välillä sitä miettii myös, miten kauan pää kestää tällaista elämää. Näin paljon vastoinkäymisiä ja surua.
PoistaJotenkin täältä kuitenkin aina noustaan. On aina noustu. Teidän kohtalotovereiden tuki on todella tärkeää, kiitos siitä! Yhdessä ollaan tässä suossa, ja toivottavasti yhdessä täältä noustaan!
Voimahaleja!
En tiedä, voiko suruun kuolla, mutta pidähän huoli, ettet kuole! Ymmärrän kyllä surusi, vaikka toisaalta ajattelen, että ihminen taitaa olla surunsa kanssa aina jotenkin yksin, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä, jotka myötäelävät ja ymmärtävät.
VastaaPoistaMinulla on myös jo matkaa takana; 6. icsiä ja paljon on tielle mahtunut. Olen ollut jo pöydällä jalat levällään ottamassa hoidosta saatua ainukaista top-alkiota sisääni, kun lääkäri on todennut, ettei sitä kannatakaan siirtää, vaan yritetään pakastaa, mikä ei sekään sitten lopulta onnistunut. Olen syönyt vuoden e-pillereitä hoitojen välissä, kun muut vaivani pahenivat kestämättömiksi. Sen jälkeen läpikävin pari hoitokaavaa, joista ei saatu yhtään yhtikäistä alkiota, lopulta ei edes kypsiä munasoluja. Lääkäreiden kommentit "olet vielä kuitenkin aika nuori" ovat ehtineet vaihtua "kun tuota ikääkin on, ja ehkä alamäki vain on jo lopullisesti alkanut" heittoihin. Miten siinä tosiaankaan ylläpitää toivoa? Vaikeaa se on. Itse sain uutta toivoa, kun viimeisin hoito oli vähintäänkin yhtä hyvä kuin ensimmäiset hoidot, vaikka lopputuloksesta ei vielä tietoa olekaan. Välissä vain kokeiltiin hoitomuotoa, joka näköjään toi huonoa kokonaistilannetta vieläkin huonommat tulokset.
Kun sitten kuuntelen välillä "lapsellisten" vuodatusta siitä, miten raskasta lapsiarki on tai kommentteja, miten helppoa lapsettomien elämä on, niin tuntuuhan se kohtuuttomalta. En missään nimessä vähättele lapsiperheiden arkeen liittyviä vaikeuksia, mutta voi kunpa ihmiset eivät tekisi puusilmäisiä olettamuksia toistenkaan elämän helppoudesta. Kaikilla on omat vastoinkäymisensä elämässä, ihan kaikilla.
Ja tätä tuskaa on tosi vaikea välillä selittää kenellekään. Yhtenä pahimpana loukkauksena olen itse kokenut luultavasti tahattomasti tehdyt letkautukset, että en voi ymmärtää jotain, kun itselläni ei ole lapsia. Ensinnäkään en koskaan anna kenellekään neuvoja niiden lapsiin liittyvissä jutuissa (ellei nimenomaisesti pyydetä ja harvoinpa pyydetään ;)), ja toisekseen en väitä tietäväni mitä on olla äiti, mutta mistä hitosta muut sen tietää, mitä minä pystyn ymmärtämään tai en pysty? Ei tässä lapsettomuudessa nyt mistään ymmärryskyvyn puutteesta kuitenkaan ole kyse, kyllä se vika on jossain ihan muualla. ;) No, näitä esimerkkejä riittää, mutta tämä asia vaikuttaa niin monella tasolla ja sitä tahtomattaan löytää itsensä kaikennäköisistä lokeroista.
Sillä hetkellä kun on pimeää, niin itseäni ovat vain hyvin harvat sanat onnistuneet lohduttamaan. Toivotan vaan tsemppiä. Uskon, että toivoa voi olla olemassa, vaikka sitä ei itse aina näkisi.
Kiitos viestistäsi. En minä mihinkään kuole, vaikka välillä tuntuu ihan ylitse pääsemättömiltä nämä elämän varrelle asetellut esteet. Kun ei niistä tunnu pääsevän yli eikä ympäri.
PoistaAikamoista epäonnea ollut sinullakin matkan varrella. Voiko kukaan lääkäri edes päästää tuollaista suustaan? Ei ihmekään, jos alkaa toivo hiipumaan. Lääkärin kuuluu kyllä mielestäni olla kannustava ja hienotunteinen, vaikka toki realiteetit pitää ottaa huomioon ja olla rehellinen. Älä luovu toivosta, vaikka lääkäri sanoisi mitä!
