Kuinka paljon voi rakastaa?

Katselen nukkuvaa vauvaa. Silitän hellästi pientä päätä. Hentoja hiuksia ja sileää poskea. Kymmenen pientä varvasta, kymmenen pientä sormea, söpö pieni nenä, kirkkaat viattomat silmät ja suloinen suu. Hän on niin kaunis. Hän on täydellinen. Meidän pieni poikamme. Hän on vihdoin täällä! Ja tätä rakkauden määrää, sitä ei voi sanoin kuvailla.

Pieni rakas poikamme syntyi kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Synnytys jouduttiin käynnistämään, ja se päätyi lopulta sektioon. Synnytys ei ollut todellakaan helppo, saati toipuminen siitä, mutta lopputulos oli niin kaiken vaivan ja kärsimyksen arvoista. Niin ne kivut vaan unohtuivat silmänräpäyksessä kun sain lapsen viimein syliin heräämössä ollessani. Sitä ennen poika oli viettänyt elämänsä ensi hetket isänsä hellässä huomassa. Isälle tämä oli tietenkin tärkeä ja ikimuistoinen kokemus.

Tunnen itseni niin onnekkaaksi, sillä tiedän, etteivät kaikki tarinat pääty yhtä onnellisesti kuin tämä meidän. Kunpa päättyisivätkin. Olen taistellut itseni vuosia kestäneen epätoivon syövereistä kokeilemaan jotain, jota en aluksi uskaltanut ajatellakaan. Jotain, joka vaati luopumista isoista asioista. Tai silloin isoilta tuntuneilta asioista. Onneksi kokeiltiin. Nyt tärkeintä on tämä lapsi. Että hän on juuri hän, ja että hän on viimein tässä. On täysin yhdentekevää, onko lapsi saanut alkunsa omista sukusoluistani vai ei. En voisi rakastaa häntä yhtään enempää.

Lahjasoluhoito oli lopulta meille tie vanhemmuuteen. Matka äidiksi ja isäksi ei ole ollut helpoimmasta päästä, kuten olette saaneet blogista lukea. Voin nyt näin jälkikäteen todeta, että se on kuitenkin ollut kaiken sen vaivan ja kärsimyksen arvoinen. Tiedän nyt, että näin sen pitikin mennä. Meidät oli tarkoitettu juuri tämän lapsen äidiksi ja isäksi. Tämä lapsi on meille niin rakas, että olisi vaikea kuvitella, että hän olisi joku toinen. Tämä poika on juuri se, jota olemme odottaneet! Hän on juuri se oikea meille. Olen kavahtanut pitkään sanontaa “kaikki tapahtuu niinkuin on tarkoitettu.” Mutta ehkä se on sittenkin juuri niin.

Tämä oli meidän polkumme. Se vähemmän tallattu polku, josta aiemmin kirjoitin. Minulla oli silloin tunne, että tämä polku vie määränpäähämme, ja niin todella kävi. Nyt meistä on tullut ihan oikea perhe. Voin vihdoinkin kutsua itseäni äidiksi, ja mies voi kutsua itseään isäksi. Tässä alussa kaikki on vielä niin uutta ja ihmeellistä meille kaikille, ja tutustumme vasta toisiimme. Side tähän lapseen tulee kuitenkin päivä päivältä vahvemmaksi ja rakastan häntä päivä päivältä enemmän. Tunnen syvää kiitollisuutta meille munasolun luovuttanutta naista kohtaan. Hänen ansiostaan olemme nyt tässä.

Tähän päättyy tarinamme. Sillä oli sittenkin onnellinen loppu. Tai oikeastaan tämä ei ole loppu, vaan alku. Blogi päättyy tähän, mutta pienen poikamme matka ja tiemme hänen vanhempinaan vasta alkaa. Kuinka paljon voikaan tätä lasta rakastaa!

