Murtuminen

Yksi lause. Yksi lause, joka muuttaa kaiken. Kolme pientä sanaa, joihin maailmani taas romahtaa. Sanat lähtevät puhujan huulilta täysin odottamatta. Sanat leijuvat ilmassa hetken ennen kun tajuan, mitä minulle sanotaan. Olemme syntymäpäiväjuhlissa ja meidät on vedetty sivuun muista vieraista. Sitten se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, päässä tykyttää, silmät kostuvat, henki salpautuu ja alkaa heikottaa. Veljen vaimo on raskaana. Noin vain, ensimmäisellä yrityksellä (kuulen myöhemmin). Heti näiden kolmen sanan perään tulee lisää sanoja, mutta en kuule enää mitään. Jotain siitä, kuinka pitkällä raskaus on. Kyyneleet valuvat silmistäni, ja näkökenttä sumenee. Istun alas. Lisää sanoja. Meidät halutaan kummeiksi. Aivan liikaa asioita käsiteltäväksi yhdellä kertaa. Joku halaa minua, en muista kuka. Haluan olla yksin. Haluan kotiin. En halua ihmisten näkevän minun itkevän, etenkään vieraiden. En halua kenenkään näkevän minua tällaisena. Miten hän voi olla raskaana, mutta en minä! Niin epäreilua. Soperran onnittelut ja samaan aikaan anteeksipyynnön kyynelten lävitse. Häpeän itseäni ja käytöstäni, mikä vain pahentaa tilannetta, eikä itkusta tule loppua. Itken kunnes on aika lähteä kotiin. Kotona itken lisää.

Luulin olevani vahva. Luulin selvinneeni pahimmasta. Luulin, että olin käsitellyt tuskan omasta biologisesta lapsesta luopumisesta. En kai ollutkaan, olin vain lakaissut kaiken maton alle ja antanut olla siellä. Toki olin hieman ihmetellyt, miten hyvin voin olosuhteisiin nähden. En ollut edes itkenyt kunnolla aikoihin. No nyt on maton alus tyhjä, tulivat kaikki ulos kerralla. Surut ja pelot ja kaikki muu moska. Ei tarvinnut kun vähän ravistaa. Liian kauan olen yrittänyt olla vahva ja uskonut, että kaikki on hyvin. Että kaikki kääntyy hyväksi. Ja ehkä kääntyykin, mutta juuri nyt tuntuu pahalta. Tämä kaikki tuntuu niin epäreilulta. Sitä se nimenomaan on. Epäreilu maailma.

Illalla saan kuulla vielä toisen raskausuutisen. Viime kesänä naimisiin mennyt serkkuni on raskaana. Muut ovat tienneet jo jonkin aikaa, mutta meille ei ole uskallettu kertoa. Antakaa tulla vaan kaikki yhdellä kertaa, tässä samalla ne menee. Ei tunnu enää missään.

Luopuminen

Niin siinä nyt sitten kävi, että vaikka kaikki toivomme tähän viimeiseen hoitoon ladattiin, pieleen meni. Eihän sillä lääkärillä ollut taaskaan hyviä uutisia.

Munasoluja saatiin sopiva määrä ja ne hedelmöittyivät normaalisti yhtä lukuunottamatta. Tämän jälkeen alkoivat asiat mennä pieleen. Kaikki eteni siis noudattaen täsmälleen samaa kaavaa kuin aina ennenkin. Yksi solu ei lähtenyt etenemään lainkaan ja loput olivat fragmentoituneita. Yhtään solua ei saatu pakkaseen, joten siirtoakaan ei tule. Ei edes pientä mahdollisuutta tulla raskaaksi, ei sitten minkäänlaista. Mikään ei ole muuttunut, eivätkä solut olleet tälläkään kertaa yhtään sen parempia kun aikaisemminkaan. Ihan kuin olisin elänyt tämän hetken aikaisemminkin. Deja vu, sehän se on. Nyt on sitten vaan nieltävä kyyneleet ja hyväksyttävä, että minä en tule raskaaksi omilla munasoluillani. En vain yksinkertaisesti tule. Niissä tosiaan on jotain vikaa, eikä edes nykylääketiede pysty niitä korjaamaan. Kaikkemme olemme yrittäneet, joten mitään emme jää katumaan. Minusta ei ehkä koskaan voi tulla äitiä sanan siinä merkityksessä kun olin toivonut, mutta minusta voi vielä tulla äiti. Lahjasoluhoidot ovat siis todellakin edessä seuraavaksi, nyt se vasta realisoituu.

