Ruokavalioremontti

Kiitos kaikille, jotka tsemppasivat epäonnisen IVF:n jälkeen. Itkut on itketty, ja jostain syvältä olen onnistunut kaivamaan entistä enemmän taistelutahtoa. Nyt, seuraavassa kierrossa, jos se yhtään minusta on kiinni, onnistumme. Niin olen päättänyt. Täällä remontoidaan nyt asuntoa, selkää ja ruokavaliota. Teen parhaani, jotta uuden hoitokierron alkaessa voin paremmin kun aikoihin. Ehkä silloin olosuhteet raskauden alkamiselle ovat optimaalisimmat ja mahdollisuudet onnistumiseen parhaat. Ehkä keho, joka ei ole kunnossa, ei ole valmis kantamaan lasta. Sekin huolettaa, miten näin kipeällä selällä pärjäisin, jos raskaaksi tulisin. Se onkin nyt prioriteetti numero yksi. Suunnitelmissa on fysioterapiaa, hierontaa, akupunktiota, kuntosaliharjoittelua ja joogaa. Kenties innostun jälleen myös lenkkeilystä, kun kevätkin tulee. Auringosta saa kummasti uutta energiaa pimeän ja synkän talven jälkeen.

Remontti ruokavaliossa tulee myös tarpeeseen. Syön pääosin terveellisesti, mutta kokeilen nyt muutamaan muutosta, joilla toivon olevan, jos ei raskautumista, niin ainakin terveyttä edistävä vaikutus. Alejandro Junger kirjoittaa kirjassaan Puhdas keho seuraavaa: “Lisäksi erilaiset toksiinit häiritsevät solujen erilaisia toimintoja, kuten jakautumista ja lisääntymistä, hormoneiden keräämistä ja vapauttamista sekä reseptorien herkkyyttä.” Luen lauseen yhä uudelleen ja uudelleen, enkä voi olla ajattelematta, voisiko tässä olla syy, mikseivät solumme jakaantuneet normaalisti ja edennyt kehityksessään niinkuin olisi kuulunut. En ainakaan voi mitenkään sivuuttaa tätä vaihtoehtoa. Olen jo pidemmän aikaa tiedostanut kemikaalikuorman, jolle keho altistuu joka päivä, ja yrittänyt pienillä muutoksilla vaikuttaa sen pienentämiseen. Olen ehkä ollut oikeilla jäljillä, mutta hieman epäluuloinen kuitenkin. Voisiko sillä tosiaan olla niin iso vaikutus?

Tässä hyviä linkkejä aiheeseen:

  

http://kaisajaakkola.fi/2013/02/jokapaivaiset-kemikaalimme-nain-vahennat-toksiinialtistusta/?fb_action_ids=10202589155202472&fb_action_types=og.likes&fb_source=other_multiline&action_object_map=[551168171574174]&action_type_map=[%22og.likes%22]&action_ref_map=[]

http://chriskresser.com/9-steps-to-perfect-health-1-dont-eat-toxins

Aiheesta innostuneena olen tutustunut raakaruokaan. Kokonaan en aio ruokavaliotani muuttaa raakaravintoon tai mihinkään muuhunkaan ääripäähän. Tarkoituksenani on rakentaa itselleni omaan elämäntilanteeseen sopiva ruokavalio, johon kuuluu osittain raakaruokaa, osittain kypsennettyä ruokaa (kasvispainotteista + kalaa) ja pienissä määrin superfoodeja, kuten spirulinaa, aloe veraa ja chia-siemeniä. Olen lisännyt ruokavaliooni mm. vihersmoothien ja yritän saada pidettyä kehon happo-emästasapainon oikeassa suhteessa. Olen lisännyt hedelmien ja kasvisten osuutta ruokavaliossani. Harkitsen jopa kahvinjuonnin lopettamista (en tosin ole varma, pystynkö siihen). Maitotuotteista juon/syön vain luomua. Sen jälkeen ei ole tarvinnut kärsiä laktoosin (lue: maidon homogenisoinnin) aiheuttamista vatsavaivoista. Minulla laktoosi-intoleranssi “parani” siirryttyäni luomumaitoon. Rasvattomiin tuotteisiin en ole koskenut pitkään aikaan.