Kiitos kaikille tätä blogia seuranneille, olette olleet ihanasti tukena tämän matkan ajan! Toivon kaikille lapsettomuuden kanssa kamppaileville onnea matkaan. Muistakaa, ettette ole yksin. Älkääkä luovuttako! Onni voi ihan oikeasti odottaa ihan kulman takana. <3 

Loppumetreillä

Vielä palailen kirjoittamaan raskauden loppumetreiltä kuulumisia. Koko raskausaika on mennyt uskomattoman nopeasti, ja kesä on hurahtanut ohi silmänräpäyksessä. Viimeinen kolmannes on mennyt ilman pahempia vaivoja ja olen voinut lähestulkoon erinomaisesti. Jopa sienimetsälle olen suuren vatsani kanssa päässyt ongelmitta. Pahoinvoinnin väistyttyä olen voinut nauttia raskaudesta ja ihanasta kasvavasta vatsasta täysin siemauksin. Toki nyt jo tässä vaiheessa vatsa alkaa olemaan jo melko suuri ja hankaloittamaan liikkumista, mutta ei liiaksi. Vauva on edelleen todella aktiivinen, ja potkut käyvät koko ajan voimakkaammiksi. Vauvan arvioitiin viime neuvolakäynnillä olevan jo lähes kolmekiloinen. Tila alkaa käymään vähiin. Kuin myös aika.

Täällä elellään nyt jänniä aikoja. Lapsi voi nyt syntyä minä hetkenä hyvänsä. Voi kuinka olenkaan odottanut, että tapaan hänet! Se hetki on käsillä ihan pian. Jännittävintä on kun ei tiedä koska se tapahtuu tai minkälainen tyyppi sieltä saapuu elämäämme sulostuttamaan. Elämäni suurin unelma on käymässä toteen. Se, mistä niin kauan vain haaveilimme, on pian todellisuutta. Kaikki muuttuu kohta. Ja mitä ihanimmalla tavalla.

Kaikki tuntuu niin uskomattomalta edelleen, ettei tätä meinaa uskoa todeksi vieläkään. Meille tosiaan tulee vauva! Kai se konkretisoituu vasta kun lapsi on käsivarsilla. Liikutun jo ajatellessani koko tilannetta. Miltä tuntuukaan pidellä sylissään ensi kertaa omaa lasta? Miltä se tuntuu kaiken kokemamme jälkeen? Sen on pakko olla maailman paras tunne. Tätä hetkeä on odotettu niin kauan, että tuntuu siltä kuin onnen ja ilon tunteet vyöryisivät päälle tuhatkertaisina. Tällä pienellä pojalla ei ole (vielä) aavistustakaan siitä, kuinka onnelliseksi hän meidän tekee. Meidän rakkain lahjamme.

Kaikki alkaa olemaan valmista pienokaisen saapumista varten. Nyt vain odotellaan.

It’s a boy!

Täällä sitä ollaan, toisen kolmanneksen loppupuolella eli edelleen onnellisesti ja tukevasti raskaana. Vatsa kasvaa, muttei ole vielä ihan mahdottoman iso. Sopiva. Ihana. Juuri sellainen, josta haaveilin. Vointi on ollut viime aikoina lähestulkoon loistava. Nyt kun pahin väsymys ja pahoinvointi on väistynyt, olen saattanut hetkellisesti jopa kokea sen kuuluisan raskaushehkun. Kuulemma se näkyykin. Onnellisuus ei varmaankaan voi olla paistamatta ulospäin. Ja se saakin näkyä. Olen ylpeä kasvavasta vatsastani, ja tyytyväinen sen saamasta huomiosta. Olen niin onnellinen, että olen vihdoinkin raskaana. Tämä vauva on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Hän tuntuu jo niin tärkeältä ja rakkaalta. Ja ihan omalta, vaikka onkin saanut alkunsa luovutetusta munasolusta. Huomaan, etten juurikaan enää ajattele sitä, ettei lapsi ole biologisesti minun. Olen suurimman osan ajasta itse asiassa unohtanut koko asian. Sillä ei ole mitään väliä. Hän on minun, ja minä olen hänen ainoa äitinsä.