Onneksi olemme henkisesti jo valmistautuneet, että tämä päivä tulee. Ajatus luovutetusta munasolusta ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja kaukaiselta ajatukselta kuin vielä vuosi sitten. On uskomatonta, miten pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut tässä viime kuukausien aikana yhä vahvemmin ajattelemaan, että on ihan sama, kenen perimää tuleva lapseni on, kunhan vaan saan kokea äitiyden ja rakastaa sitä lasta. Kunhan vain saisimme sen lapsen, tavalla tai toisella. Se on kaikkein tärkeintä, ja loppujen lopuksi ainoa asia, joka todella merkitsee. Silti koen joutuvani luopumaan jostakin sellaisesta, josta olen koko elämäni haaveillut ja jota olen pitänyt itsestään selvyytenä, että joskus saan. Sellaista, jota suurin osa maailman ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä. Sellaisesta haaveesta voi olla vaikeaa luopua, ja uskokaa pois, olen tehnyt töitä sen eteen, että suhtaudun asiaan näin kun nyt suhtaudun.

Vaikka pelotti, että näin käy, olimme kuitenkin hiljaisesti jo valmistautuneet tähän pidemmän aikaa, eikä uutiset hoidon epäonnistumisesta musertaneet meitä tällä kertaa, olimmehan osanneet odottaa näin lopulta käyvän. Tämä on nyt sitten se meidän polkumme. Monet muut ovat jo sillä tiellä, nyt myös me. Olemme tienhaarassa. Olemme koko ajan pyrkineet vasemmalle tajuamatta, että meidän olisikin pitänyt kääntyä oikealle. Vasen, vaikkakin sinne kaikki kyltit viittoivat tietä, oli umpikuja. Jokainen kivi ja männynkäpy tuli käännettyä oikeaa tietä etsiessä. Emme löytäneet sitä mitä etsimme. Olemme käyneet niin pitkällä kun polku vie, eikä se johtanut mihinkään. On palattavat muutama askel takaisin ja suunnattava uudelle, vähemmän tallatulle polulle. Muitakin on tätä polkua kulkenut, ja päässyt perille. Reppu ei tunnu enää niin raskaalta kantaa, suurimmat ja painavimmat kyyneleet ovat pudonneet jo matkan varrelle. Meillä on lisäksi tunne, että tämä polku vie määränpäähämme, ehkä jopa suorempaa tietä. Eiväthän molemmat tiet voi olla umpikujia.

Uskon, että meille tulee lopulta juuri se lapsi, joka on tarkoitettu. Ehkä se lapsi ei ole omaa geeniperimääni, mutta se on silti meidän lapsi, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois ja jota rakastan enemmän kun mitään muuta maailmassa. Jonain päivänä ehkä vielä ymmärrän kaiken tämän tarkoituksen ja kaikki tuntuu menneen niinkuin sen kuuluikin mennä.

Kevyempi kantaa

Paljon on tapahtunut, ja paljon on kerrottavaa. Mutta tehdään se heti tässä alussa selväksi, että edelleenkään en ole raskaana, jos joku niin uskalsi toivoa. Mistähän sitä aloittaisi..