Vatsan toiminnan edistämiseksi olen hankkinut myös Molkosan-herajauhetta, jossa on maitohappobakteereita sekä jättänyt kokonaan valkoisen sokerin. Kahviin laitan intiaanisokeria. Olen myös päättänyt kokeilla viljojen jättämistä pois ruokavaliosta (tai ainakin vehnän), sillä epäilen niiden aiheuttavan minulle vatsavaivoja. Kenties kärsin gluteeniyliherkkyydestä tietämättäni. Keliakiallahan on todettu olevan yhteys lapsettomuuteen, miksei siis myös pelkällä gluteeniyliherkkyydellä voisi olla?

Tässä mielenkiintoinen artikkeli aiheesta:

http://www.scientificamerican.com/article/gluten-sensitivity-may-be-a-misnomer/?page=1

Samalla kun remontoin ruokavaliota ja kuntoani kohti parempaa terveyttä ja ehkä mahdollista raskautta, asuntokin on saanut uutta ilmettä. Olemme vihdoin saaneet aikaiseksi maalata ja tapetoida. Kevätauringon ensisäteet valaisevat huoneen. Tämä alkaa vihdoin näyttää ja tuntua kodilta. Lastenhuone on kuitenkin edelleen tyhjä. Jos tekisimme siitä esimerkiksi vierashuoneen, tuntuisi se luovuttamiselta. Siitä tulee lastenhuone. Piste. Uskon päivä päivältä yhä kovemmin, että sinne asukki vielä saadaan. Ehkä jo loppuvuodesta.

Tyhjä huone

Koin eilen täydellisen romahduksen. Luulin, että olin itkenyt jo itkuni tämän epäonnisen IVF:n osalta, mutta ei se ollutkaan vielä ohi. Kaikki paha olo ei vielä ollut päässyt pois. Se puristi sydäntä, ja oli vain ajan kysymys, koska se kaikki suru ryöppyäisi ulos. Halusin olla silloin kotona. Kyyneleet alkoivat kuitenkin valua poskille jo ennen kuin pääsin kotiovelle. Asumme alueella, jossa asuu paljon lapsiperheitä. Huomasin nyt vasta, että kaikissa ovenpielissä nojasi seinää vasten pulkka tai stiga. Paitsi meillä. Meidän piha on tyhjä. Hiljainen. Ei lasten naurua ja kiljahduksia. Ei pieniä jalanjälkiä lumessa. Vain hiljaisuus. Ehkä ei vielä pitkään aikaan. Ehkä ei koskaan.

Meillä on yksi tyhjä huone. Toivon, että joku päivä näen siellä pinnasängyn, hoitopöydän ja söpön tapetin, jossa on lintuja. Toivon, että joku päivä kurkistan ovelta ja näen pienen nyytin tuhisevan pinnasängyssä. Voisin ihailla tuota näkyä tuntikausia. Voi kunpa se vaan olisi totta. Tänne mahtuisi lapsi, kaksikin. Olen aina halunnut kaksi lasta. Nyt riittäisi kun saisi edes yhden. Miten siitä tulikin niin suuri toive täytettäväksi? Onni ei jakaudu tasaisesti. Jotta joku voisi olla onnekas, täytyy jonkun olla se epäonnekas. Mutta miksi juuri me? Miksei se narkkariäiti tai lapsiaan hakkaava isä voi olla se epäonninen, joka ei olisi koskaan lapsia saanutkaan? Miehestäni tulisi maailman paras isä. Miksei hänelle sitä suoda? Vanhempani ovat edelleen vailla lapsenlapsia, joita he ovat jo pitkään toivoneet ja odottaneet. He eivät ole täällä ikuisesti odottamassa. Sen ajatteleminen särkee sydämeni.