Rakenneultrassa selvisi, että odotamme pientä poikaa. <3 Ja mikä tärkeintä, hänellä tuntui olevan kaikki hyvin, mistä olemme erittäin kiitollisia. Toivottavasti saamme syyskuussa syliimme terveen pienen pojan. Hän on kasvanut tähän asti ihan keskikäyrällä, ja on todella aktiivinen. Tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet jo hyvin varhaisessa vaiheessa, viikolla 16. Siitä lähtien liikkeet ovat koko ajan vahvistuneet, ja nyt hän jo potkii niin, että maha heiluu. Raskaus on kokonaisuudessaan sujunut todella hyvin pahoinvointia lukuunottamatta, joka jatkui aina raskausviikolle 22 asti. Tiputukseen ei tarvinnut onneksi toista kertaa mennä, mutta vähällä en silti ole selvinnyt. Viimeisimpänä oireena on ollut närästys, mutta sekin on helpottanut, kun olen poistanut ruokavaliosta tiettyjä ruoka-aineita. Vihdoin olen voinut kunnolla nauttia raskaudesta ja kasvavasta vatsasta. Potkut tuntuvat ihanalta, ja muistuttavat minua joka päivä siitä, että siellä vatsassa tosiaan on joku! Joku, joka tulee mullistamaan elämämme aivan täysin. Mutta ihanalla tavalla.

Ensimmäiset kuukaudet tarkistin aina aamuisin herättyäni, että vatsa oli edelleen siinä. Pelkäsin kai että kaikki oli vain unta, ja että heräisin taas siihen kamalaan lapsettomuuspainajaiseen. Mutta se ei ollut unta, vaan tämä kaikki tapahtuu meille ihan oikeasti. Jos kaikki menee hyvin loppuun asti, meistä tulee kolmen kuukauden päästä ihanan pienen pojan vanhemmat!

Onnellinen hymy

Kyllä täällä edelleen on kaikki kunnossa. Pahoittelut tästä pitkästä hiljaisuudesta. En tarkoittanut pitää taukoa blogista, mutta näköjään tässä sellainen kuitenkin tuli. Aika menee niin kovin nopeasti. Raskaus etenee toivotusti. Vauva voi hyvin, ja tuleva äiti voi hyvin, ainakin välillä.

Taisin joskus aiemmin kirjoittaa, että en aio valittaa tai että jopa peräti toivon, että raskausoireita tulisi. Jotta tietäisin ja tuntisin olevansa raskaana. No, toiveeni toteutui. Oireita on ollut oikein olan takaa, varsinkin pahoinvointia ja väsymystä. Olen voinut välillä todella pahoin, ja oksentanut itseni kerran jopa tiputukseen asti. Väsymys on ollut myös kaameaa. Työpäivien jälkeen olen ollut niin puhki, etten ole jaksanut kun kaatua sohvalle. Päiväunia en ole juuri koskaan aiemmin nukkunut, mutta nyt saatan nukkua viikonloppuisin jopa kahden tunnin nokoset. Yöllä heräilen vessaan useita kertoja ja edelleen joudun välillä käymään myös jääkaapilla keskellä yötä. Yöpöydällä on näkkileipää hätävarana, ja niitä murusia löytyy myös sängystä yöllisten napostelujeni jäljiltä. Jääkaapin avaaminen on ollut välillä ihan mahdotonta, se kun haisee aivan kammottavalle. Töissä olen melkein oksentanut kesken palaverin ja yökkäillyt vessassa useitakin kertoja. Hampaiden pesu on mahdotonta, varsinkin aamuisin. Tunnin-kahden välein on pakko saada jotain syötävää, muuten tulee todella huono olo. Sain tosiaan mitä tilasin.