Ensinnäkin olemme nyt olleen lahjamunasolujonossa jo jonkin aikaa, ihan tarkkaan en tiedä, mutta ilmeisesti toukokuusta asti. Emme ole vielä tehneet kuitenkaan päätöstä, käyttäisimmekö pakastettuja munasoluja vai tehdäänkö tuorealkionsiirto. Molemmat vaihtoehdot ovat olemassa ja olemme lääkärin kanssa jo keskustelleet asiasta kuitenkaan päätymättä vielä mihinkään lopputulokseen. Yksi kortti on nimittäin vielä kääntämättä. Viimeinen omilla soluilla tehtävä hoito, joka on meneillään parhaillaan. Punktio oli perjantaina. Hoitona kokeiltiin jotain ihan uutta. Hoito on nimeltään pitkä clomifeenihoito eli Menopurin ja Orgalutranin ohella käytössä oli clomifeenitabletit kiertopäivinä 4-11. Irroitus tehtiin Gonapeptylillä. Tavoitteena oli saada lievemmällä stimulaatiolla aikaan vähemmän, mutta laadukkaampia munasoluja. Tavoitteena oli 5 solua, mutta kuinka ollakaan kun minusta on kysymys, niitä tuli 9. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Toivotaan, ettei laatu kärsi määrän vuoksi. Tänään solujen pitäisi olla 8-soluisia. Odottelemme lääkärin soittoa puolenpäivän aikaan. Jännittää. Pelottaa. Tästä on nyt kaikki kiinni. Tästä viimeisestä hoidosta on kiinni, voinko ikinä saada geneettisesti omia lapsia. En voi uskoa, että tämä on nyt se viimeinen mahdollisuus. Uutisten on pakko olla hyviä. Pieni pessimisti sisälläni kuitenkin nostaa päätään ja sanoo: miten kuvittelet, että ne tälläkään kertaa olisivat yhtään parempia? Miten mikään olisi muuttunut? Ja jotenkin olen jo asennoitunut siihen, että lahjasoluhoito on edessä. 

Kovin suuria odotuksia ei siis ole tähän hoitoon ladattu, vaikka itse asiassa montakin asiaa on tehty eri tavalla. Sen lisäksi, että koko hoito tehtiin eri kaavalla, on käytössä ollut kilpirauhaslääkitys (Thyroxin minimiannostuksella), jolla arvot on saatu pidettyä oikealla tasolla, DHEA, melatoniini, vitamiini-ja hivenainevalmisteet ja gluteeniton ruokavalio, jota olen nyt noudattanut puolisen vuotta. Mikä lie suurin vaikuttaja, mutta olen keväästä asti voinut paljon paremmin sekä henkisesti että fyysisesti. Muutos tapahtui sen jälkeen kun aloitin vitamiinivalmisteet ja Thyroxinin. Pahimmat masentelukaudet ovat ohi, eivätkä edes vauvauutiset hetkauta lähellekään samalla tavalla kun aiemmin. Jokin minussa on muuttunut ja nimenomaan parempaan suuntaan. Tuntuu kuin iso kivi olisi vierähtänyt harteilta, vaikkei mikään ole vielä ratkennutkaan. Jotenkin tämä taakka tuntuu nyt vaan kevyemmältä kantaa.

Ensimmäistä kertaa punktio oli kivulias, mutta ilmeisesti pienemmästä follikkelimäärästä johtuen toipuminen on ollut nopeampaa verrattuna niihin kertoihin kun soluja saatiin yli 20 ja pystyin hädin tuskin kävelemään ensimmäiseen pariin päivään. Tämän päivän olen kuitenkin vielä sairaslomalla, ja hyvä niin, sillä haluan olla kotona vastaanottamassa tämän niin kovin tärkeän puhelun. Muistan ne monet itkut työpaikan vessassa, enkä halua kokea sitä enää.. Miten tästä sitten edetään? Mikäli alkiot kehittyvät normaalisti, ne pakastetaan ja siirto tehdään vasta yhden tai kahden taukokierron jälkeen. Clomifeeni rappeuttaa limakalvoa väliaikaisesti niin, ettei alkio pysty kiinnittymään, eikä tuoresiirtoa voida näin ollen tehdä. Tässä on siis todella monta asiaa, joka voi mennä pieleen. Vähän liian monta. Ensinnäkin munasolujen tulee hedelmöittyä normaalisti, edetä 8-solu/blastokystavaiheeseen, jotta ne ovat pakastuskelpoisia ja sen jälkeen vielä selvitä pakastuksesta ennen kun niitä voidaan edes siirtää. 

Koskaan ennen lääkärin soitto ei ole jännittänyt näin paljon etukäteen.. Pelottaa. Pelottaa niin paljon. Miten tässä oikein käy?