Tyhjässä huoneessa kaikuu. Siellä ei ole huonekaluja. Tyhjä huone muistuttaa meitä joka päivä siitä, mitä meiltä puuttuu. Ehkä tämä suru joskus häviää. Ehkä tämä kaipaus on joskus poissa. Ehkä en jonain päivänä ole enää katkera siitä, mitä meillä ei ole. Ehkä meillä jonain päivänä on lapsi. Siihen on pakko jaksaa uskoa. Tämä ensimmäinen IVF ei tuottanut toivottua tulosta. Mutta ehkä toinen tai kolmas. Olen valmis aloittamaan uuden yrityksen. Vaikka heti. Vaikka edessä olisi lisää kärsimystä, ja edelleen tyhjä huone, olen valmis käymään kaiken läpi uudelleen. Niin monta kertaa kuin tarvitaan. Sillä muuten tuo huone pysyy tyhjänä ikuisesti.

Hyvää (?) Ystävänpäivää

Ystävänpäivä. Testipäivä. Mikä täydellinen päivä se olisikaan ollut saada kuulla olevansa raskaana. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut vielä(kään) meidän vuoro. Soitin klinikalle sydän hakaten vain kuullakseni hoitajan äänen langan toisessa päässä sanovan, että minä en ole raskaana. “Olen pahoillani, mutta se on negatiivinen.” Juuri näillä sanoilla.

Niinpä, olin osannut odottaa sitä, mutta silti se on aina yhtä kivuliasta kuulla. En ole raskaana. En ole vieläkään raskaana. Kaikki on ihan turhaa. Pistokset, kaikki ne hormonit, ja niistä kärsityt oireet. Kaikki turhaan. Kaikki odottaminen, jännittäminen, pelkääminen, toivominen ja poissaolot töistä, kaikki turhaan. Ja mikä pahinta: koska emme saaneet pakkaseen mitään, alkaa kaikki taas ihan alusta.

Puhelu on hyvin lyhyt. Kysyn: “Eikö mitään?” “Ei mitään”, hoitaja vastaa tarkoittaen, että HCG:tä veressä puhdas nolla. "No eipä sitten muuta. Kiitos hei." Että kaikkea muuta kun hyvää ystävänpäivää.

Onko siellä ketään?

Alan epäilemään hyvinkin vahvasti, ettei siellä ketään ole. Minun kohtuni taitaa olla tyhjä. Ei vauvaa, ei pientä ihmisenalkua. Ei ketään. Vain kaiku. Jotkut sanovat tienneensä jo alkumetreiltä, että olivat raskaana. Jotenkin vaistonneensa. Minä en tiedä. Minä en vaistoa mitään. Ei tunnu yhtään erilaiselta. Ei tunnu yhtään raskaalta. Eikö tässä vaiheessa pitäisi edes jotenkin erilaiselta tuntua? Tiedän kyllä, että on vielä kovin aikaista (pp13), mutta silti... edes jotain?

Mitään mainittavia raskauteen viittaavia oireita ei ole. Tai nekin harvat mitä on, varmaan johtuvat lugesteronista. Onhan niitä nyt tupla-annos aikaisempiin kiertoihin verrattuna. Ja siltä se tuntuukin. Hikoilen kuin sika, ja samaan aikaan kuitenkin palelen. Selkäkin kipeytyi jälleen, ja se tekee olosta entistäkin tukalamman. Se on kuitenkin eri lailla kipeä kun ennen. Lämmöt eivät ole koholla, ennemminkin kovin alhaalla. Rinnat eivät ole arat, eivätkä turvonneet. Ei edes väsytä. Voisin siis luetella ennemminkin oireita, jotka puuttuvat. Päätä on kyllä särkenyt useampana päivänä ja vatsassa on tuntemuksia, vihlontaa ym. mutta nämäkin oireet ovat helposti selitettävissä lugesteronilla, keltarauhasella ja punktiolla, josta ei kuitenkaan vielä niin pitkä aika ole. Ei ihmekään jos munasarjat ovat vielä arat kaikesta siitä neulalla tökkimisestä. Ja, kyllä, olen kuullut, että täysin oireettomanakin ovat jotkut plussanneet, mutta en vain silti usko, ettei se tuntuisi miltään.  