Minua lohduttaa eniten se, kun tiedän, että täällä on teitä kohtalotovereita. Ihmisiä, jotka käyvät joka päivä läpi tätä ihan samaa. Muut eivät pysty ymmärtämään, vaikka kuinka yrittäisivät. Ne ajattelemattomat kommentit ei lopu koskaan. Pitää kasvattaa kova nahka ja antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Minä ainakin olen jo luovuttanut siinä, että yrittäisin selittää kenellekään, miltä tuntuu. En kaipaa sääliä tai neuvoja (mitä yleensä saan), vaan sitä, että joku kuuntelee - ja välittää.
Olisi mukavaa kuulla, miten tämä uusin hoito on mennyt, nyt kun vaikutti jo lupaavammalta! Palaathan kertomaan?
Hei, ikävää kertoa nyt tällaiset kuulumiset, mutta negatestiin päättyi tänään viimeisin hoitoni. Toisaalta, itseäni eivät ole paljoa lohduttaneet myöskään muiden onnelliset loput - olen jotenkin sillä lailla ikävästi itsekäs - ja myöskin realisti siinä, että jokainen meistä on kuitenkin yksilö, eikä muiden onnistumisista tai epäonnistumisista voi päätellä omaa lopputulostaan.
PoistaJa tarinoitahan riittää. Olen itse onnistunut pääsemään nyt siihen ajatuksenjuoksuun, että yritän olla arvuuttelematta, miten tässä lopulta käy. Sitten 50-v. voin varmaan todeta, että lapsia ei tullut, jos niitä ei tullut. Mutta en ala nyt kirjoittaa tarinaani loppuunkaan, kun en sitä vielä voi tietää. Tiedän ihmisiä, joilla ei ole löytynyt mitään syytä, miksi lapsia ei ole tullut - edes hoidoilla. Tiedän myös pariskunnan, jotka kävivät 10 vuotta hoidoissa, luovuttivat ja saivatkin sitten luomulapsen 40-vuotiaina. Akupunktiohoitajani totesi ykskantaan, etten vielä ole vanha, kun hänellä kuulemma kävi yksi 45-vuotias nainen useiden hoitovuosien jälkeen akupunktiossa ja tuli sitten luomusti raskaaksi. Kuten sanottua; ei minulle välttämättä käy näin onnellisesti ja realistina tiedän todellakin lähtökohdat. Mutta: ei minulle välttämättä käy onnettomastikaan... Kiitos, että kannustit olemaan luovuttamatta. En olisikaan luovuttanut, mutta tuntuu kivalta, kun joku sanoo sen ääneen. :)
Luin viimeisimmän postauksesi ja toivotan voimia kärsivällisyyden kanssa!! On se ihmeellistä, kun jotkut saavat lapsen, käyvät läpi avioeron, sinkkuajat, löytävät uuden miehen ja saavat sen kanssa toisen lapsen, ja itse vain junnaa samassa elämäntilanteessa koko ajan. Kyllä sitä saa kärsivällisyyttään venyttää ihan yli-inhimillisiin sfääreihin. Omalla kohdalla olen kuitenkin huomannut, että "onnistuneimmat" hoidot ovat silloin, kun hoitojen välissä on vähintään pari-kolme kuukautta. Kun munasoluja tulee vähänlaisesti (n. 2-5 kypsää) ja alkioita vielä vähemmänlaisesti (saatu aina maksimissaan yksi, eikä mitään pakkaseen), niin laatutaso on vielä huonompi, jos välissä on ollut vain yksi kierto. Tämä tietysti on täysin yksilöllistä!
Tämän päivän kulku on siis ollut seuraavanlainen: Nega -> itkut -> vitu**skahvit -> suihku -> meikit silmäpusseihin ja ulos pyöräilemään. ;) Pahalta voi näyttää, ja piru vie pahalta tuntuu, mutta: "it ain't over until the fat lady sings"! Voimia meille. :)
en tiedä miten voisin sua lohduttaa, mutta eikös sanota, että kaikkein pimeimpien yön hetkien jälkeen tulee aina aamu. olet vahva ja sinnikäs, tiedän sen. selviät kyllä, entistä vahvempana. Kunhan et vaan luovuta. <3 ..A
VastaaPoistaSitä aamua odotellessa. Kaipa mä olen aika vahva ja sinnikäs kun olen tähänkin asti jaksanut. Kiitos tsempeistä, en aio luovuttaa, vaikka toivottomalta tuntuukin välillä! <3
PoistaKiitos, että löysit tänne. Mukava kuulla, että samaistuit tekstiini, mutta tietenkin ikävää kuulla, että sinäkin olet tässä samassa kurjassa elämäntilanteessa. Toistemme tuella me jaksetaan ja mennään vaikka läpi harmaan kiven! Mitä ikinä se vaatii.
VastaaPoista