Varmuuden vuoksi jonossa

Olemme lahjamunasolujonossa. Viime viikkoisella pakollisella psykologikäynnillä saimme vihreää valoa eli mitään estettä sille ei ole, ettemmekö voisi käyttää luovutettuja munasoluja. Emme olleet vielä varsinaisesti tehneet päätöstä jonon kirjautumisesta, mutta se tuntui järkevältä ajatukselta kun kuulimme, ettei se sido vielä mihinkään. Jonossa voi siis olla ns. varmuuden vuoksi. Voimme vielä perääntyä, tai vaikka sopiva luovuttaja löytyisi, voimme halutessamme kieltäytyä joutumatta kuitenkaan takaisin jonon hännille. Jonotusaika tulee todennäköisesti olemaan pitkä, joten meillä on aikaa miettiä, mitä haluamme tehdä. Mielen päällä on nimittäin edelleen vahvana ajatus, että käyttäisimme siskoni soluja. Hän on siis sitä aikanaan itse ehdottanut, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Asia vaatii vielä paljon perinpohjaista pohdintaa sekä siskon ja hänen miehensä että oman mieheni kanssa. Puntaroimme siis vieraan luovuttajan ja siskoni välillä. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Onko kellään kokemusta vastaavasta tilanteesta?

Haluaisimme myös mahdollisesti tehdä vielä yhden hoidon tässä odotusaikana. Sekin on kuulemma mahdollista. Lääkärillä oli tästäkin joku ajatus. Siitä kuulemme lisää kun tapaamme seuraavan kerran – eli jo ensi viikolla. Asiat siis etenevät. Ja paljon on mielen päällä. Isoja asioita. Paras ratkaisuhan tässä olisi tulla luomuna raskaaksi odotusaikana, mutta uskaltaako sellaisesta edes haaveilla?

Taikavitamiinit

Kummia tapahtuu edelleen. Kirjoitin aikaisemmin, että olen ottanut käyttöön Fitlinen vitamiinit (ns. optimaalisetti, johon kuuluvat valmisteet nimeltä basic, activize ja restorate). Ne ovat olleet käytössä hädin tuskin kahta kuukautta, mutta vaikutukset alkavat nyt jo näkyä. Mielialan tasoittumisen lisäksi olen huomannut muitakin muutoksia: en stressaa enää pienistä (tai oikeastaan mistään!), ääreisverenkierto tuntuu parantuneen, vatsa toimii ja mikä kaikkein parasta – ovulaatio aikaistui tässä kierrossa usealla päivällä! Uskomatonta mutta totta. Tätä ei ole tapahtunut koko neljän vuoden aikana kun olen ovulaatiota tikuttanut. Ovulaatio ei ole koskaan tullut aikaisemmin kun kp21. Ja nyt testi näytti ovulaatioplussaa jo kp18! Olen koko ajan ollut huolissani siitä, että kiertoni on niin pitkä, noin 35-36 päivää (välillä jopa 40). Ovulaatio on tullut yleensä vasta kp22-23. Se ei ole tuntunut normaalilta, enkä usko sen vaikuttavan ainakaan positiivisesti yritykseen raskautua. Lääkärit eivät ole kuitenkaan olleet tästä huolissaan. Ei kukaan ainakaan ole mitään sanonut, joten kai sen on ajateltu olevan normaalia. Itse olen eri mieltä. Ehkä ne munasolut ovat jo ylikypsiä irtoamisvaiheessa ja siitä syystä kykenemättömiä jakautumaan normaalisti, vaikka hedelmöittyisivätkin?

Fitlinen vitamiinien sanotaan tasoittavan hormonitoimintaa ja voivan tasoittaa epäsäännöllisiä kuukautisia. En ollut varma, uskonko tuohon, mutta alan saada vahvoja todisteita niiden puolesta. En keksi mitään muutakaan mistä tämä voisi johtua, koska mitään muita isompia muutoksia en ole viime aikoina tehnyt. Toki olen edelleen gluteenittomalla (n. 3 kk), liikkunut 2-4 kertaa viikossa (vuodenvaihteesta asti), lisännyt proteiinia ja hyviä rasvoja aamiaiselle, syönyt puoli vuotta DHEA:ta ja useamman kuukauden melatoniinia ja Thyroxinia, mutta silti kaikki muutokset ovat tulleet vasta vitamiinien käyttöönoton jälkeen. Voiko se olla vain sattumaa?