Huomenna on kauan odoteltu ja piinailtu testipäivä. Se päivä on nyt tosi lähellä, vaikka luulin, ettei se koskaan tule. Se päivä, joka tulee olemaan elämäni onnellisin tai vaihtoehtoisesti hyvin surullinen päivä. Ja se suru kurkkii jo nurkan takana, melkein näen sen. Verikoe on aamulla, ja iltapäivällä saan tulokset. Jännittää. Pelottaa. Tuo kamala soitto klinikalle. Olen tehnyt sen ennenkin. Melkein kuulen jo hoitajan myötätuntoisen äänen sanovan: “Olen pahoillani, se on negatiivinen.” Olen kuullut sen niin monta kertaa, ja aina se sattuu yhtä paljon. Tiedän, että tällä kertaa se sattuu enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yritän valmistautua jo henkisesti negatiiviseen tulokseen. Se sieltä varmaan kuitenkin on tulossa. En jaksa enää uskoa muuhun. Kotitesteihin en ole koskenut. En kestä ajatusta negatiivisesta tuloksesta. Se sieltä kuitenkin tulisi. Ei siellä ketään ole. Se on ainoa asia, mitä vaistoan.

(Kylläpä taas tosi hyvin onnistuin pysymään positiivisena.)

Kaikki on hyvin

Nyt sitten on kai ne kuuluisat piinaviikot, jotka minäkin “pääsin” kokemaan. Meneillään on pp8. Täytyy sanoa, että on kyllä jännittävää. Vatsanpohjassa kutkuttaa pieni toivonkipinä raskaudesta (mitä jos vihdoinkin?) ja päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Miten jaksan odottaa testipäivään asti? Kannattaako sitä odottaa vai onko edessä jälleen kerran yksi iso pettymys?

Alkionsiirtoon päästiin kuin päästiinkin, vastoinkäymisistä huolimatta. Se yksi alkio, joka säikäytti meidät pahanpäiväisesti tiputtamalla soluja, oli jatkanut kehitystään. Se oli ainoa alkio, joka selvisi. Meidän ainoa toivomme. Ehkä se oli vähän hidas ja ehkä se ei ollut täydellinen. Ehkä se ei ollut blastokystavaiheessa vielä, eikä se todellakaan ollut 1-luokan alkio, mutta se siirrettiin. Sillä on toivoa. Eihän sitä muuten oltaisi siirretty. Haluan ainakin uskoa niin.

Olo on jotenkin epätodellinen. Tuskin koskaan ennen olen ollut näin lähellä raskautta. Kannan sisälläni pientä alkiota, joka ehkä on uuden elämän alku. Meidän toiveidemme täyttymys. Pitkän odotuksen loppu. Se tuntuu ihanan toiveikkaalta, mutta samalla pelottaa. Mitä jos en olekaan raskaana? Miten harvalla lopulta ensimmäisestä IVF:stä edes tärppää? Täytyyhän tässä varautua siihen, että hoitoja joudutaan käymään läpi useampi, ja olenkin siihen yrittänyt henkisesti valmistautua. Ehkä siksi en uskalla olla kovin optimistinen. Miten meillä voisikaan olla kaiken tämän jälkeen niin hyvä tuuri, että ensimmäisestä kerrasta tärppäisi? Jotenkin se tuntuu melkeinpä mahdottomalta. Silti, se on tapahtunut joillekin. Ehkä se voisi tapahtua myös meille? Ehkä jos oikein kovasti toivomme.

Tässä kuitenkin mennään päivä kerrallaan. Testipäivä häämöttää pitkän viljelyn vuoksi jo yllättävänkin lähellä. Ei tunnu yhtään raskaalta, ehkä en olekaan. Mutta niin kauan kun en sitä tiedä, kaikki on ihan hyvin.