Nyt tuntuu onneksi siltä, että pahoinvointi alkaa pikku hiljaa vähän hellittää. Toivotaan ainakin niin. Vaikka en valitakaan. Ainakaan paljon. Kaiken tämän kärsii kun tietää, mikä palkinto lopussa odottaa. En malta odottaa, että tapaan tuon pienen ihmisen alun syyskuussa. Häntä odotetaan niin kovasti. Kunhan tämä olo tästä hieman kohenee, pääsen nauttimaan kunnolla tästä raskaudesta. Toki olen tähänkin asti nauttinut, mutta ensimmäinen kolmannes on mennyt enimmäkseen ihmetellessä ja totutellessa ajatukseen, että todella olen raskaana. Välillä sitä ei meinaa vieläkään uskoa todeksi. Alku oli myös täynnä suunntatonta huolta ja pelkoa keskenmenosta.

Nyt olo on vähän rauhallisempi, varsinkin kun olemme nähneet omin silmin viime viikolla ultrassa sikiön, joka näyttää jo ihan oikealta pieneltä ihmiseltä. Kyllä oli mahtava tunne kuulla ensimmäistä kertaa pienen sydänäänet, ja nähdä hänen liikkuvan kohdussani. Siinä vasta jotenkin vahvistui se tunne, että tämä on ihan oikeasti totta ja tämä ihan oikeasti tapahtuu meille. Ja kaikki vaikutti vieläpä olevan hyvin. Jännitimme etukäteen todella paljon ultraa, joten oli todella helpottavaa kuulla, että vauva voi hyvin. Sillä hetkellä väistyi se pahin pelko, että jotain sattuu. Kyyneleet vain valuivat silmistäni, enkä meinannut nähdä koko ultraruutua. Oli se niin liikuttava hetki. Siellä se meidän pieni köllötteli ja liikutteli pieniä raajojaan. Silittelen vatsaani ja hymyilen. Onnellisinta hymyä koskaan.

Suljettu ovi

Pitelen kädessäni suttuista ultra-kuvaa, jossa näkyy suurennettuna pieni ihmisen alku. Kuvasta ei saa oikein selvää. En erota päätä, enkä oikein mitään muutakaan. Hän ei näytä juurikaan vielä ihmiseltä, enemmänkin katkaravulta. Siinä hän kuitenkin on. Hän, jonka sydämen nopean sykkeen näimme tänään klinikan ultraruudulla. Hän on todellinen. Hän on ihan oikeasti siinä. Kokokin vastaa viikkoja, joten hän on juuri sellainen kun kuuluukin. Hänellä on kaikki hyvin. Kuinka onnelliseksi tulinkaan nähdessäni pienen sydämen sykkivän!

Tunne siitä, että tämä raskaus on oikeasti todellinen, vahvistuu sisälläni päivä päivältä. Vaikka vaikealta tuntuu vieläkin uskoa, on minusta tulossa kovaa vauhtia äiti. Ja miehestä isä. Miten isoja sanoja. Tästä olen haaveillut ties kuinka kauan, ihan pienestä tytöstä asti. Suurin haaveeni on viimein pitkän odotuksen jälkeen käymässä toteen! Silti joka lauseeseen joudun lisäämään vielä sanat: jos kaikki menee hyvin. Pienet vihlaisut ja pömpöttävä vatsa kuitenkin muistuttavat minua joka päivä siitä, että jotain ihmeellistä tapahtuu sisälläni. Että alkio kehittyy ja kasvaa. Että kaikki on ainakin toistaiseksi hyvin. Silittelen vatsaa ja hymyilen. Minä. Raskaana. Me saamme vauvan. Uskon siihen päivä päivältä kovemmin.