Talking about weird

Enteitä on ollut muuten taas ilmassa. Tämä on ehkä oudoista oudoin tähän asti. Appiukko oli soitellut siskolleen äskettäin, ja tämä oli kertonut alkaneensa neulomaan vauvannuttuja tyttölapselle. Appiukko oli kysellyt, odottaako joku tuttu lasta. Ei kuulemma, hänelle oli vain tullut vahva tunne siitä, että sukuun syntyy pian tyttö.

Oudointa on, että kukaan suvussa ei ole raskaana, hänen tietääkseen ainakaan. Hänen oma poikansa on saanut vähän aikaa sitten poikavauvan. Ketään muuta ei oikein ole, lukuun ottamatta mieheni sisaruksia. Meidän tilanteestamme hän ei tiedä, enkä ole häntä koskaan tavannut. Omaan pieneen päähäni ei voi vaan mahtua, miten joku voi saada yhtäkkiä päähänsä jotain tällaista. Eihän kukaan voi tämmöistä ennalta tietää tai tuntea. Vai voiko?

Toisten onni

Olen pitkästä aikaa selaillut taas teidän muidenkin blogeja. Jotkut teistä ovat ehtineet tällä välin raskautumaan. Aina välillä niin käy. Se on hassu tunne kun toisaalta sydän muljahtaa onnesta teidän onnekkaiden puolesta, mutta toisaalta tuntuu siltä kun jättäisitte uppoavan laivan ja meidät muut tänne oman onnemme nojaan. Ihan tuosta noin vaan. Se kun tapahtuu yleensä lopulta kuitenkin yhtäkkiä ja yllättäen. Ensin olette lapsettomia, sitten ette enää. Kaksi viivaa raskaustestissä tai positiivinen tulos verikokeesta ja se on siinä. Taas yksi, joka on onnistunut. Taas yksi, jonka voi siirtää “onnistujat”-kansioon. Tässä parin vuoden ajan kun olen tätä blogia kirjoittanut, olen saanut tottua siihen, että monet kohtalotoverit tulevat raskaaksi ja häviävät yksi toisensa jälkeen näistä ympyröistä. Eivät varmasti unohda kaikkea mitä ovat kokeneet, mutta heidän elämässään avautuu uusi lehti. Heidän elämänsä ei pyöri enää lapsettomuuden ympärillä - ja tietysti hyvä niin. Tulee uusia ihmisiä, uusia lapsettomia. Menee jonkin aikaa, ja hekin häipyvät yksi kerrallaan pehmoiseen vaippamaahan. Vain muutama kohtalotoveri kulkee vielä vierellä. Lisään “muita vauvasta haaveilevia”-kansioon muutaman uuden blogin, jottei täällä olisi niin yksinäistä.

On oikeasti taito osata iloita toisten puolesta, ja se on välillä vaikeaa tässä tilanteessa. Kyllä te tiedätte. Toisten onnistuessa tuntee toisaalta suurta huojennusta ja iloa, mutta samaan aikaan sitä ei voi olla ajattelematta, miksei onni ole osunut vieläkään omalle kohdalle ja mahtaako osua koskaan. Tunnen siis.. kateutta? Sitäkö se on? Mutta kenellekään lapsettomuutta kokeneelle ei vain voi olla kateellinen. Ei vaan voi. Olemme kaikki kokeneet niin kovia, että kaikki ansaitsemme onnen yhtä lailla. Toisten onnistuminen on lopulta kuitenkin vain toivonpilkahdus omaankin tilanteeseen, jos siihen vain osaa niin suhtautua. Kaikki voi muuttua niin nopeasti, sehän tässä jännää onkin. Ikinä ei tiedä, mikä odottaa kulman takana. Tai seuraavan. Tai sitä seuraavan. Meitä hukkuvia jää tänne laivaan koko ajan yhä vähemmän, osa pääsee vielä hyppäämään viime hetkellä kyydistä. Ehkä minäkin. Ehkä sinäkin.