Hyvät uutiset soitetaan muille

Joku viisas on joskus sanonut, että jos jokin voi mennä pieleen, se todennäköisesti myös menee. Näinhän siinä juurikin kävi. Se pelätty soitto sitten kuitenkin tuli, vaikka kuinka toivoin muuta. Iltapäivällä, melkein kun olin jo luullut pääseväni pälkähästä. Ensimmäistä kertaa elämässäni toivoin, että langan toisessa päässä olisi puhelinmyyjä. Mutta ei, se oli lääkärini, jolla ei ollut kerrottavanaan kovinkaan hyviä uutisia. Itse asiassa ne olivat huonoja uutisia. Hyvät uutiset soitettiin tänään jollekin muulle.

Paras alkiomme, eilen 8-soluinen, on tiputtanut 2 solua kyydistä ja muuttunut takaisin 6-soluiseksi! En tiennyt, että sellainen voi olla edes mahdollista!!! Toinen, hitaampi 4-soluinen, jonka arveltiin jo pysähtyneen, on sentään jatkanut kehitystään 6-soluiseksi. Senkin pitäisi kyllä olla jo 8-soluinen, enemmänkin. Mutta se sentään kasvaa, toisin kuin toinen, joka vain kutistuu!

Pieni toivonkipinä vielä on, että pääsen huomenna alkionsiirtoon, mutta onhan se karu totuus, ettei kumpikaan mitään laatualkion standardeja täytä. Vähän pelottaa lopputulos, jos jompikumpi näistä alkioista päädytään siirtämään. Ihme on, jos siitä raskaaksi tullaan. Yhtä paljon pelottaa se, että mitä jos ei siirretäkään mitään!? Yritä tässä nyt sitten olla toiveikas!

Pitkä päivä

Mieltäni jäi vaivaamaan, olisiko kuitenkin jotain keinoja, joilla munasolujen/alkioiden laatua saataisiin parannettua. Lääkärini oli sitä mieltä, etten juurikaan itse pysty vaikuttamaan lopputulokseen. Ne ovat mitä ovat. Toisaalta tämä oli helpottavaa kuulla, koska sehän tarkoittaa, etten ole ainakaan tehnyt mitään väärin tai aiheuttanut tätä itse. Ainoa asia, millä lääkäri arveli kenties olevan vaikutusta, oli kehon ja mielen tasapaino. Minun on voitava hyvin, jotta kehoni toimii optimaalisesti. Lääkäri sanoi myös ääneen lapsettomuudesta kärsivän pahimman kirosanan. Stressi. 

Haluaisin kuitenkin niin kovasti uskoa, että voin itse tehdä jotain. Muutakin kun yrittää olla stressaamatta ainakaan sellaisista asioista, joihin en voi vaikuttaa ja voida niin hyvin kun voin tässä tilanteessa (jälleen helpommin sanottu kun tehty). Tuntuu niin typerältä vain luottaa sattumaan ja hyvään onneen. Täytyy olla jotain, mitä voin itse tehdä! Tietoa etsiessäni, löysin muutaman vuoden vanhan blogin, josta löytyi ihan kokeilemisen arvoisia niksejä. Ehkä jokin näistä on toiminut, sillä blogin kirjoittaja on plussannut. Tässä linkki:

http://haikaranpelatin.vuodatus.net/lue/2010/01/plussahoidon-niksit

Muualtakin sain sellaisen käsityksen, että myös lääkkeitä vaihtelemalla saatettaisiin saada aikaan erilainen, ehkä parempi tulos (toki vielä huonompikin tulos on kai mahdollinen). Ehkä tässä tosiaan ollaan koekaniinina, ja hoitoja muokataan jatkossa itselle parhaiten sopivaksi ja parhaimman mahdollisen tuloksen aikaansaamiseksi. Se vaan vaatii toistoja. Lisää hoitoja, lisää hormoneja, lisää piikkejä. Can't wait.. 