Painoimme tänään lapsettomuusklinikan oven kiinni takanamme. Seuraava käynti on neuvolassa. Klinikan ovea sulkiessamme toivoimme, ettemme avaa tuota ovea pitkään aikaan. Tavallaan tuntui haikealta, mutta tiesimme jättävämme tähänastisten elämämme ehdottomasti rankimman kokemuksen taaksemme. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Lääkäri toivoi minun käyvän synnytyksen jälkeen jälkitarkastuksessa klinikalla, ja lupasin tulla. Klinikan väki on tässä viiden vuoden aikana tullut kovin tutuksi, ja se on vähintä mitä voimme tehdä. He ovat iloinneet positiivisesta raskaustestituloksesta meidän kanssamme, ja olleet aidosti iloisia puolestamme. Olemme ikuisesti kiitollisia klinikan henkilökunnalle heidän ponnisteluistaan meidän auttamiseksemme. Kaikista niistä ystävällisistä sanoista ja kannustuksesta. Lopulta kaikista epäonnistuneista hoidoista huolimatta onnistuimme saamaan alkuun toivotun raskauden. Näin ei käy valitettavasti kaikille, mutta useimmille. Olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen, että minä saan kuulua näiden onnekkaiden naisten joukkoon. Vaikka enhän ihan oikeasti koskaan ihan kokonaan luopunut toivosta.

Ultra

Kaikki on kunnossa! Meidän pikkuinen on edelleen matkassa mukana ja elää ja voi ilmeisen hyvin! Ruudulla näkyi sikiöpussi, pikkuinen ruskuaispussi, ja yllätykseksemme jopa pienen pieni sykkeen alku! Ei siis vielä sykettä tässä vaiheessa tietenkään, mutta sykkeen alku! Kyllä tuntui mahtavalta kuulla ja nähdä, että kaikki on hyvin, enkä ole saanut keskenmenoa, jota niin paljon pelkäsin. Vielä aamulla olin aivan varma, että kyseessä oli keskeytynyt keskenmeno, jossa kohtu ei ollut vain supistellut loppuun asti alkiota ja limakalvoa ulos. Onneksi näin ei ollut. Ehkä olisi kannattanut jättää se googlettaminen vähän vähemmälle. Mutta minkäs teet, kun on niin huolissaan ja tietoa on pakko saada mielellään heti eikä viimeinen päivä!

Lääkärin mukaan kohdussa tapahtuu nyt niin paljon, ettei ole ihmekään, että pientä vuotoa voi tulla. Vuodon todellinen syy siis jäi nyt pimentoon, mutta hyvä tietysti, ettei ollut hematoomia tai mitään muutakaan ylimääräistä. Sain kehotuksen välttää varmuuden vuoksi myös salilla rehkimistä, joka on voinut myös vaikuttaa vuotoon, kuten pelkäsinkin. En arvannutkaan kuinka rauhassa sitä oikein pitäisi olla.. Kovin varovasti koitin saliohjelmaani tehdä. Selän vuoksi on pakko tehdä jotain, mutta taidan tyytyä varovaiseen kotijumppaan ja koiralenkkeihin ainakin toistaiseksi. Omegat jätinkin pois heti vuodon jälkeen, ja lääkärinkin mielestä se on järkevää. Miten en tuotakaan muistanut!

Kahden viikon päästä on varsinainen alkuraskauden ultra, jossa pitäisi näkyä varmaankin jo syke. Siihen asti hissutellaan ja kävellään sukkasillaan, jottei vaan vuoto ala uudelleen. Ehkä kuitenkin uskallan olla nyt edes hetken vähän rauhallisemmin mielin. On todella huojentunut olo. Kaikki on taas kuten pitääkin.

Huoli

Vuoto pysyi onneksi poissa, ja sain rauhoitettua itseni viikonlopun aikana. Siinä auttoivat todella paljon kommenttinne, joista kävi ilmi, että monella muullakin on ollut samanlaisia kokemuksia ja useimmilla raskaus jatkunut siitä huolimatta normaalisti. Juttelin tänään lääkärin kanssa puhelimessa, ja hän sanoi, että 50% :lla on vuotoa alkuraskauden aikana. Se on tosi paljon. Lääkäri ei uskaltanut sanoa mitään tilanteestani puhelimessa, joten sovittiin, että ihan oman mielenrauhani vuoksi menen huomenna ultrattavaksi. En olisikaan kestänyt tätä epätietoisuutta yhtään enempää. Huoli on edelleen suuri.