Puhun nyt ikäänkuin tämä kierto olisi jo menetetty, vaikkei se ole. Niin kauan kun puhelin ei soi, se ei ole menetetty. Toivon niin kovasti, ettei se soi. Koska silloin meillä on toivoa vielä. Hiljaisuus on merkki siitä, että kaikki on hyvin. Se on merkki siitä, että meidän kallisarvoinen pienenpieni alkiomme, jossa on puolet minua ja puolet miestäni, jaksaa sinnitellä. Urhea pikku alkio. Hiljaisuus on merkki siitä, että pääsen huomenna alkionsiirtoon. Se on jo niin lähellä. Mutta kuitenkin niin kaukana. Yksi puhelinsoitto voi romahduttaa koko maailmani. Tästä tulee pitkä päivä.

Munkkeja ja meditaatiota

Viikonloppu meni odotellessa ja jännittäessä maanantaita ja tuloksia. Mies osti hillomunkkeja symbolisena (ja humoristisena) eleenä, jotta kävisi niin sanotusti munkki. Meditoin myös ensimmäistä kertaa elämässäni, jotta rauhoittuisin. En tiedä oliko siitä mitään apua. Aamulla vasta hermona olinkin.

Lääkäri soitti kymmeneltä. Hänellä oli sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset olivat, että 15:stä munasolusta 10 oli hedelmöittynyt normaalisti. Oikeastaan vain yksi ei ollut hedelmöittynyt ollenkaan. Huonot uutiset olivat, että näistä kymmenestä vain yksi munasolu oli jakaantunut normaalisti kahdeksansoluiseksi asti. Yksi! VAIN yksi. En voi uskoa, että tämä on totta. Niin ironiselta kuin se kuulostaakin, meille tuntuu käyneen ihan samalla tavalla kun siinä kirjassa! Ensin näyttää hyvältä, ja munasoluja on enemmän kuin riittävä määrä. Mutta sitten niitä yhtäkkiä onkin vain yksi. Suurin osa soluista on epämuodostuneita, tai jakaantuminen on pysähtynyt 4- tai 6-soluvaiheeseen. Näillä kahdella viimeksi mainituilla on vielä toivoa, mutta kovin vähän. Näyttää siis siltä, että pakkaseen ei saada MITÄÄN! Ei YHTÄÄN alkiota. Piste.

Jotain positiivista, jos tästä kaikesta saa irti, on se, että lapsettomuuden syy taisi selvitä kertaheitolla. Toinen asia, jonka vuoksi kannattaa yrittää jaksaa olla positiivinen, on se, että meillä on kuitenkin se yksi alkio! Koska yksikin riittää. Sehän on toki parempi kun ei yhtään. Nyt on vaan kauhea huoli sen yhden sinnikkään alkion puolesta. Jaksaako se? Sen on pakko jaksaa! Se on meidän ainoa mahdollisuutemme. Nyt oikeasti tarvitaan sitä ihmettä.

Merkkejä hyperstimulaatiosta ei onneksi vieläkään ole, joten tuon kallisarvoisen alkion viljelyä jatketaan edelleen ja jos kaikki menee hyvin, tehdään alkionsiirto keskiviikkona. Se surettaa, ettei pakkaseen saada näillä näkymin mitään. Jos en tule tästä yrityksestä raskaaksi, joudutaan kaikki aloittamaan ihan alusta! Taitaa olla pitkä ja kivinen polku edessä. Kivisempi kun osasin arvatakaan. Ja ei, ei voi sanoa, että meillä olisi käynyt munkki.

Tapahtuvatko ihmeet muille?

Luin eilen Anna-Kaisa Hakkaraisen selittämättömästä lapsettomuudesta kertovan kirjan Ihmeet tapahtuvat muille (varoitus – tulossa juonipaljastuksia!).

Odotin koko ajan, että tarinalla olisi onnellinen loppu. Ei sillä ollut. Olisi pitänyt arvata nimestä. Pariskunnalla oli saatu ensimmäisestä IVF:stä suunnilleen sama määrä munasoluja talteen kuin meillä. Silti ei onnistunut. Vaikka kaikki vaikutti aluksi menneen ihan oppikirjan mukaan. Olin ihan varma, että tarina päättyy hyvin. Toivoin, että se päättyy hyvin. Heidän, sekä myös itseni kannalta. Sellaiset tarinat tuovat toivoa tämän epätoivon ja ahdistuksen keskelle.
 

He eivät tulleet raskaaksi myöskään pakastetuista alkioista. Milloin ne eivät selvinneet pakkasesta, jakaantuneet oikein tai milloin eivät muuten vaan jaksaneet pysyä kyydissä. Ja minä kun olen yrittänyt olla kovinkin optimistinen, että nyt on pakko mennä kaikki hyvin, kun munasoluja saatiin noin monta. Anna-Kaisan tarina oli kun läpsäys vasten kasvoja. Meillekin voi käydä noin, vaikka nyt näyttäisikin kaikki kovin lupaavalta. Sitä kun ei ikinä tiedä, mitä tässä vielä tapahtuu. Tai on tapahtumatta, mikä pahinta.

Vatsa on edelleen kipeä punktiosta. Eilen en päässyt liikkumaan kun sohvan ja vessan väliä. Lääkäri varoittikin, että punktiosta seuraava päivä on usein pahin. Koira on kulkenut perässäni joka paikkaan, myös vessaan. Jos nousen sohvalta, se nousee myös. On se hyvä, että joku pitää huolta. Toki mieskin on passannut enemmän kuin koskaan ennen. Lääkärin määräyksestä. Tänään vointi on vähän parempi jo, mutta silti käveleminen ja muukin liikkuminen on vaikeaa. Munasarjat ovat tosi arat siitä neulalla tökkimisestä. Ja ihmekös. Otan rauhallisesti, sillä en halua hyperstimulaation pilaavan tätä kiertoa. Sen riski on edelleen olemassa. Odotan kuin kuuta nousevaa lääkärin huomista soittoa ja tulevaa alkionsiirtoa. Millaisiahan uutisia saan?
 

Kirja oli aika masentavaa luettavaa, pitikin mennä lukemaan. Noinkin voi siis käydä. Jonkunhan on aina oltava se tilastollinen poikkeus. Jonkunhan on aina kuuluttava siihen prosenttimäärään, joka ei lasta saa hoidoistakaan huolimatta. Pelkään niin että mekin kuulumme tuohon ryhmään. Kun jonkun siihen on kuuluttava. Mitä jos me olemme yksi heistä? Se painaa mieltä illalla kun painan pään tyynyyn. Nyt on kuitenkin jaksettava säilyttää usko tähän hommaan. Me onnistumme, jos uskomme siihen tarpeeksi, eikö niin!?
 

Kirjassa oli muuten todella hyvin kuvailtu, miltä lapsettomuus tuntuu. Siihen oli tiivistetty kaikki, mitä minäkin tunnen. Mitä uskon, että jokainen meistä tuntee. Toivoisin kaikkien perheenjäsenteni ja ystävieni, jotka lapsettomuudestamme tietävät, lukevan tämän kirjan. Siihen on onnistuttu tiivistämään niin hyvin se, millaista lapsettoman elämä ja arki on. Asioita, joita ei ehkä osaa sanoiksi pukea, tai niitä ei tule muuten vaan sanottua ääneen. Ehkä he sen luettuaan ymmärtäisivät vähän paremmin. Ja ehkä, ehkä ihmeitä tapahtuu myös meille?

Meillekö muka koeputkivauva?

Punktio on ohi. Ei se ollutkaan niin kamalaa, kun olin pelännyt. Se ei edes sattunut. Tosin olin niin sekaisin lääkkeistä, ettei ihmekään, etten mitään tuntenut. Kuulin kaiken, mitä ympärilläni tapahtui, mutta itse en pystynyt kunnolla puhumaan. Piti oikein pinnistellä, että sai vastattua lääkärien ja hoitajien kysymyksiin siitä onko kaikki hyvin. Puhe puuroutui ja kuulosti kuulemma vähän sössötykseltä miehen jälkikäteen kertomana.

Toimenpiteen jälkeen katselen heräämössä sängyssä maaten kun lumihiutaleet tanssivat ikkunan takana. On niin kaunista. Siellä munasoluni nyt makaavat petrimaljassa viikonlopun yli simpat seuranaan. Ehkä voimme kertoa joskus tulevalle lapsellemme, että hän sai alkunsa myrskyisenä yönä koeputkessa. Lunta on tullut yön aikana isot kinokset. Enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin tänä talvena. Olo on hyvä, jopa toiveikas. Kuitenkin minulla on niin tyhjä olo. Jotain on otettu minusta pois. Jotain tärkeää. Mutta pian, pian saan sen takaisin. Pian saan kyytiini pienen alkion. Pienen ihmisen alun, toivon.

Heräämössä on rauhallista. Pienten nokosten jälkeen selviän lääketokkurasta, eikä vatsaankaan enää niin paljon koske. Vähän aralta paikat toki tuntuvat vieläkin. Saan vihdoinkin syödä ja juoda. Onneksi olen herännyt yöllä syömään, muuten nälkä olisi ollut varmasti kestämätön, koska punktio oli vasta puolenpäivän aikaan. Munasoluja saatiin talteen kaikenkaikkiaan 15 kappaletta. Määrä on silti enemmän kuin riittävä, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että tuorealkionsiirto päästään tekemään. Eikä ainakaan toistaiseksi merkkejä hyperstimulaatiosta. Helpotuksen huokaus. Mahdollisesti alkioita viljellään tilanteen salliessa blastokystavaiheeseen asti, jolloin voidaan valikoida parhaat ja kehityskelpoisimmat alkiot. Näin myös pakkaseen jäisi laadukkaimmat alkiot, mikä parantaisi myös jatkossa onnistumismahdollisuuksia. Vähän kalliimpaahan se on, mutta tässä vaiheessa ei edes tule mieleen alkaa pihistelemään.

Loppukiertoon mennään Lugesteronilla, jälleen kerran. Ah niin tuttu ja niin sottainen lääke. Nyt vaan tupla-annoksilla (2 kapselia aamulla ja 2 illalla). Kaikki on mennyt hyvin tähän asti ja täytyy myöntää, että odotukset ovat korkealla. Ehkä tämä onnistuu? 

Kuitenkin mikä tahansa voi vielä mennä pieleen. Se pelottaa. Ei me olla vielä maalissa. Pahin on ehkä ohi mutta ei tämä ole ohi vielä. Nyt kun ei tarvitse jännittää enää punktiota, jännitän sitä, ovatko munasolut hedelmöittyneet ja jakautuneet tai selviävätkö alkiot ylipäätään. Kun yksi niistä sitten siirretään minuun, pysyykö se siellä? Tuntuu kuin tämä huoli ja pelko ei loppuisi koskaan. Varmaan se jatkuukin niin kauan kunnes toivottu ja kaivattu lapsi on tässä maailmassa. Jos silloinkaan.

Tuntuu sekin niin kovin kaukaiselta vielä. Että meillä olisi vauva. Ja vielä koeputkivauva. Se vasta kaukaiselta ajatukselta tuntuu. Mutta tässä sitä ollaan. Kolmen vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen meille ollaan tekemässä koeputkessa vauvaa. Ajatella! Eipä sitä olisi uskonut kun aikanaan koeputkilapsista lehtijuttuja luki. Sen rinnasti jotenkin samaan sarjaan kun Dolly-lampaan. Ja nyt sitä on itse siinä tilanteessa. Niin uskomattomalta tuntuu koko juttu, ettei tosikaan! Kyllä elämä osaa aina yllättää. Sekä hyvässä että pahassa. Siis että ihan oikeastiko meille tulisi koeputkivauva? Niin, nythän se on ihan mahdollista.Tuntuu, että olen lähempänä unelmaani kuin koskaan aikaisemmin.